Kun minä olin pieni, en tykännyt joistain lapasistani. En millään halunnut niitä käsiini. Mutta laittaa ne olisi pitänyt, sillä muuten olisi sormet paleltuneet. Olisi meillä varmaan ollut muitakin lapasia, mutta äidilläni oli varmaan myös syynsä siihen, että halusi minulle käsiin juuri ne lapaset. Miten saada lapaset itsepäiselle lapselle? Siten, että lapaset alkavat itkeä: "Me halutaan sun käsiin! Meille tulee hirveän paha mieli jos sä et halua laittaa meitä!"

 

Kyllä vaan. Minä olen aina ollut helläsydäminen ja vaikka järkeni sanoi jo tuolloin, että lapaset eivät itke eivätkä puhu, olin manipuloitavissa. Olen yhä, mitä siihen tulee 😀

 

Mutta manipuloin minä itsekin. Aivan samalla tavalla. Esikoiseni on niin perusjärkevä ikirealisti, että hänelle ei ole koskaan tepsineet mitkään perinteiset huijaukset (esim. huomion kiinnittäminen toisaalle ruokapöydässä ja syöttäminen "salaa", autot ja lentokoneet sun muut vempeleet lusikan muodossa, puhuvat esineet, käänteinen komentaminen tai muukaan sellainen). Cold hard reason vain, sikäli kun sekään 😉

 

Tosikoinen on toista maata. Jos hän istua nököttää keittiön jakkaralla auttamassa ruuanlaitossa, ja paikalle saapuu isosisko pyytämään leikkimään, ja tosikoisen vastaus on tiukka EI – ei kelkkaa käännä mikään! Ei maanittelut, ei houkuttelut, ei mikään. Steel hard resolve. Paitsi. Kun sanon: "Sä et nyt saa mennä leikkimään siskon kanssa, sun pitää istua siinä ja tehdä mun kanssa ruokaa." singahtaa neiti salamana leikkimään ja huutaa uhmakkaana mennessään: "Saanpas!"

 

Ja kun ollaan ruokapöydässä eikä ruoka maistu loppuun, sanoo viimeinen haarukallinen tytölle: "Päästä meidät sun masuun leikkimään muun ruuan kanssa, ei me haluta jädä ypöyksin lautaselle ja joutua roskikseen." Ja sinne menee loppu ruoka. Tai viimeinen maitotilkka: "Juo meidätkin, ettei meidän tarvitse jäädä lasin pohjalle ihan yksin." Ja niin menee maitokin.

 

Ja joku joskus ihmetteli sitä, että meillä puhuvat lelut ja pehmoeläimet! Ehei, se ei ole laisinkaan outoa. Totta kai ne puhuvat! Sehän on selvää! Miten ne muuten voisivat kertoa, mitä ne haluavat? Ja jos ne puhuvat, niin miksei sitten ruoka ja vaatteetkin? Duh!

 

Sen sijaan siitä en ole aivan varma kumpi on oudompaa: sekö että voi kovettaa sydämensä hellyyttäviltä leluilta, vaatteilta ja ruualta, jotka anelevat tulla huomatuiksi, vaiko ehkä se että antaa pehmojen, vaatteiden ja ruuan manipuloida itseään. Tough one.

Kaapista kaivettiin valkoinen hohtava polyesteripaita. Reilu kuin mikä. Olkatoppaukset vain puuttuivat, mutta nehän sai ommeltua kiinni helposti. Farkut eivät olleet ihan oikeaa sävyä, sitä kivipestyä kummallista, mutta kyllähän ne välttivät. Lahkeet vaan käärittiin ja avot. Jalkaan valkoiset nilkkasukat ja vaaleat avokkaat – iuk! mutta aika autenttista. Sitten vielä paidan päälle leveä vyö – hehhee, se meni kyllä kasikytluvulla vielä kymmenen senttiä tiukemmalle…

 

Vähän accessorieseja päälle. Prismasta löytyi kunnon monirenkaiset "kultaiset" korvikset (ne kutittaa kaulaa!). Laatikosta jotain Swatchin näköistä kelloa ja tyttären tilpehööreistä irtoletti (ennen se vilkkui…), josta sai hienon irtohännän tähän lyhyeen fledaani. Dingo-rannerenkaita en kyllä mistään löytänyt, harmin paikka. Joten sellainen kultainen iki-rannerengas sai kelvata.

 

Suihkun jälkeen etuhiukset hangattiin ultrakuivaksi, sähäkäksi pehkoksi. Ja kilo lakkaa päälle. Okei, ei kiloa, ostin hiuslakkaa vain pienen putelin ja jäi sinne vielä jotain. Ja se häntä paikoilleen. Jossain vaiheessa iltaa etutukkaani ilmaantui pinkkiä ja sähkönsinistä raitaakin.

