Aamu ennen viikonloppua

Palattiin illalla ruokakaupasta kotiin kassissa viisi 1.3kg lampaanpaistia. Paikallisessa marketissa oli lampaanpaistit pistämättömässä tarjouksessa, joten me iloisina lampaanpopsijoina päätettiin pakata sitä ihan kunnolla pakastimeen. Yksi niistä meni tosin saman tien paloiksi ja puolet paloista pataan; päätettiin ukkosen myötä viilentyneen ilman (heh, illalla oli “vain” 20 astetta lämmintä) myötä tehdä pitkästä aikaa kunnollista intialaista. Kaupasta mukaan vindaloo-soosia, kotona lampaasta ja vindaloosta vähän mukaeltu kashmir lammas-curry (resspetin tarvitsemaa masalaa kun ei Suomesta saa).

Curryn saidiksi valikoin keittokirjasta jugurtti-okran. Vinkiksi kaikille tulista ruokaa tekeville: jos aiot paistaa chili-viipaleita paistinpannussa, avaa kaikki tuuletuskanavat, lähetä perhe kävelylle ja varustaudu itse hengitysmaskilla. Ohjeen mukaan sipuli ja chili piti ensin paistaa öljyssä ja huhhuh, mitkä bio-hazard-kaasut siitä lähti! Koiratkin etsivät pakopaikkaa; Meggie kuljeksi hämmentyneen näköisenä ympäriinsä ja Timmy painui eteisen penkin välitasolle makoilemaan.

WP_20140807_016

Hyvää se oli! Siis molemmat, ihan taivaallista ruokaa. Kello oli liki kymmenen, kun istuttiin ruokpöytään. Aterian jälkeen olikin sitten jo tosi raukea olo, joten kiivettiin yläkertaan, nukkumaan. Olin niin väsynyt, että kymmenisen minuuttia surffailtuani silmät painuivat kiinni ja laitoin iPadin pois ja simahdin. Olin nukkunut edellisen yön todella levottomasti ja huonosti, joten uni tuli helposti eilen, ja nukuinkin kuin tukki. Puoli viideltä tosin heräsin ajatukseen: “mun kännykkä ei ole latauksessa.”

Eihän se ollut ei, en illalla väsyksissä ollut muistanut ajatellakaan sitä, ja nyt se oli suorastaan tyhjä. Kaivoin kännykän laturin jostain sängyn vieressä lattialla extra-tyynyjeni päällä nukkuneen Timmyn alta, kytkin känden laturiin ja hetken perästä naputtelin pin-koodin sisään. Pään osuessa uudestaan tyynyyn olin taas jo umpiunessa. Tiettävästi kännykkä ei herätä, jos sen akku on tyhjä. Mies tosin oli tänä(kin) aamuna hereillä jo ennen herätystäni, joten ei hätä tämännäköinen olisi ollut.

Herätykseni kilkuteltua Timmykin kiipesi sänkyyn viereeni ja mies nosti perunasäkki-Meggien jaloistani sinne meidän väliin. Rapsuttelin koiria, laitoin extra-tyynyni pääni taakse ja yritin heräillä. Mies napsautti valon päälle prosessin helpottamiseksi. Normaalit 25min. kellonsoiton jälkeen kömmin viimein sängystä ja ryhdyin aamupuuhiin. Hampaiden pesu, koirille ruokaa ja freddo cappucinot (vielä on kesää jäljellä, mutta mietin siinä espressojääpaloja ottaessani, että vieläköhän niitä tänä kesänä tekisi lisää, vai siirtyisikö takaisin lämpimiin cappucinoihin noiden espressopalojen loputtua) sillä välin kun mies kävi koirien kanssa ulkona.

