Puhumalla paras

Niin se vaan on, että puhuminen kannattaa. Näin myös Ross W. Greenin mukaan tulistuvan(kin) lapsen kanssa. Green kirjoittaa kirjassaan kolmesta suunnitelmasta, joita vanhemmat voivat noudattaa lastensa kanssa. Jokaisessa on puolensa ja jokaisella suunnitelmalla on paikkansa. Eri suunnitelmia voi soveltaa erilaisten lasten kanssa.
 
A-suunnitelma tarkoittaa sitä perinteistä autoritääristä suhtautumista, jota jokainen meistä lastensa kanssa harrastaa. Kun jotain pitää tehdä, sanotaan, että nyt tehdään ja piste. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän A-suunnitelma on sekä paikallaan että tarpeen. Mutta mitä isompi lapsi, sitä vähemmän hyvä se on kokonaisuuden kannalta, olipa lapsi sitten tulistuva tai ei. A-suunnitelmassa toteutetaan vanhempien tahto – tai kuten Green kirjoittaa, otetaan esille vanhempien "huoli" ja sen ratkaisu. Lapsen "huoli" ohitetaan.
 
C-suunnitelma tarkoittaa puolestaan sitä, että asian annetaan olla. Eli kun asia ei oikeastaan ole tärkeä, annetaan sen olla. Perinteisesti ajatellaan sen tarkoittavan sitä, että vanhemmat antavat periksi, mutta Greenin mukaan se ei ole sitä. Vaan sitä, että ei tehdä riitaa turhasta, asiasta jolla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. Huono tämä suunnitelma on silloin jos vanhempi käyttää sitä vain riitaa välttääkseen, jolloin ohitetaan vanhemman "huoli" kokonaan.
 
B-suunnitelma on se, jota Green suosittelee käytettäväksi tulistuvien lasten kanssa – mutta jota minä suosittelen kyllä kenelle tahansa. Se tarkoittaa sitä, että kummankin osapuolen – lapsen ja vanhemman – "huoli" otetaan esille ja yhteistyössä keksitään ongelmaan ratkaisu. Ei siis tarkoita sitä, että aikuinen sovittelisi lapsen kanssa päästäkseen omaan päämääräänsä, vaan että lapsi otetaan mukaan keksimään molempia miellyttävä ratkaisu käsillä olevaan ongelmaan. Näin aikuinen auttaa lasta oppimaan ongelmanratkaisua sen sijaan että jäisi hakkaamaan päätään seinään ensimmäisen mieleen tulevan ratkaisun kanssa.
 
B-suunnitelmaa ei tarvitse käyttää vain raivarin uhatessa vaan kun vanhemmat tietävät, mistä raivarit yleensä syntyvät, voidaan niitä ehkäistä valmiiksi juttelemalla lapsen kanssa asiasta B-suunnitelmaa käyttäen. B-suunnitelma vaiheittain menee suurin piirtein niin, että ensin osoitetaan empatiaa, eli kerrotaan lapselle, että hänen ongelmansa on ymmärretty. Sitten kerrotaan oma ongelma, eli miksi tahdot törmäävät. Sitten ehdotetaan lapselle, että ratkaistaan ongelma yhdessä.
 
Viimeinen on se vaikein juttu, etenkin pienen lapsen kanssa. Esimerkiksi tosikoiseni (pian 4v) kanssa se ei vielä oikein onnistu. Kognitiiviset taidot eivät vielä riitä. Mutta se ei silti tarkoita, etteikö Beetä voisi soveltaa. Kyllä vain voi. Ja itse asiassa, aivan ilman tuota kirjaakin olen sitä soveltanut. Niin esikoisen kanssa kuin tosikoisen kanssa kuin miehenikin kanssa ;) Ihmiselle, joka on tottunut puhumaan ja ratkomaan asiat puhumalla, tämä ei siis ole mikään maata mullistava juttu.
 
Hetken mietin kirjaa lukiessani, että näinköhän oli sittenkin turha opus, kun ei sieltä mitään tämän mullistavampaa löytynyt. Mutta eipä niinkään. On vain hienoa tietää toimivansa ja toimineensa oikein. Ja on hyvä lukea ja tietää mekanismeja tämän takana – opinhan jotain itsestänikin samalla! Ja onhan siellä paljon lisävinkkiä. On hyödyllistä osata eritellä plan-b:n vaiheet, niin puhumisesta voi saada vielä paremman välineen. Ja onhan se auttanut huomaamaan, mitkä tilanteet erityisesti on niitä, joissa sitä meillä tarvitaan.
 
Kerronpa vielä esimerkin. Eilen oltiin lähdössä ja sanoin tytöille, että pitää pukea sukkikset ja farkut jalkaan. Esikoinen teki kuten sanottiin, tosikoinen alkoi huutaa, ettei hän halua laittaa niitä. Minä tietenkin ensi reaktionani huusin takaisin, että sinähän laitat, me ollaan lähdössä, ne pitää pukea. Tytär meni hysteeriseksi ja alkoi kirkua, ettei lähde ollenkaan, paineli sänkyynsä (kuten usein tällaisissa tilanteissa) ja raivosi sieltä, ettei lähde mihinkään. Otin toisen lähestymistavan. Menin tyttären luo ja kysyin, mitä hän haluaisi sitten pukea, jollei farkkuja. Hän huusi, ettei lähde. Sanoin ymmärtäneeni, ettei hän halua lähteä, mutta ettei se ollut vastaus kysymykseeni. Kysyin eikö hän halua lähteä, koska käskin laittaa farkut eikä hän halunnut. Nyt sain vastauksen, nyökytyksen. Se laukaisi järkevän ajattelun lapsessa ja pääsimme eteenpäin, sain vastauksen myös siihen mitä hän halusi laittaa päälleen. Toppahousut. Hyvä, ne puettiin ja päästiin lähtemään.
 
Tänään ennakoin. Oltiin jälleen lähdössä ja piti laittaa ulkovaatetta päälle. Sen sijaan, että olisin sanonut, mitä puetaan, kysyin tyttäreltä haluaako hän farkut vai toppahousut. Toppikset ne jälleen oli ja pukeminen sujui, noh, niinkuin nyt nelivuotiaalta sujuu, mutta raivareitta.
 
Yksinkertaista, eikö? Sitä vaan niin helposti menee siihen, että tehdään sitten väkisin. Eli olisi ne farkut vedetty jalkaan vaikka itkien. Minusta plan-b on kuitenkin parempi. Niin Greeninkin mielestä. Lapsi oppii ratkaisemaan asioita ja raivaritkin vältetään. Eikä se ole aikuisen auktoriteetin murentamista, kuten moni ajattelee. Ei aikuisen auktoriteetti ole siitä kiinni, että hän on tyranni. Aikuinen ehkä viime kädessä päättää, mutta lapsen "huolia" ei tarvitse silti ohittaa.
 
Puhuminen on siis sittenkin kultaa, vaikka sananlasku sanoisi mitä!

One thought on “Puhumalla paras

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.