Jokohan olen paljonkin kauniimpi, kun olen lukenut jo kaksi neljästä? Vai olikos se sittenkin niin että ne kirjat ovat kauniita?

 

Jostain syystä tunnen lievää huonoa omaa tuntoa siitä, että luen sellaista kevyttä viihdettä kuin niitä Evanovichin kauneuskirjoja. Ne ovat hauskoja romanttisia komedioita kirjan muodossa, eikä niiden lukemisen pitäisi oleman sen kummempaa kuin romanttisten komedioiden katseleminen telkusta. Jaa no, voihan sekin tietysti olla turhanaikaista. Sepä se pointti onkin. En minä niistä elokuvista mitään omantunnontuskia tunne.

 

Enkä nyt varsinaisesti tuskia noista kirjoistakaan. Mutta mutsi taisi joskus jotain vastaavia kirjoja lukiessani todeta, että voisin lukea jotain järkevämpääkin. Ettei kannata täyttää päätä sellaisella tyhjällä tavaralla. Eikä se ajatus ota lähteäkseen tuolta takaraivosta, vaikka siitä on aikaa jo varmaan puoli elämääni.

 

Tunnen siis tarvetta puolustella lukutottumusteni tätä puolta. Kukaan ei moiti, jos luen Tolstoita (en tosin yleensä, ne on tylsiä!)  tai vaikka niitä Uriksia. Onhan ne syvällisiä ja hienoja romaaneja. Ei kai kukaan enää ainakaan päin naamaa moiti minua noiden kauneuskirjojenkaan lukemisesta, mutta siis. Kuten sanottua. En viitsi toistaa.

 

Jossain määrin olen kai vähän popularisti ainakin elokuvien ja ehkä vähän kirjojenkin kanssa. Oma elämä on ihan riittävän arkista ja raadollista ilman että katson vielä toistenkin elämää inhorealististen lasien läpi. Kun istun katsomaan elokuvaa, tahdon tyhjentää pääni omista ajatuksistani. En yrittää tulkita taideleffaa.

 

Kirjoissa on ihan pikkuisen toinen ääni kellossa sikäli, että luen kyllä mielelläni raskaampaakin tavaraa. Mutten juuri nyt. En varsinkaan talvella. Tarvitsen kevyttä viihdettä, josta jää hyvä mieli ja jonka kanssa ei tarvitse rasittaa aivojaan liiaksi. Sitä lajia saa kyllä töissäkin. Tarvitsen rentoutumista. Ja siinähän sitä kaunistuu kun ehkäpä parit huolirypytkin siliää, kun saa unohtaa kaiken arkisen aherruksen hetkeksi.

 

Eilen luin sitä tokaa kirjaa ja viimeisiä sivuja vietiin iltapalan aikaan. Kirja siis toisessa kädessä laittelin sekä lapsille että itselleni iltapalaa. Luulen, että se viimeinen sivu jäi sittenkin lukematta, sillä kirja putosi lattialle tosikoisen kiivetessä syliini iltapalan päätteeksi. Tiedän kirjan viimeisen lauseen (selailin sen jo aiemmin, luonnollisesti) enkä muista lukeneeni sitä enää illalla, joten pitänee vielä palata sen pariin toviksi tänään.

 

[Kirjat ristittiin kauneuskirjoiksi, kun siskoni katseli kirjoja ja tyttäreni kommentoivat ulkoasun perusteella sisältöä. Rakkauskirjoiksi kai esikoinen niitä kutsui, olikohan sitten tosikoinen, jonka suussa se vääntyi kauneuskirjoiksi? Vai kuuliko siskoni tai miehensä väärin? No, jotain siihen suuntaan.]

Kyllähän näitä öitä aina joskus tulee. Mutta jotenkin luulin jo jättäneeni tuon yövalvomisen taakseni, kun lapset sentään ovat jo 6 ja melkein 4 -vuotiaita. Yeah, in my dreams. (I wish…)

 

Mikä lie esikoista vaivannut viime yönä? Kyllähän tytär niitä pahoja unia näkee aina välillä, mutta viime yön ulinakonsertti oli kyllä jo jotain ihan muuta! Illalla ei meinannut uni tulla, asioita pyöri päässä ja sitten alkoi itkettää ja tarvitsi jonkun huoneeseensa. Lopulta nukahti meidän sängylle – yksin siinäkin huoneessa, mutta kaipa ne äitin ja iskän tuoksut rauhoittivat.