Istuin vielä hetken sohvalla, jälleen koira kummallakin puolellani rapsutuksia kerjäämässä, ennen kuin piti lähteä bussille. Muistin uneni, jossa yritin nokkelana tyttönä mennä töihin nopeammalla bussilla, mutta meninkin väärälle pysäkille, josta meni vain se hitaampi bussi ja myöhästyin siitäkin. Noh, oikeassa elämässä ehdin bussiin, istahdin alas, laitoin Internet Sharingin päälle ja avasin iPadini. Akkua jäljellä 5%. Enpä sitten ollut sitäkään muistanut ladata yöllä! Tiesin, ettei tuolla akulla pitkälle pötkittäisi, mutta harmitti se silti, kun iPad sammui kesken kommentin kirjoittamisen.

Melkein meinasin jatkaa feisbuukkaamistani kännykällä, mutta sepä tiputtikin yhtäkkiä koko Networkin pois! Ei niin mitään yhteyttä yhtään mihinkään. “Verkkoa ei löydy,” se vain ilmoitti minulle. Buuttasin. Ei auttanut. Rävelsin ja buuttasin uudestaan. Ei auttanut. Sweet. Laitoin kännykän käsilaukkuun ja tuijotin ikkunasta ulos. Duuniin päästyäni tsekkasin uusiksi, verkko oli taas löytynyt. Mikä lie glitch in the matrix.

Kaiken muun mukavan lisäksi bussimatkalla eilisillan chilit heräsivät eloon, ja ainakin muut tulisen ruuan ystävät voivat ehkä arvata, kuinka mukavat oltavat minulla oli bussissa. Hmm.

Toimistolla kyselin iPadin laturin perään. Minulla on iPad 2 (niiiin vanha!!!), eikähän mistään löytynyt kuin uusia mitäliesalamointeja ne nyt olikaan en uudet liittimet. Lopulta yhdestä laatikosta löytyi vanha i-johto. Vaan eipäs tämä vanha iPadi suostu ottamaan virtaa suoraan USB-porteista, eikä Nokian palikalla, vaan itkee i-palikan perään. Ei muuten mitään, mutta kun minun oli tarkoitus tänään testata yhtä työstämääni sivustoa (sisäverkossa) tabletilla. iPad pysyi pimeänä.

Nyt on perjantai-ilta, ja tytöt taas meillä <3 Viikonloppu!

Just another day

Woke up this morning to a dull state of malaise, as my husband put it. No real headache, no real nausea, just a general state of dull discomfort. Part of me wanted to close my eyes and drift off again, and try waking up several hours later. Part of me wanted to get out of bed, go for a walk with the dog and try to shake off the cobwebs blurring my mind.

And I wanted food.

It was that darned skeeter pee that kicked my ass last night. I mean last thing I remember, is sitting outside on our patio, talking vividly about the storytelling legacy I got from my grandparents. Then I wake up naked in bed (I always sleep naked), and my husband is telling me about stuff that I was doing in the evening before going to bed, but I. do. not. remember. I mean, skeeter pee. Damned skeeter pee!

I told my husband he must've been dreaming all that stuff, surely I'd remember. But I really don't know…

So we got up. I took the dog for a walk, but it didn't have the expected effect on my fuzzy mind, for the temperature was already hitting 25C and the humidity probably 40%. Milky air, no help in clearing my head. Shower helped a bit, as did the freddo cappucino and fritatta. Still, several hours later when husband started talking about going to the store, I did not feel like a human being yet. I gave up and took a Burana.

We left the dog upstairs to the air conditioned part of the house, hauled milk cartons and bottles and other recyclables to the car and I asked husband if he had the house key. “I've got it”, was the reply. I didn't find mine in my purse, so I imagined it was in the foyer while I was leaving through the back door. I was contented with the answer and locked the door behind me.

Right when I turned the corner of the house, husband called out: “Shit! I HAD the key, but now I don't have it!” He'd misplaced it; it had slipped *somewhere* when he thought he pocketed it. And no, I still did not find mine in my purse. And the dog was crying and barking in the house. I needed to get inside to fetch my key.

