Commuting

Now that I have been living right by a bus stop and working first near and then in the city center for something like seven or eight months, I have started to feel like a true commuter, taking the same bus to work each morning, taking the same bus back home every day after work. Unless I drive to a customer. Or stay at home, working remotely, which I like to do once or twice a week.

So, anyway, I’m riding that same bus to work almost every morning.

After my morning routines, I pull on my shoes and my jacket and acknowledge my “que bus” – the slower route bus that drives past three minutes before mine comes to the stop – roaming by, nobody usually getting on it, well, because it’s slower and not many people are headed to the suburbs between us and the city center and its outskirts.

I get out of the door, kiss my boyfriend goodbye on the porch where he steps out to have a smoke, and sometimes linger there talking with him while waiting the bus if the other regular commuters happen to be on the bus stop already, so I can be sure there’s somebody signaling the bus to stop.

If I walk to the stop before the bus comes, there’s some slight nods and muttered good mornings, sometimes some pleasantries like “looks like its gonna be a beautiful day” or “this snow really ought to melt already” or “the forecast promised nicer weather for tomorrow”. I mean, who says Finns don’t do small talk?

Okay, I admit that mostly there’s barely that nod. Mostly it’s just an awkward gaze of recognition, like a “aha, you’re here again today too”, right before averting eyes again. Sometimes there’s a true Finnish “don’t come too close, I want my private space!” thing going on, but that usually happens only at odd hours. The commuters are mostly past that, accepting the silent company of each other.

So, mostly. But there’s always some chatter going on. Young adults or late teens who used to go to school together. Neighbors who have been neighbors for decades. And the occasional strange person (me, me!) who simply starts to talk with the other person for no good reason. Just because something worth sharing (at least in my own mind) pops to my head and I need to say it out loud.

In my more extroverted phase in life, that was even quite common. Nowadays I, too, mostly prefer to keep to myself. But I did happen to open my mouth last autumn while standing on the bus stop with this lady who lives somewhere between our stop and the previous one, and we have been changing at least good mornings and maybe some little chatting about nothing special every now and then while traveling to work.

Other than that, I bury my nose in my iPad or phone during the twenty minute bus trip. In the mornings I read tech news from Flipboard and Hesari (the local daily news) with Chrome and Facebook with Safari. In the afternoon, on my way back, it’s my book on Kindle. I used to read news and books on my phone, but then decided that I can just as well use my phone as the internet hub and use the more convenient iPad.

The afternoon bus has a more varied set of people. Quite rarely do I see any of the morning commuters in that bus. But a couple times I have bumped into a friend of mine when I have broken my routine (ahem, there’s a nice bar right across the street from our office…) and taken a different bus home.

I have sort of grown to enjoy the leisurely bus rides, when I can read and leave the driving to others. Except that in the afternoon (even when skipping the bar, like most days 😉 ) the air in the bus is more often than not so stale that I feel nauseous half of the ride home.

This commuting brigs a certain routine to my days, as I need to be sticking to a bus schedule. And that’s not entirely a bad thing, especially considering my tendency to stretch my mornings as late as I possibly can 😉

 

Arvioitavana aamu

Maanantaiaamu jälleen…

monday

Elämä on. Viikko kuluu nopsaan kuitenkin, kohta on taas perjantai. Ja sitten on kohta taas maanantai. Vähän tuohon kuvan tyyliin esikoiseni 12v luonnehti tätä kiertokulkua perjantaina, vai millonkahan se oli. Välillä maanantaiaamu on, noh, aika maanantainen. Välillä vähän vähemmän. Tänään heräsin ensin kuudelta tarkistamaan, ettei kello ollut vielä ohittanut seitsemää (ihan kuin kännykkäni olisi ikinä minua pettänyt). Seitsemältä heräsin kännykän herätykseen umpiunesta.

