Tarunhohtoa. Valoja ja värejä. Komeita ratsuja, jotka ovat kuin yhtä ratsastajiensa kanssa. Upeita hevosia, jotka tietävät täsmälleen, mitä tehdä yleisön edessä ilman ratsastajaakin. Tanssijoita, akrobatiaa, rakkaustarina. Se on Apassionata. Hieno kuin mikä. Kyllä hevoset vaan on uljaita otuksia!

 

 

Tyttäriä on kiva viedä kaikenlaisiin paikkoihin. Taidan olla itse jonkinlainen elämysten etsijä, siksi tarjoilen niitä mielelläni myös lapsilleni. Tähän viikonloppuun on mahtunut tänään varsin hauska Risto Räppääjä -elokuva jonka päätteeksi Finnkino jakeli Brunbergin pusuja ystävänpäivän kunniaksi, ja eilen illalla tuo Apassionata Hartwall Areenalla. Tänä aamuna piti mennä päiväkodin pihalle laskiaisriehaan, mutta ammun kahtakymmentä lähentelevät pakkaslukemat saivat jäämään kotiin.

 

Apassionata oli todella upea! Sen tarina on todella puhtaasti kehystarina, sillä sitä ei oikeastaan viety sanallisesti eteenpäin kuin shown alussa ja väliajan jälkeisen osan aluksi. Aika hämäräksi sinänsä jäikin, mitä kaikkea eri kohtaukset kuvastivat. Intensiteetillään, valojen, värien, musiikin ja videotaulun maisemien vaihdosten,  avulla ne viestittivät tunnelmia. Ja olivat sellaisinaankin upeaa katsottavaa.

 

Kehystarina oli vuorilla asuvien pojan ja tytön ystävyys, idyllinen maalaisympäristö, josta he joutuivat lähtemään pois jonkin hyökkäyksen tai vastaavan vuoksi. Lapset kasvoivat aikuisiksi rakastuivat, joutuivat erilleen, mutta palasivat yhteen ja juurilleen vuoristoon. Mukana oli uljaita ratsukoita, vikellystä villein miesvoimin, hevoskuiskaajaa, akrobaattista seisten rastastusta kolmea hevosparia ohjastaen, villeinä teutaroivia varsoja ja pari sööttiä aasia.

 

Tarina alkoi vuoristomaisemissa vapaina juoksentelevien hevosten ja hetken päästä varsojen omalla showlla, ilman ratsastajia. Niitä seurasi erilaiset ratsukot koreografioineen ja erilaisine askelluksineen: milloin marssivat kuin saksalaiset sotilaat, milloin tanssivat musiikin tahtiin. Hevoset nousivat takajaloilleen ja kävelivät tai jopa hypähtelivät kahdella jalalla, ratsastaja selässä tai ilman. Komeaa katsottavaa oli se maantierosvoilta näyttävä akrobaattiryhmä, jonka ratsastajat olivat pääsääntöisesti kaikkea muuta kuin ratsailla hevostensa selässä. Ja se ranskalainen kaveri, joka ohjasti kolmea hevosparia, seisten yhden parin päällä, ja hyppäsi koko setillä esteitä.

Hevosten lisäksi showssa oli mukana tanssijoita muutamassa tanssikohtauksessa sekä pari live-laulua. Toinen niistä kuulemma otti esikoista korviin – no, olihan se melkoisen korkealta ja kovaa laulettu. Oli myös sen verran akrobatiaa ilmassa ilman hevosta, että mukana oli nainen, joka keikkui ja temppuili yhden kohtauksen verran naruilla, tai mitä lakanoita ne on. Ratsukot ratsastivat samalla naisen alapuolella kuvioitaan ja läpi portista jonka nuorat muodostivat.

 

 

 

Hevoset ovat uljaita eläimiä ja oli komeaa katso sitä, miten ne olivat kuin yhtä ratsastajiensa kanssa. Miten hienoa olisi osata hallita hevosta sillä tavoin! Tai osata jutella hevosten kanssa niinkuin hevoskuiskaaja, joka sai viisi hevosta yhtaikaa tekemään täsmälleen mitä halusi, pelkillä sanoilla ja eleillä. Mutta jotain suunnattoman herttaista ja hellyyttävää oli niissä aaseissa, jotka niitä käsitelleen miehen kanssa olivat shown comic relief. Ja niin taitavia nekin tekemään mitä mies halusi.