Normally, that would be a problem unless we could find one of the daughters for a key. But it so happened that there was a window open in the first floor, to one of the daughters' rooms. And it so happened that my husband's Mercedes is parked right underneath of that window. Well, almost, anyway. So I climbed on the roof of the car, but there was still a gap of nearly a meter between the house and the car – and believe me it was too much for me to jump even though I could reach the window.

Husband came to help me. He stood between the car and the house and offered his shoulders as stepping stones for me. That got me close enough and I climbed to the window sill and inched my way through the window crack. Those windows don't open too wide, but fortunately I am still slim enough to fit :D

I opened the front door for husband and looked for my keys. Not there, not in the hook where I imagined they would be hanging. I took our spare key from the drawer with me and off we went. I found my house key in my purse after all, only in the wrong pocket. Husband found his in one of the recyclables bags. Sheez. We had three keys with us now :D But climbing through that window was a first for me and fun!

Three stores and almost two hours later we returned home. The dog had quieted down, but started whimpering again as soon as she heard our car doors. She really is not getting used to staying alone :(

We carried several bags of groceries home, put the stuff away and I opened my can of gin long drink. Dog's hair, my husband called it. Recovery drink. I finally started to feel ok after having a few sips of that, and a couple slices of salami and mortadella. The dog got a few snack bites too. I tried to fix her snack bone too, bent over to pick up something from the patio and snapped up cursing enough to make a drunken sailor blush.

I had got a splinter right underneath of my fingernail! It was sticking out a bit, so I imagined it would be easy to just pull it out with tweezers. Husband (“the most accident prone person I have ever known is my own honey”) went for the tweezers and came outside to try to pull the splinter out. He sort of succeeded too. He got part of it out, but damned if our patio is not half rotten or something; half of the splinter stayed underneath of my nail.

“This requires some needle work”, I told husband and he went to get a needle. I poked around with it myself, trying to dig the splinter out. With little success. So I cut the nail as short as I could and poked some more. Finally I had had enough. “I'll just get a knife and cut my finger with it to get that stick!” Husband brought me sharp little kitchen knife. I didn't have to even cut my finger too much, and the splinter came out.

“You know, this wasn't the first time I did that. Back when I was a kid I always carried my knife at the summer place, as I roamed around carving stuff. Of course I would also get splinters and then I'd just dig them out with the knife for that was my only option. I may be accident prone but at least I deal with the stuff without panicking and screaming and all that girly shit.”

Splinter issue solved we started to fix dinner. I cleaned out 22 minnows and husband then grilled them. I'm used to dealing with fish even if I'm not really interested in fishing. Back at that same summer place my dad used to catch like tons of minnows with nets and nobody even asked if I wanted to participate in the cleaning of them. Everybody did.

After our excellent dinner of crispy grilled minnows and sweet onions and tomato and mozzarella salad we went for a longish walk with the dog. She was running free in the fields, but obviously a bit tired already. We walked to say hi to some horses at Haltiala farm and then back home. It was a lovely mellow warm evening, and the world seemed just about perfect, all my worries miles away.

 

Aamu-zombie

Jostain syystä vaikka vain tunnilla aikaisetettu aamu aiheuttaa sellaisen stressin, etten illalla meinaa saada unta ja nukun levottomasti moneen kertaan heräillen koko yön. Viime yönä seikkailin Turun ja Helsingin välillä, poiketen matkalla Tampereelle, johonkin koe-esiintymisiin ja laivalle festivaaleille missä esiinnyin kuoron kanssa ja halasin lämpimästi edesmennyttä 5-6-luokan opettajaani.

Heräsin kännykkäni vaisuun piipitykseen – olen huomannut että ilmastointilaitteen huminan läpi valitsemani herätysääni on vähän turhan hiljainen, mutta riittävä se on herättämään minut herkkäunisen. Nousin ja kävelin zombiena alakertaan hampaidenpesulle. Palasin yläkertaan hakemaan vaatetta päälleni. Painoin kahvikoneen päälle matkanvarrella.