Aamun arvio:

– se ensimmäinen ylimääräinen herääminen

+ herääminen miehen vierestä

– herääminen (jälleen) omituisten unien maailmasta

+ aina yhtä perfetto cappucino, tänään toppingina kanelia

+ lämmin suihku

– auto oli sunnuntain aikana saanut tiukan lumella kruunatun jääkuorrutuksen

– lumiharja oli hukassa

– Kehä1:n aamuruuhka

+ ACDC matkan siivittäjänä. Thunderstuck ja silleen

Kokonaisarvosana 8+

Ei siis mikään ihan mahdoton, vaikka maanantai yrittikin lannistaa ensin kello kuusi ja sitten jään, lumen ja kadonneen (mutta löydetyn) lumiharjan voimin. Eiköhän tämä viikko tästä! Illalla vähän lisää StarWarsia; kaksi viimeistä leffaa jäljellä. On muuten huikeat saundit meidän kotiteatterissa! Se on kokonaan maan alla, joten siellä voi luukuttaa juuri niin kovalla kuin haluaa 😀

Jäätä pitkin Saloon (ja takasin)

Kännykkä nakutti herätystä 6:07. Se oli tarkoin laskettu aika. Ei yhtään aikaisempi kuin on pakko, mutta antoi 8 minuuttia aikaa heräillä ennenkuin oli pakko nousta. Vaatteet päälle, cappucinoa tekemään ja syömään miehen laittamaa aamupalaa. Täytin vielä termosmukini kahvi+espresso+maito-kombolla. Väsytti aivan pahuksesti.

7:07 olin ovesta ulkona ja starttaamassa autoa. Tuulilasi ja takaikkuna olivat aavistuksen jäässä, mutta päätin puhalluksen ja lämmittimen riittävän ja kaarsin pihasta matkaan. Autossa usb-tikku luukutti vanhaa Nightwishia, mutta jo ennen kehäykköstä totesin, etten jaksa kuunnella Tarjan joiuntaa yhtään enempää, joten hyppäsin seuraavaan kansioon, joka oli loogisesti Elton John. Aakkosissa ja silleen?

Ajelin liukkaanpuoleista Turunväylää. Eteenpäin oli päästävä, muttei liian kovaa. Päädyin asettamaan vakionopeuden 103:een. Se tuntui juuri oikealta, vaikka olikin odd number. Ohitseni pyyhälsi bemareita, mersuja ja audeja; niissähän on sellainen maaginen suoja, tiedättehän? Sellainen satumainen kalleussuoja, joka takaa ettei niille voi tapahtua mitään. Siksi niillä voi ajaa kuinka kovaa vaan, liukkaallakin.

Veikkolan kohdalla vastaantulevien autojen määrä oli vähentynyt huikeasti ja kunta (liekö Veikkola vai joku muu) ilmeisesti säästökuurilla kun oli katuvalot sammuksissa, joten oli aikaa pimeää. Lohjan tienoilla saatiin vähän matkaa valoa taas, mutta siihen mennessä oli kahvi jo loppunut ja vatsa herännyt. Tauko ei ollut kuitenkaan optio, sillä aamu-unisena olin vetänyt aikataulun just eikä melkeen. Krokotiilit rokkas vaan kun paahdoin menemään.

Oli vielä pimeää kun saavuin Saloon, mutta löysin asiakkaan general vicinityn helposti, mutta sillä kadulla, jonka varresta piti löytää oikea talo, ei yhdessäkään talossa ollut katunumeroa. Työkaveri oli yrittänyt briiffata ja kaikki oli kuulostanut niin selkeältä, mutta eihän se sitten livenä ihan niinkään… Pienen ympäriajon ja yhden kyselytuokion (onko kaikki salolaiset muuten nuivia vai onnistuinko vain valitsemaan sellaisen yksilön?) jälkeen löysin etsimäni. Ihan ajoissa.

Asiakkaalla huomasin mokkulani jääneen kotiin (se on täällä jossain, ihan varpisti! juuri perjantaina sitä käytin täällä testaamiseen!), joten virittelin nettiyhteyden Lumiallani. Tai niinhän minä luulin. Se ei toiminut ihan niinkun oppikirjoissa. Pienellä vinkeellä vippaskonstilla sain yhteydet toimimaan, siitä lisää techiblogissani (vähän myöhemmin; juuri nyt iPadin akku on loppusuoralla ja sitäpaitsi väsyttää jo) siitä aiheesta kiinnostuneille.