 

Sitten kasvojen kimppuun. Luomiin sähkönsinistä, ihan oikeasti kasikytluvulta peräisin olevaa luomiväriä – ensimmäisiä meikkejäni. Ja sähkönsinistä ripsaria tietty myös – se ihan parin viikon takainen ostos, Prismasta sekin. 80’s is coming back, Prismaan ainakin 😉 Huulipuna oli ongelmallisin juttu. Se kun oli silloin lähes huulivalkoa eikä sellaista oikein myydä enää (tai vielä). Joku teinimeikki oli aika lähellä ja meikkivoiteen päällä lopputulos oli melkoisen hyvä.

 

Katselin valmista kokonaisuutta peilistä ja ihan hätkähdin! Parikymmentä vuotta sitten (gaah, niin kauan…) näytin ihan oikeasti siltä! Voi järkytys. Mutta silloin se oli niiin äreetä. Paitsi ettei silloin käytetty sanaa äree.

 

Jaa niin miksi vai? Näin tälläydyin siis. No kun meillä oli eilen – ja ihan reippaasti vielä tämänkin vuorokauden puolella – duunin kehityspäivien päätteeksi kasaribileet. Oi nostalgiaa. Ihan naurattaa. Ja tanssin lomassa työnsin kyllä hännän ja ne kammokorvikset taskuuni – nehän tarttui koko aika paidan kaulukseen ja toisiin korviksiin kiinni!

 

Kyllä se vaan oli koominen vuosikymmen.

Sanoilla on ihmeellinen voima. Ne voivat lyödä maahan tai nostaa metrin verran ilmaan. Niillä voi satuttaa ja niillä voi parantaa. Niillä voi aiheuttaa murhetta ja suurta iloa.

 

Minä olen saanut viime aikoina niistä paljon iloa 🙂 Onko mitään parempaa kuin se, että läheinen ihminen kertoo, kuinka paljon sinusta välittää?  Kyllähän minä tiedän, että vanhempani ja mieheni ja lapseni ja siskoni minua rakastavat. Mutta silti tuntuu hurjan hyvältä, kun mies sen joskus sanookin. Kun sisko tekstaa, että olen hänelle tärkeä. Kun tytär ottaa kaulasta kiinni ja sanoo rakastavansa. Mutsi onkin tässä lajissa sitten "vähän" more frequent 😀 Kuten minäkin omia lapsiani kohtaan.

 

Niin hyvälle mielelle kuin näistä sanoista tuleekin, eivät ne merkitsisi mitään ilman tekoja. Jos sanookin rakastavansa, mutta kohtelee toisin. Jos teot ovat ristiriidassa sanojen kanssa. Ihminen ei loppujen lopuksi usko sanoja, vaan niitä tekoja. Sanat jäävät roikkumaan ilmaan, jos niillä ei ole toiminnan tukea. Teot yltävät tunteisiin. Sanat vain aivoihin.

 

Sanat silti kruunaavat teot. Teotkaan eivät yksinään riitä. Ne riittävät pitkälle, pitemmälle kuin pelkät sanat. Mutta teotkin tarvitsevat sanoja. Siinä missä sanat tarvitsevat tekoja todistamaan sanat oikeiksi, teot tarvitsevat sanoja todistamaan, että toinen on ymmärtänyt teot oikein. Että tekojen aiheuttama tunne on validi.

 

Tullakseen kokonaiseksi ihminen tarvitsee vauvasta mummoon tai vaariin asti läheisyyttä, hellyyttä ja rakastavia tekoja niiltä, jotka heistä huolehtivat, niiltä, jotka ovat lähellä. Ihmisen tarvitsee tuntea olevansa rakastettu. Ja vauvasta mummoon tai vaariin ihmisen tarvitsee kuulla olevansa rakastettu. Ne täydentävät toisiaan ja ne täydentävät ihmistä. Ne luovat perustan vahvalle itsetunnolle ja terveelle itsensä rakastamiselle.

 

Siksi minun on niin hyvä olla. Minulla on ympärilläni roppakaupalla ihmisiä, joita rakastaa ja jotka rakastavat minua – niin teoillaan kuin sanoillaankin. Kiitos 🙂

 

Wordissa on – tai oli ainakin ennen, en ole kokeillut uudella uljaalla word 2007:lla, jonka sain koneelleni juuri viime viikolla – puppugeneraattoriksi kutsuttu kaava =rand(x,y), joka tuottaa wordiin x-määrän kappaleita, joissa on jokaisessa y-määrä "The quick brown fox jumps over the lazy dog" -virkkeitä (tai suomeksi "Viekas kettu punaturkki laiskan koiran takaa kurkki.").

 

Mitään randomiahan tuossa generaattorissa ei siis ole, vaikka kaava niin vihjaakin. Alkuperäisen tekstin takana oleva suuri filosofia on, että siinä käytetään jokaista näppäimistön kirjainta vähintään kerran ja näin ollen se on hyvä fonttien esikatseluteksti. Suomennoksessa on luonnollisestikin tämäkin ajatus hukkunut – viekas kettu ja laiska koira tuovat erehdyttävästi mieleen jonkun höpöhöpö-lastenlorun, joka ei tietenkään edes suostu tulemaan mieleen juuri nyt.

