Olen aina tiennyt olevani helposti leimahtava, helposti raivostuva ihminen. Lapsena sain hallitsemattomia raivareita, joiden aikana en ymmärtänyt ympäristöstäni mitään. Tavallaan homma talttui omia aikojaan kasvaessani aikuiseksi, mutta tavallaan ei.

Vielä aikuisena sain – ja saan yhä toisinaan – yksinkertaisista pienistä asioista kohtauksia, jolloin raivosin, huusin, paiskoin tavaroita ja haastoin tarkoituksella riitaa pyrkimyksenä saada toinenkin suuttumaan. Menetin vain täysin hallinnan. Järkeni sanoi, että on aika lopettaa. En. Vain. Kyennyt. Tilanne taittui vasta jäätyäni yksin, jolloin aloin itkeä lohduttomana, onnettomana siitä, että taas oli käynyt näin.

Yleensä nämä alkoivat – tai no, alkavat – varsin pienistä ristiriidoista, joiden myötä turhaudun, kun en saa viestiäni menemään perille. Minulla on varmaan varsin hyvät puheenlahjat, mutta silti en aina tunne saavani asiaani menemään perille toiselle siten kuin se omassa päässäni on. Aikuisten kanssa kyse on erilaisista tulkinnoista. Lasten kanssa, noh, turhaudun kaiken kaikkiaan heidän irrationaalisuuteensa välillä.

Olen myös välillä miettinyt, miksi ärähdän niin helposti. Olen vain ajatellut sen johtuvat äkkipikaisesta luonteestani. Mutta nyt luen – nuoremman tyttäreni tulisuusonegelman vuoksi – kirjaa nimeltä, niin, Tulistuva lapsi, ja se on avannut silmiäni näkemään myös omat “ongelmani”, jotka tuntuvat olevan hyvin samat kuin tyttärelläni. Mutta olen sentään niiden käsittelyssä ja hallinnassa vähän kehittynyt vuosien varrella.

Se ärtyisyys siis. Kun enhän minä varsinaisesti ole ärtyisä. Olen iloinen suurimmaksi osaksi. Silti voin ärähtää kesken kaiken pahasti. Minun(kin) on vaikea sietää ja hyväksyä muutoksia. Jos minulla on jotain kesken, minun on vaikea ajatella, että siirtyisin tekemään jotain muuta kesken kaiken. Olen loppujen lopuksi melko joustamaton ja reagoin sillä päällimmäisellä tunteella, joka on ärtymys (“miksi minut taas keskeytetään!”). Olen kuitenkin myös oppinut ihmisten tavoille ja osaan olla myös sopuisa ja mukautuva.

Olin vähän päälle kahdenkymmenen kun luin opintojeni yhteydessä psykiatriaa. Silloin tein itsestäni diagnoosin (tiedän, kun lukee psykaa, löytää itsestään vähän kaikista diagnooseista, mutta tämä oli nyt ihan oikeasti todellinen diagnoosi). Totesin, että minulla on impulssikontrollihäiriö. En osannut määrittää, mistä se johtui, mutta osasin ainakin alkaa miettiä, miten sitä voisi hallita. En enää kuollaksenikaan muista, miten sen teimme, mutta yhdessä mieheni kanssa keksimme keinot, joilla saimme raivarini loppumaan alkuunsa. Opin hillitsemään itseni ennen kuin menetin kontrollin.

Nyt pitäisi keksiä keinot opettaa näitä taitoja myös nuoremmalle tyttärelleni. Nimittäin, sitä samaahan hänelläkin. Ei hänen ongelmansa olekaan tahallinen tottelemattomuus vaan kogniitivisten taitojen vajavaisuus. Kun asiat eivät suju hänen mielensä mukaan, ei hän tarkoituksellisesti ala raivota saadakseen tahtonsa läpi vaan koska turhautuu. Olen huomannut, että kun raivoaminen alkaa, hänellä ei enää järki toimi. Vaikka kysyisimme, mitä hän haluaa, ei hän pystykään vastaamaan. Lapsi, joka suoltaa normaalisti tekstiä suvereenisti, meneekin aivan lukkoon eikä osaa sanoa, mitä haluaa. Se turhautuminen – a) siitä, että asiat ei mene mielen mukaan ja b) siitä, ettei osaa käsitellä tunteita ja tilannetta – aiheuttaa sen raivarin.

Olen tiennyt jo pitkään myös sen, että tosikoiselle muutokset tuottavat tuskaa. Muutokset päivärytmissä, isommista muutoksista puhumattakaan. Erikoisjärjestelyt jonain iltana aiheuttavat katastrofin muutenkin vaikeassa nukkumaanmenossa. Vaikeaa hänelle on myös siirtyä toiminnasta toiseen, lopettaa yksi ja siirtyä johonkin mitä pyydetään. Tai päästä irti päähän pälkähtäneestä ajatuksesta.

Kaikki tämä on tietenkin lapsille ominaista muutenkin. Mutta nuorimmaiselleni – ja mitä ilmeisimmin aikoinaan myös minulle – asia on erityisen vaikea. Jotain vanhempani tekivät oikein, että taitoni näillä alueilla kehittyivät niin että olen näinkin pitkällä näiden kanssa kuin nyt olen. Shuht koht noRmaali 😉

Toivon löytäväni nyt tästä kirjasta apua siihen, että mekin mieheni kanssa opittaisiin toimimaan nuorimmaisen kanssa oikein, jotta hän voisi ehkä oppia näitä asioita vielä vähän paremmin kuin minä. Ettei enää aikuisena ehkä tarvitsisi kamppailla tämän kanssa. Juuri nimittäin siitä luin, että rankaiseminen ei auta. Mutta senhän olen jo tiennytkin – sekä omasta muistista että kokemuksesta tosikoisen kanssa.

Kunhan kirjaa jatkan, löydän varmasti myös ne keinot, jotka auttavat. Ja sitten pitäisi vielä saada mieskin ymmärtämään…

[Lue myös jatkopohdinta: Puhumalla paras]