Kurssipäivän jälkeen oli vielä valoisaa, vaikkei aurinko enää ainakaan silmiin paistanutkaan. Taisin osua Salon iltapäiväruuhkaan, kun jonossa sai ajaa motarille 😉 Puolisen tuntia kotimatkaan, ja se jo värjäsi taivaanrantaa vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi. Upea hehku lumesta raskaiden kuusien ja mäntyjen takana! Oli aivan pakko ottaa kännykkä esiin ja pari valokuvaa maisemasta, vaikkei kännykkäkamera ikinä kykenkään tekemään oikeutta noille väreille!

[Puolustuksekseni sanottakoon, että ajan joka tapauksessa vain yksi käsi ratissa, puhelin hoitui toisella, ja silmäni pysyivät tiessä.]

Parikymmentä minuuttia lisää kotia kohti, ja yhtäkkiä vaaleanpunainen hehku oli poissa. Ajoin tunneliin numero viisi taivaanrannan ollessa vielä pinkki, ja kun tulin tunnelista ulos 300metriä lähempänä kotia (ei minulla mikään kotiinkaipuu ollut, ei…), oli selkeän pykälän verran hämärämpää ja taivas tumma. Vähön myöhemmin Veikkolassakin oli katuvalot päällä, vaikkei silloin vielä ollut aivan aamunveroisesti pimeää edes. Joku on vissiin siellä vaan ravistanut hihasta kellonaikoja valoille.

Lopulta vajaat puolitoista tuntia ajettuani olin taas kotona ❤ One down, seven to go. Onneksi ei ihan peräkkäin kaikki seitsemän reissua, vaan kolmessa setissä. Huomenna tämän setin toinen ja viimeinen Saloon ja takaisin. Ei se paha ajo ole, suinkaan. Mutta aika tylsä. Ja ennenkaikkea niin aikainen aamu…

Aikainen lintu huonon olon nappaa

Kuten olen varmaan liiankin monta kertaa jo kertonut, en ole aamuihminen ja jos suinkin saan itse valita työpäiväni aikataulun, teen töitä noin kymmenestä kuuteen, joskus vielä vähän myöhäisemmässä aikataulussa. Silloin saan rauhassa heräillä – kännykkä herättää yleensä kasilta, mutta sängystä en välttämättä nouse ennen ysiä – ja laittaa kahvit ja aamupalat rauhassa yhdessä miehen kanssa (ellei hänellä satu olemaan aikaisempi lähtö) ja lukaista vähän uutisia iPadilta ennen töihin ryhtymistä. Ja voin hyvin ja saan paljon aikaiseksi.

Kuten jo arvata saattaa, tänään ei ollut sellainen aamu. Tänään kännykkäni herätti minut armottomasti 7:40, 20 minuuttia sen jälkeen kun olin herännyt kummallistakin kummallisemmasta unesta katsomaan joko olin nukkunut pommiin. Kolme minuuttia koomasin sängyssä, sitten en uskaltanut enempää etten nukahtaisi takaisin, joten könysin ylös nukkuvan miehen viereltä ja laahustin suihkuun. Vielä asun kerrostalossa, joten voisi luulla että edes lämmintä vettä olisi aina saatavilla, mutta niin vaan tänä aamuna sain parhaimmillaankin haalean suihkun. Sekös mieltäni piristi.

Siirryin siitä makkariin etsimään vaatetta päälleni, enkä muistanut että mies oli illalla ottanut sängyn viereen juomalasin, joten kaadoin sen iloisesti matolleni kaapin oven avatessani. Onneksi ei kastellut siinä vieressä ollutta kännykkää. Minulla kun ei ole yöpöytää (ei edes tilaa sille) sängyn toisella puolen, joten mies joutuu laittamaan lasinsa ja kännynsä ja muut sellaiset siihen lattialle. Cursing under my breath kuivailin maton miten parhaiten taisin, otin kaapista vaatetta ja menin olkkariin pukemaan.