 

Microsoftin pitäisi ottaa oppia meidän muksuista (ainiin, sori, esikoinenhan EI ole muksu 😉 ). Ainakin heillä (muista lapsista en tietenkään voi sanoa mitään, mutta minulla on epäilykseni…) on jossain aivojen ja puhekeskuksen välillä ihan oikea randomina toimiva puppugeneraattori. Se käynnistyy mitä kummallisimmissa tilanteissa ja paikoissa ja alkaa suoltaa aivan omituista höpönlöpöä.

 

Kuten tänään kun kävin ruokakaupassa tosikoisen kanssa. Tultuamme kaupasta autolle – onneksi vasta silloin – se alkoi. "Ei tämä ole meidän auto, tuo on meidän auto," sanoi tytär osoittaen täysin vierasta kullanväristä pikkuautoa lastatessani kauppakasseja jo omaan Toyotaamme. Väitin jotain vastaan for the sport of it ja lastasin tyttärenkin autoon. Istuessani ratin taakse selvitti tytär: "Meidän äiti kävelee tuolla" ja osoitti ohikulkevaa naista. Seuraavaksi sain kuulla olevani tosikoisen pappa-tytär.

 

Noin kilometrin matkalla kotiin kuulin lisää kaikenlaista kummaa, mitä en edes kykene toistamaan, koska jutut eivät mitenkään jääneet tämän järjestäytyneen mieleni muistipiireihin kiinni. Paitsi se, kun tytär ilmoitti, ettei kotimme suinkaan ole Nurmijärvellä vaan autossa. Johon minä yritin: "Mutta jos se auto on Nurmijärvellä, eikös silloin se koti ole kuitenkin Nurmijärvellä?" Tytär nauroi minulle, siis kehtasi nauraa! ja sanoi: "Äiti sä olet hassu!"

 

Ai minä olen hassu!?!?

 

Auto ajoi pihaan ja takapenkiltä kuului: "Ei tämä ole meidän kodin numero."

Se on sitten vuosi vaihtunut. Ja aika perinteisin menoin. Tai mikä nyt on perinteistä. Jos mietin lapsuuteni vuodenvaihteita ja vertaan siihen, miten sitä nykyisin juhlistamme, on niissä eroakin. Kauas ne kuitenkin juontavat jo nämä meidänkin perinteet. Jonnekin viidentoista vuoden taa. Ohhoh!

 

Kun minä olin lapsi, vietimme uutta vuotta aina erään ystäväperheemme kanssa. Söimme kaikkea hyvää, leikimme ja pelasimme aikuisten jutellessa ja pelaillessa myös. Tinaa taidettiin valaa, mutta raketeista nähtiin vain vilaus. Ei siis lähdetty minnekään ulos niitä katsomaan, saati että olisi omia paukuteltu.

 

Ilotulitteiden ihmeelliseen maailmaan tutustuinkin oikeastaan vasta mieheni myötä, seurusteluaikanamme. Alkuun lähinnä pelkäsin niitä. Vieläkin tunnen tervettä kunnioitusta niitä kohtaan, kun niitä itse ammutaan – annankin miehen hoitaa sen puolen ja katselen lasten kanssa turvallisen välimatkan päästä.

 

Tänä uutena vuotena meillä oli kylässä eräs ystäväperhe. Syötiin kaikkea hyvää ja lapset leikkivät ja pelasivat ja me aikuiset juttelimme. Mutta joskus kahdeksan maissa lähdimme koko jengi ulos koulun kentälle ampumaan raketteja. Miehet löysivät yhteisen harrastuksen rakettien ampumiessta. Sääli että se on varsin kausiluontoinen harrastus 😀 Lapset hihkuivat raketteja ja paikalliset poliisitkin käväisivät ihastelemassa ilotulitustamme 😀

 

Kymmeneksi ajoimme Heurekaan. Siellä on mukavasti ajateltu lapsia ja perheitä ja siellä järjestettiin jo toisena vuonna Se Suuri Ilotulitus jo kymmeneltä illalla, jotta lapsetkin jaksavat valvoa ja näkevät sen komean ilotulituksen. Tänä vuonna ei meidänkään lapset pidelleet korviaan vaan ihastelivat komeita raketteja 🙂 Ja tosikoinen totesi paukkeesta, että nyt taivas meni rikki.

 

Se varsinainen vuodenvaihde täällä meni sangen rauhalliesti tyttöjen nukkuessa ja meidän katsellessa x-fileseja. Nyt soi taustalla uudenvuoden konsertti, se perinteinen. Kohta kai valetaan lasten kanssa ne tinatkin, kun niitä ei yöllä ehditty… Heh.