 

Sitten kun puolen yön maissa oltiin itsekin menossa nukkumaan, siirrettiin tytär omaan sänkyynsä takaisin. Nukkui kai siellä tovin, kunnes yhden maissa tai jotain – juuri kun minä insomniakko olin nukahtanut – näki pahaa unta ja heräsi ulisemaan. Jotenkin déjà vu siitä illasta eikä meinannut kärsivällisyys riittää. Käytiin kyllä kaikki ne tavalliset, rukoukset, halit jne. läpi, mutta neiti lietsoi itseään aina pahempaan angstiin ja parkui, ettei uni tule. No ei kai nii.

 

Kärähti tosiaan se pinnakin sitten, sekä mieheltä että minulta. Ja siitäpä onkin nyt huono omatunto 😦 Tytär tarvitsi läheisyyttä ja vanhemmat karjui olemaan hiljaa ja nukkumaan. Ja nyt kun tässä lietson minäkin itseni sopivaan angstiin, en saa töitäkään tehdyksi. Sitä paitsi väsyttää niin vietävästi… Kolmen maissa lopulta vein lapselle klassisesti lämmintä maitoa ja kappas vaan kun neiti lopultakin nukahti!

 

Minulla on siitä lämpimästä maidosta teoriakin. Sen "teho" perustuu aivan varmasti varhaislapsuuden kokemuksiin. Lämmin maito tuo tunnemuistista esiin niitä läheisyyden ja turvan tuntemuksia, joita lapsi vauvana koki juodessaan lämmintä maitoa – äidistä tai pullosta. Miksen vienyt sitä maitoa tytölle aikaisemmin?

 

Eilen tilasin tosikoista ajatellen kirjan Tulistuva lapsi. Mutta löytyisikö jostain kirja Lohduton lapsi? Tai no, siinä lukisi kuitenkin se, minkä jo ennestään tiedän. Lapsi tarvitsee välillä vanhempiensa läheisyyttä yölläkin. Miksi olin yöllä niin itsekäs, etten voinut ottaa lasta viereen? – Siksi että vanha kokemus osoittaa, että silloin me ei nukuta kukaan, loppujen lopuksi. Mutta olisi kai se yksi yö mennyt. Tai edes osa siitä. Eihän me nukuttu nytkään…

 

Low moments in my life. Sniif. On se vaan vaikea myöntää toimineensa väärin. Vieläpä kun on samalla satuttanut lastaan. Double-sniif.

Minä olen varmaan aika vaikea ihminen. En tiedä, onko kukaan meistä kamalan paljon helpompi ihminen, kaipa kaikki ovat omalla tavallaan monisäikeisiä, mutta kyllä minä jotenkin luulen, että ainakin oma mieheni on paljon vähemmän vaikea elinkumppani kuin minä. Minä en haluaisi elää minun kanssani, jos en olisi minä. Hmm.

 

Tavallaan olen kai perusluonteeltani varsin tyytyväinen ja sopeutuvainen, optimistinen ja jopa joviaali. Vai oliko tuo sittenkin se pinta? En minä tiedä! Kun sitten toisaalta olen kovin herkkä ja äkkipikainen ja ehkä välillä downright bitchy. Oikukas ja ailahtelevainenkin. Miten nuo määreet sopivat sen kanssa, että olen määrätietoinen ja vakaa? En tiedä. Mutta johan tuossa definitionissani kirjoitin olevani di-poolinen.

 

I’m a bitch, I’m a lover, I’m a child, I’m a mother, I’m a sinner, I’m a saint… En siis ilmeisestikään ole ainoa. Tunnen sympatiaa Alanis Morissettea kohtaan. Biisissä on myös varsin hyvä loppu: So take me as I am. This may mean you’ll have to be a stronger man… Aika ihmeellistä itse asiassa on, että olen löytänyt miehen, joka on kaikki nämä vuodet ollut valmis tekemään juuri sen. Ottamaan minut tällaisena kuin olen. Kaksijakoisena, yhtenä hetkenä iloisena ja aurinkoisena, seuraavana hetkenä ukkosmyrskyksi muuttuneena.

 

Kun välillä vaan ihan kaikki ärsyttää. Miehen kulmakarvojen asennosta alkaen. Ihan sama, mitä minulle sanotaan, aina se sanotaan väärällä äänensävyllä. Aina käytetään vääriä sanoja. Aina tehdään kaikki vähän pieleen. Ärsyttää. Ja sitten alan äksyillä. Ja kiukutella. Ja oikutella. Ja olla ilkeä ja ikävä ihminen. Kunnes suljen suuni ärtymyksessäni ja leikin mykkistä. Puoliksi etten satuttaisi toisia, puoliksi siksi että vaan kaikki ottaa pannuun.