 

 

Parituntinen show + väliaika jaksoi pitää mielenkiinnon yllä kyllä! Tosikoinen alkoi vähän väsähtää tosin loppumetreillä, mutta kello alkoikin olla silloin jo ohi normaalin nukkumaanmenoajan. Ja sitten tietenkin murjotettiin lähtiessä, kun en suostunut ostamaan pehmohevosta. Ihan kuin ei meillä olisi pehmoja! "Muttei tollasta heppaa!" Juuei, eikä ole vieläkään. Esikoinen ei meteliä nostanut vaan halusi julisteen ja sai sen. Tosikoinen lopulta tyytyi kirjaan, josta pitäisikin lukaista tarinaa vähän paremmin vielä. Mutta kotimatkalla kuului syytös: "Äiti, mä tiedän mikset sä ostanut muuta. Sä aloit katsoa hintoja!" Jep, ihan niin.

Facebookissahan tämäkin juttu tietenkin kiertää, tämä hae nimesi urbandictionary.comista ja kirjoita statuksesi kommenttiin, mitä siitä sanotaan. En ole jaksanut vaivautua katsomaan aiemmin, enkä toisaalta harrasta näitä status-meemejä muutenkaan. Mutta systeri laittoi tämän blogiinsa, inspiroiden minutkin tsekkaamaan omani. Ja kyllähän se tavaallaan kannatti 😀

"a beautiful name, and a short for Susanna wich is a greek version of a hebreian name that means "lily". there’s about 9600 persons named Sanna and 7900 of them use it as their first name. plus all the Susanna’s that call themselves for Sanna.

The name for the most awesome person ever. It is impossible to fit so much awesomeness into any other person. 

You think your as awesome as Sanna? Well you can’t be because Sanna is so amazingly awesome!

– ‘Hi. What’s your name?’

– ‘Sanna’

– ‘Oh my goodness that is the most awesome name I’ve ever heard in my LIFE!’ "

Suljin tänä aamuna kodin oven perässäni 7:04, kaivoin autosta ovenkahvan esiin ja etsin apparin lattialta harjan. Aloin etsiä loppuatuoa lumikinoksen alta. Lunta oli yön aikana tullut auton päälle ehkä noin 10cm, mikä oli oikeastaan aika vähän siihen nähden, että saman verran sitä kertyi eilisiltana sen parin tunnin aikana minkä olin tanssitunnilla. Klakessa ei taida olla satanut ihan niin paljon lunta kuin stadissa, sillä vastaavasti eilen illalla oli miehen auton katolle kertynyt samojen parin tunnin aikana vain noin 5cm lunta.

Ehkä kahdeksan minuuttia meni auton harjaamiseen, ja pääsin viimein istumaan ratin taakse ja peruuttelin pois pihalta ja liikenteeseen. Työmatka on tässä talven mittaan kestänyt tasaseen noin tunnin, vaikka Klaukkalan keskustan läpi ajaminen onkin aina ollut takkuista. En siis edes miettinyt vaihtoehtoisia reittejä, tuumin, että pääsee kai siitä läpi nytkin, kuten joka aamu. Mutmut. Mikä lie sitten hidasteena, kun tuota muutaman kilometrin matkaa kolmien valojen läpi tehtiin tänään puoli tuntia. Jeejee.

Vähän ennen motarin ramppia arvoin motarin ja vanhan tien välillä, ja väärin veikkasin. Ei siis haitanne etten viikonloppuna lotonnut, en tällä veikkauskyvyllä olisi voittanut mitään kuitenkaan, 7milliä nyt ainakaan. Yleensä motari on vetänyt suhteessa lopulta kuitenkin vanhaa tietä paremmin, mutta ei tänään. Siinä vaiheessa kun olin istunut tunnin autossani, olin jo ehkä noin 13km päässä kotoa. Hyvä keskinopeus. Eihän sillä työmatkaan menekään kuin kaksi tuntia ja rapiat.

Sitä samaa noin 15km/h nopeutta ryömittiin vielä kilometri jos toinenkin. Mies välillä jo laitteli viestiä, että joko olen duunissa, liikenne seisoo. No kiddin’! Ja kävipä siinä ilmi, että tuo oli ruuhkassa edelläni vaikka oli lähtenyt myöhemmin ja vienyt lapsenkin päiväkotiin. Grrr… Aloin nähdä punaista valkoisen sijaan. Miehen olisi pitänyt lotota! Oli valinnut sen vaihtoehtoreitin ja se olikin aika paljon nopeampi.