Keitin itselleni siinä sitten jopa cappucinon, otin lasin mehua ja kupillisen jugurttia tuumien, että jos olisin vaan suosiolla skipannut ne, olisin hyvinkin voinut nukkua vartin pitempään.Ei hullumpi ajatus, etenkään kun vatsani ei sitten oikein tykännyt ajatuksesta syödä siihen aikaan – kuten ei yleensäkään, vaikka monesti toiveikkaana vähän niinkun yritän. Jugurtti (tai oikeammin valitsemani kokonaisia mustikoita sisältävä hillo) alkoi tökkiä jo alkumatkasta, kahvistani en saanut alas kuin puoli mukillista. Vatsaa poltteli, ei ollut hyvä olo ollenkaan, ei, kun puoli kahdeksan aikaan astuin ovesta ulos kuulaaseen syysilmaan. Normaalisti siihen aikaan päälläni on vielä peitto.

Matkalla yritin kuunnella musiikkia, kuten normaalisti, mutta painelin volyymiä pykälän kerrallaan hiljemmalle ja hiljemmalle, kunnes sammutin laitteen kokonaan. En vain kyennyt kuuntelemaan muuta kuin auton hurinaa. Huomasin siinä välillä jupisevanääneen itsekseni; teenköhän sitä normaalistikin, mutten vain kuule omaa ääntäni musiikilta? Who knows, saatanpa tehdäkin. Pohdin matkalla, että kaipa tähänkin aikaiseen nousemiseen voisi tottua (syksyn kalenteria katsoessa, aika paljon aikaisenpuoleista nousemista luvassa), onhan elämässäni niitäkin aikoja ollut, kun nousin joka aamu 6:10 ja jo seitsemältä olin liikenteessä.

Sitten muistin, millaisessa koomassa joka aamu olinkin, kun siihen aikaan yritin muka hereillä olla. Suihkuista ja pukemisesta ja jopa lapsen laittamisesta päiväkotikuntoon selvisin robottimaisella rutiinilla, mutta kahvin keittäminen oli jo liki ylivoimainen operaatio, sillä siinä on niin monta liikkuvaa osaa. Aamupalasta en ikinä edes haaveillut – juuri sen sen aiheuttaman huonovointisuuden vuoksi. Puoli yhdeksän aikaan elimistöni alkaa jo olla hereillä, joten silloinkin sitten duunissa nappasin jotain sisääni sentään.

Lievästi aaltoilevan huonon olon saattelemana ajelin duuniin, todetakseni parkkipaikalla, että olisin hyvin voinut nukkua jopa parikymmentä minuuttia pitempään matka-ajankin puolesta sillä olin perillä aivan turhan aikaisin. Ihan samaan paikkaan olen ajanut monesti ennenkin, mutta mitä ilmeisimmin paljon typerämpää reittiä sillä sitä kautta on aina kestänyt sen 45-50min, kun nyt olin perillä puolessa tunnissa! Tämä lupaa hyvää uudelle kodin sijainnille, sillä se on tuossa tämän reitin varrella; matka-aika tähän paikkaan lyhenee siis vielä tuosta kymmenkunta minuuttia hyvinkin!

Perillä sitten, as always, olo helpotti puoli ysiin mennessä ja nappasin vähän kahvia masiinaan, johan taas alkoi luistaa. Näin kai se vaan menee.

Rutiinit ruosteessa

Olihan se pitkä ihana loma! Viisi viikkoa, Kreikan aurinkoa, rullaluistelua, saarimökkeilyä ja ihan vaan oleilua. Vielä viimeisellä viikolla tuntui ajatuskin töihin paluusta ahdistavalta, mutta nähtävästi se viides viikko teki sitten kuitenkin tehtävänsä, sillä aamulla tuntuikin jo ihan mukavalta ajatus paluusta sorvin ääreen. Etenkin kun tiesin, että hommia on tehtävänä ihan heti; laakereillaan ei tarvitse levätä. Se pehmeä lasku tuntuu ajatuksissa aina houkuttelevalta, mutta itsestäni tiedän, että rytmiin ja rutiiniin pääsen oikeasti vain putoamalla suoraan sellaiseen sopivaan kiireeseen. Olen havainnut parhaaksi itselleni, että loman pidän ihan oikeana lomana, ei ainuttakaan meilin lukua eikä muutakaan. Silloin olen loman jäljiltä oikeasti valmis taas töihin.