 

Ja sitten kaikki on taas hyvin. Ja olen onnellinen siitä että miehelläni on ne kulmakarvat. Ja siitä, että hän pysyy vierelläni. Ja että pyytäessäni käytöstäni anteeksi saan rakastavan suukon. Ja nauru on herkässä. Onneksi tämä ehkä on se enempi vallitseva tila. But yeah, sometimes I get a little hormonal.

Joulu alkaa olla ohipuolella jo, vaikka huomenna vielä mennään anoppilaan. Tähän mennessä on ollut aatonaatonaaton ennakkovaroitteluista huolimatta aivan ihana joulu! Aatonaattona otettiin vähän förskottia ja vietettiin joulua yhdessä mutsin ja siskon ja sen miehen kanssa. Oikein semmoinen leppoisa läheistenkeskenjoulunvietto. Olin kyllä illalla poikki, kuten aina "emännöityäni", ja koomasin koneellani lahjaksi saadun penguin puzzlen äärellä monta tuntia.

 

Aattona oltiin kotona aina jonnekin neljän paikkeille asti. Lapsille tein jossain vaiheessa runomuotoisen "joulupolun", eli vihjelappusia piilotettuna ja lopuksi löytyi paketti, jossa oli puuhakirja ja tussit. Niiden keralla tytötkin viihtyivät tovin ja toisen sitten edellispäivänä lahjaksi saatuja Popsikkaita katsellen. Ja kolmannen sitä penguin puzzlea pelaten.

 

Illaksi mentiin minun isoäitini luo, missä väkeä olikin enemmänkin. Syötiin jouluateria ja tytöt tanssivat joululaulujen tahtiin kunnes soitin sanoi möreästi peetterii puunaakuooonoooo ja teki klik eikä sen koommin herännyt. Aivan kuin joku hihna olisi löystynyt ja lopulta katkennut. Niin, kyseessä nostalginen älppäri.

 

Kahdeksan maissa tuli sitten joulupukkikin. Ei sen pitänyt tullakaan, mutta tosikoinen teki oikein askartelut ja kaikki joulupukkia varten ja siskon puheista huolimatta uskoi vahvasti, että joulupukki tulee, joten ei sitten raaskittu tuottaa kolmivuotiaalle sitä pettymystä. Mies siis oli joulupukkina, esikoinen hogasi heti, mutta leikki sujuvasti aikuiskaartin mukana, pikkusiskon silmien tuikkiessa innosta. Se oli sen arvoista 🙂

 

Lahjat jaettiin sitten ja olihan niitä, vaikkei mitään vuorta kuitenkaan. Leluja vain meidän ostamat, muutoin vaatteita, kirjoja, lautapelejä (joukossa mm. vallan hauska koko perheen tempputornipeli!) ja meille aikuisillekin sentään jotain 🙂 Tänään onkin sitten pelailtu ja luettu ja katseltu uusia dvd:itä ja lapset on leikkineet uusilla leluillaan. Ihana, leppoisa, rauhallinen yhdessäolon päivä 🙂 Parasta koko joulussa 🙂

 

Tämän joulun aikaan olen tutustunut ihan uuteen maailmaan tekniikan universumissa. Lapset saivat kumpikin yhden 3D pc-pelin, jota pelatessa tyttäret huusivat kilvan tätiään apuun, kun ei kalkkis-äiti osannut pelata niitä ollenkaan… Olen kai liian Busy and Occupied pelatakseni 😉 Siihen tulokseen kuitenkin tulimme, että tämän myötä tähän taloon tulee ensimmäiset peliohjaimet. Ensi askel kohti konsoleita?

 

Tänään meillä on myös soineet tilidilidittittittiit kahdesta virtuaalilemmikistä. Niillä on ihan oma maailmansa sen pienen laitteen sisällä. Ja jos aktiviteetti on kesken, ei voi tyttäret tulla syömäänkään. Lemmikki oksentaa, kun sillä on paha olla (onneksi minun ei tarvitse kuitenkaan siivot sotkuja 😛 ) ja tahtoo kotiinsa.  Ja jos ei lemmikki löydä kotiaan, se ei voi mennä nukkumaan. Mutta minä, minusta ei ole paljon apua siinä hommassa. Niinpä kiikutin tosikoisenkin lemmikin esikoisen luo illalla, kun se koti piti löytää. Osaahan tuo meidän vaille-neljävuotiaskin ihmeen hyvin sen kanssa leikkiä, mutta esikoinen on jo ihan pro. Ja niin pääsi tosikoisen kisuliinikin nukkumaan.