Tunnin ja 40minuuttia tein matkaa lopulta, noin kehä-ykkösen jälkeen liikenne kulki "normaalisti". Ja olin lievästi sanoen pahalla päällä duuniin asti päästyäni. Mutta kyllä se ketutus siitä vähitellen alkoi laantua ja hymy jonka luulin matkalla kadottaneeni löytyi taas kummasti. Ja kohta pääsen viimein tekemään sitä mitä piti tänään tehdä, kunhan VisualStudio2010 asentuu loppuun tuohon testikoneelle.

Hiihtämään tässä on viimein päästykin. Niin on olleet kovat pakkaset tässä ja sitä paitsi jotenkin ihan muita juttuja mielessä, että on koko hiihto jäänyt vaikka talvea onkin piisannut. Sitä paitsi likoilla oli välineet päivitystä vailla, vähän liian pientä kaikki molemmilla. Lykkäsin kamojen uusintaa kunnes lopulta molemmat viime viikonloppuna ilmoittivat, että koulussa olisi tulossa nyt sitten hiihtoa luisteluiden sijaan. Pakkohan se oli sitten toimia.

Esikoiselle sai ostaa uutta koko setin. Uudet sukset, sauvat ja monot. Tosikoiselle riitti uudet monot, sukset peri siskolta ja viime vuonna ostetut uudet sauvat ovat yhtä hyvän mittaiset. Olisihan esikoiselta jäänyt pikkusiskolle ne monotkin, mutta kasvavat neidot niin eri tahtiin, että niin esikoisen ekalla ostetut luistimet kuin monotkin ovat tosikoiselle vielä aivan liian isoja ja menevät näin kaverille lainaan pariksi talveksi. Sieltä olisikin saanut sopivat luikat ja monot tosikoiselle päin mutta tietenkin asia tuli puheeksi liian myöhään meidän kannalta.

Tänään siis tsemppasin itseni viimein ladulle lasten kanssa. Tuo välinehuolto eli suksien voitelu ja pakkaaminen autoon tuntuu jotenkin rasittavalta ylimääräisyydeltä kun yrittää luotsata noita neitejään ulos talosta ja pukea samalla hiki päässä ulkoiluvermeitä itselleenkin. Tänään vielä hosuin samaan saumaan ruokaakin uuniin, jotta on jotain mitä syödä kun palataan kotiin.

Ladulle päästiin siis viimein kuitenkin, tuohon Klaken Tornimäkeen. Tarkistin aamulla netistä, että siellä piti oleman ladut ihan kunnossa, joskin arvelin, ettei niitä ole viikonloppuna kunnostettu joten vähäistä lumisuutta osasi odottaakin. Vähän sellaista olikin. Eikä ladutkaan mitkään ihan priimat niinkuin jossain Paloheinässä, mutta kyllähän niillä hiihti. Ja hiihtikin taas pitempään kuin oli suunniteltukaan.

Kivaahan se oli hiihtää taas, ihan mukavaa leppoisaa puuhaa tyttöjen kanssa. En vain osannut taas tulkita alueen latukarttaa oikein, etenkään kun se ei ollut latukartta vaan kesäisten ulkoilureittien kartta. Ei se mitään, siinähän niitä latuja meni, joten ensi alkuun hiihdeltiin muutaman kerran ympäri sellaista lyhyttä reittiä ja sitten mentiin mäen toiselle puolen katsomaan mitä sieltä kenties löytyisi. Se netissä luvattu kolmen kilsan reitti löytyi, ja ajateltiin hiihtää siitä vielä se ja palata sitten himaan syömään.

 

 

 

Jänskää vaan, kun oli taas reitit niin hyvin merkitty! Seurattiin uskollisesti kolmen kilsan lenkin sinisiä vinoneliöitä, mutta saatiin silti todeta päätyneemme lopulta lenkille, joka vain kiersi ympyrää eikä koskaan palannut lähtöruutuun. Oli vähän orpo olo, melkein kaivoin jo kännykän GPS:n esiin, mutta vanhanaikaisesti päädyinkin kysymään ohi viilettäneeltä hiihtäjältä opastusta. Ja löydettiin lopulta takaisin autollekin. Mutta vähän pitemmän lenkin kautta kuin oli aiottu, kait. Ja kupsahdinpa lumiseen ojaankin siinä matkan varrella, kun siirryin ladun sivuun ja kappas kun penger nykäisikin sukseni ja minut umpihankeen.