Töihin paluu taisi siltikin vähän verottaa yöunia. Illalla ei oikein meinannut uni tulla silmään, ja aamuyöstä heräilin jokaiseen ääneen. Ihmeen aikaisin ihmiset heräilevätkin! Viiden aikaan alkoivat jo talojen ulko-ovet käydä, ja tasaiseen tahtiin pihalta lähdettiin autolla. Armaat yläkertalaisenikin heräsivät tänä aamuna jo puoli kuudelta (normaalin puoli seiskan sijaan) tömistelemään. Tsekkasin kännykkääni muutamankin kerran ennen kuin se lopulta soi 7:20.

Kahdeksan maissa jätin esikoisen nukkumaan (tosikoinen on mökillä) ja starttasin toimistolle, ilman ensimmäistäkään korua, huomasin. Ja vesipulloani. Meikit olin sentään muistanut maalata naamaani – lomalla en niihin koskenut kuin ihan muutaman spesiaalin kerran – ja olin jopa laittanut itselleni cappucinon ja syönyt vähän jugurttia samalla kun selailin Flipboardista Tech-uutisia. Flipboardiakaan en ollut avannut viikkoihin; pidin lomaa myös uutisista Hesarin pääotsikoita ja satunnaisia naamakirja-bongauksia lukuunottamatta.

Vähän ennen puoli ysiä löysin toimiston tyhjillään. Ensimmäisenä paikalla?! Ei siinä kauan mennyt kun muitakin alkoi ilmestyä, mutta olipa hämmentävä kokemus. “Tähän ei kannata tottua, että minä olen toimistolla näin aikaisin, ” totesin toisten tullessa. Päätin näin ensimmäisen lomapäivän kunniaksi olla aikainen lintu, etenkin kun keskellä päivää oli hammaslääkäri (reikiä sittenkin nolla :)) ) ja työpäivän jälkeen pitää näin suht ajoissa lähteä viemään esikoista ratsastustunnille (ja sieltä landelle). Loppuviikkoa suunnittelin viettäväni vähän normaalimmin, tehden kotosalla töitä noin 10-18. Olen havainnut sen parhaaksi itselleni, kun pitäisi tuottaa jotain. Kodin rauhassa, omassa tahdissa.

Iltapäivän vietin tänäänkin kotosalla, sitten hammaslääkärin jälkeen. Päivä kului meilejä setviessä, ensi viikon kurssia ihmetellessä, lentoja ja hotelleja varatessa (parikin työmatkaa tulossa näin heti syksyn kärkeen, aina yhtä ihastuttaviin kotimaan kohteisiin), muita työjuttuja ihmetellessä. Joensuusta ei melkein meinannut löytyä majapaikkaa tarvitsemalleni ajankohdalle 😮 Viimeisestä (niistä kaikista kolmesta vaihtoehdosta) lopulta löytyi huone minulle. Hotellista, jossa ei ole langatonta verkkoa… (miten se muuten sanottaisiin: langaton verkoton hotelli? 😀 ehkei sitä sitten sanota niin 😀 ). Pääasia tietty, että on tyyny johon päänsä kallistaa ja katto pään päällä, mutta työmatkailun ankeutta vaan mieluusti yrittäisi jotenkin kompensoida pienillä hotellimukavuuksilla edes.

Minua ei siis ahdista aivan tämän päivän Taloussanomien artikkelin mukaisesti. Jos loma on kunnollinen, on töihinpaluu ihan mukavaakin 🙂 Ehkä tätä töihin laskeutumista edisti vähän sekin, että viime perjantaina jo kävin ihan huvikseni vähän harjoittelemassa töihin palaamista; katsomassa, jotta mitenkäs sinne toimistolle taas mentiinkään ja missäs se kahvinkeitin taas olikaan 😉