 

Hyvä tavaton, että minä muka-näppärä-koneiden-käyttäjä tunnen itseni vanhaksi näiden kanssa. Niissä on joku ihan oma lapsilogiikka. Tai jotain. Tai sitten I just haven’t put my mind to it like the kids. Yeah, that’s it. Definately!

Juu en minä. Kun tuo tosikoinen. Ihanaa jeejee joulufiilis on huipussaan.

 

No joo, jos totta puhutaan, on suurin osa päivää ollut ihan kiva. Minulla oli vapaapäivä, mutta lapset olivat aamupäivän hoidossa sillä välin, kun minä kävin hoitamassa joulun ruokakaupat.

 

Kun tultiin kotiin, alkoi joulunvalmistelu ihan tosissaan ja lapset oli aivan ihanasti omissa touhuissaan, toinen huoneessaan, toinen omalla pihalla. Kinkku meni uuniin ja lohi jääkaappiin graavautumaan. Välipalan jälkeen sain paketoitua viimeiset joululahjat tyttöjen puuhastellessa huoneissaan. Ja hekin taisivat kumpikin laittaa yhden joululahjan pakettiin – kenelle, se on vielä ylläri!

 

Mutta sitten se alkoi. Ensin potkiminen kun luettiin akkaria. Sitten raivoaminen, kun piti käydä vessassa ja pukea ulkovaatteet. Kuusenhakukävely meni ihan hienosti ja saatiin meille oikein komea kuusikin. Koristelukin sujui mukavasti ja nyt meillä on kaunis kuusi 🙂

 

Mutta sitten taas. Iltapala, hmm. Muroja piti saada lisää, mutta sitten niihin ei kosketakaan. Iltapesulle ei silti haluta mennä. Ei ei ei ei saa riisua! En riisu itsekään! En mene pesulle! Ei EI EIIII! Ei isi! Äitiiii! Äitiiii! Äitiii! Ja piiloon pöydän alle. Ja ihan sama kuka vie pesulle, huutoa, karjuntaa, rääkymistä. Hetken paussi ja sitten uusi aihe. Haluun ksylitolii (pastillin)! Ei hampaiden pesua! Ei pissalle! EI EI EIII! Isi pois! Et saa pukea pyjamaa! Eiii! Mee poiiiis! Ei iltarukousta! Ei piipilaulua! Et laula isi! Mä haluun iltasadun! Ihan lyhyt! Eiii! Mä haluun kertomuksen! Ei sitä kertomusta! Isi kyllästyy ja lähtee pois huoneesta. Huutoa rääkyä parkunaa. Hetken hiljaisuus. Äitiii! Äitiii! Mä haluun yskänlääkettä! Mä haluun särkylääkettä! Mun kurkkuun sattuu. Äitiii! Laula mulle piipilaulu!

 

Joku päivä vielä soitan sinne perheneuvolaan. Kyllähän minä tiedän, että nelivuotiailla on hurja uhmavaihe. Pienoismurrosiäksi sitä(kin) kutsutaan. Muistelen myös, että juuri tähän ikään kuuluu ne omnipotenssikuvitelmat, harha siitä, että koko maailman pitäisi pyöriä lapsen mielen mukaan, että lapsi osaa ja voi mitä vain ja on koko maailman hallitsija.

 

Mutta alkaa jo väsyttää. Ja tämä alkaa jo tuntua epänormaalilta. Että joka ikisestä asiasta pitää huutaa. Että joka ikisestä rutiinista pitää huutaa. Joka päivä. Toistuvasti samoista asioista. Asioista, jotka tehdään joka tapauksessa. Ja kun tätä huutamista on jatkunut. Ja jatkunut. Ja jatkunut. Puolisentoista vuotta kohta. Pienin (parin viikon…) seesteisempien aikojen jaksottamana, mutta yhtä kaikki. Pitkään.

 

Eikä siitä taukoa saa jouluksikaan. Luultavasti päin vastoin, kaiken jännittämisen myötä. 

 

Elämä on.