 

Illemmalla lähdin vielä käymään stadissa, mm. pesemässä autoni, joka nyt sitten hohtaakin hienona kiitos pakkasen pienen kiristymisen. Oli nimittäin nollassa tai miinus yhden paikkeilla mittari kun lähdin ihan hienoisesta lumisateesta kohti Helsinkiä. Stadissa oli pakkasta asteen, pari, ja lunta tuiskutti minkä ehti. Kaikki tiet olivat yhtä lumipöperöä ja olin aivan varma, että kotimatkalla tulee vastapesty auto heti taas kuraiseksi. Mutta pieni pakastuminen pelasti puhtauden, ja vaikka lunta olikin yhä teillä, sitä ei enää tuiskunnut lisää eikä auto saanut tien pinnastakaan ihmeemmin kuraa pintaansa.

Saisihan nämä pakkaset ja lumentulo jo hellittääkin. Mutta helmikuu ei paljon siitä toiveita anna, sehän se on yleensä täällä päin se lumisin ja kylmin kuukausi normaalitalvinakin. Joten kevättä odotellessa vaan. Kumpa edes  pääsis käymään mutsin luona kanarialla lämpimässä.

Päivät sentään pitenevät jo ihan kiitettävästi. Olen tällä viikolla lähtenyt töistä joka päivä neljän aikaan hakemaan tosikoista – on minun lapsiviikkoni – ja saanut todeta, että minähän selviän kotiin asti ilman että tarvitsee erikseen kytke ajovaloja päälle! Viikonloppuna taisi paistaa aurinkokin, Win-seiskan säägadgetin mukaan se on paistanut tässä viikollakin, mutta sitä en ole päässyt todistamaan oikeaksi siellä toimiston kylmyydessä, vaikka ikkunatkin on. Kaipaan aurinkoa ja valoisia iltoja.

Olin tanssitunnilla viimeksi viikko sitten maanantaina. Keskiviikkonakin olisin päässyt tunnille, mutta olin niin loputtoman väsynyt, että oli pakko jättää väliin. Tällä viikolla minulla on siis tämä lastenhuolto, joten maanantaina kyllä hengasin tunnin tanssikoululla, tosikoisen tanssitunnin ajan, mutten itse päässyt tanssimaan. Kaipaan tanssitunteja todella! No, ensi maanantaina taas.

En ole aikapäiviin päässyt myöskään kiipeilemään, kun ei ole vain ollut sopivia hetkiä sille, ja niin että olisi kaverillekin käynyt. En ole päässyt edes sauvakävelylenkille, tai siis olisinhan minä päässyt, mutta en minä tuonne pakkaseen… Ks. entryn ensimmäinen kappale 😉 Tosin kävelin lauantaina lenkin ihan ilman sauvoja ystävän kanssa ja se oli mukavaa kyllä kylmästä huolimatta. Se johtui ystävästä 🙂 Viime yönä nukuin yläselkäni jumiin – sitä ei ole tapahtunut aikoihin, mutta nyt taitaa tuntua liikunnan vähyys. Kaipaan liikuntaa. 

Tänä vuonna en ole käynyt vielä talleillakaan kertaakaan. Omat ratsastukset ovat katkolla erinäköisistä syistä, mutten ole vielä ollut viemässä esikoistakaan tunnilleen. Ensi lauantaina kylläkin, pääsenpähän edes tallille ja jeesaamaan tytärtä hepan kanssa. On sekin parempi kuin ei mitään, vaikka kaipaan kyllä kovasti ratsastustakin. Vielä minä sitäkin jatkan joskus, kunhan elämä tästä tasoittuu taas ja tiedän missä olen ja miten elän.

Kaipaan myös selkeyttä elämässäni. Epämääräisyys on ahdistava tekijä. Kaipaan omaa aikaa, aikaa lasten kanssa, aikaa ystävien kanssa. Aikaa parhaimman ystäväni kanssa. Siksi selkeytettiin elämää jo nyt jakamalla lasten- ja kodinhuoltoviikot (ex)miehen kanssa, vaikka asutaan yhä samassa talossa. Maaliskuussa muutan puoliksi pois, omiksi viikoiksini, mutta asunto on pieni ja stadissa, joten lasten kanssa on vielä asuttava sitten täällä. Hassuja väliaikaisratkaisuja, mutta luulen että ne toimii. Ainakin nyt toimii.