Ulkona oli harmaata ja sateista, joten etsin kaapista päälleni farkut. Sellaiset, joita käytin viimeksi keväällä, ja kirosin sitä ylimääräistä lantiollani. Farkkujen ärsyttävää kiristystä ei ollenkaan auttanut se, että ne olivat suoraan pesusta, siis kaapin kautta. Eikä työmatka-ajaminen ole erityisen hupia muutenkaan, kiristävien tai muuten epämukavien vaatteiden kanssa se on suorastaan ahdistavaa. Can't help. Ja kyllä ne siitä vertyi matkalla kohtuullisiksi.

Palasin alakertaan, laitoin mukin maitoa mikroon ja menin veskiin meikkaamaan. Tartuin hammasharjaan ja ehdin laittaa hammastahnankin harjaan ennen kuin tajusin mitä olin tekemässä. Olinhan jo pessyt hampaani! Huuhtelin harjan ja tartuin puuteriin. Sain kuin sainkin meikit naamaani, sain cappucinoni valmiiksi ja matkamukiini, ja minulla oli vielä kymmenisen minuuttia ylimääräistä aikaa.

Kävin halaamassa heipat tytöille ja miehelle ja astuin ulos sateeseen – ei sateenkaaria tänä aamuna sillä taivas oli visusti paksun harmaan pilven peitossa. Pakkasin repun ja muut kamat autoon ja olin kehällä 6:45. Hämmennyksekseni siellä oli jo siihen aikaan ruuhkaa, melkein jopa enemmän kuin yleensä puolisen tuntia myöhemmin, sillä ajeltuani aikani autopilotilla huomasin olevani melkein Leppävaarassa ja vielä madeltiin. Autopilotilla laskeuduin Turun motarillekin, pohtien rampilla olinkohan varmasti oikealla rampilla.

Nokka oli kohti Turkua ja paahdoin märkää motaria, kylmänkosteassa autossa, kun mielessäni alkoi syntyä blogipostaus. Suurin piirtein tämä, mutta varmaan melko erilainen. Aivoistani on aikaisin aamulla hereillä kummallisia osioita. En kykene rationaaliseen päättelyyn, mutta luovaan kirjoittamiseen erityisenkin hyvin. Siitäkin huolimatta, etten ollenkaan haluaisi olla hereillä siihen aikaan. Luulen että se on vielä yötä aivoilleni, sillä olen aina tiennyt olevani luovimmillani yöllä. Jollen ole superväsynyt.

Ajaessa on vähän vaikea kirjoittaa, joten kuin kuningasajatuksen saaneena latasin kännykkääni DigiDictate sovelluksen ja aloin sanella. Se tuntui vähintäänkin hölmöltä, sillä en todellakaan ole juuri elämässäni sanellut. Mutta sanelin pitkät pätkät, ja lisäyksiä monet lyhyet pätkät, ajatellen, että sitten himassa illalla translitteroin (ja editoin) blogipostaukseni.

As if. Ajatus hyvä ja toteuksenkin olisi luullut olevan simppeli juttu. But as it goes with these things, kun kotona yritin kuunnella ensimmäistä sanelua, sovellus tyhjensi sen! Ja sitten se tyhjensi ne kaikki! Ajattelin, ettei hätä ole tämän näköinen, sillä olin ladannut sanelut myös Skydriveen. Mikään ohjelma tai laite ei kuitenkaan suostunut decodaamaan niitä! Testasin himassa uudella sanelulla, ja sain sen toistettua kaikkialla ok, eikä se tyhjentynyt itse sovelluksessa. Baking my noodle…

Aamu-zombie siis selvisi Raisioon aamulla sateessa, ja siskolle Espooseen työpäivän jälkeen sateessa, ja iltasella himaan sateessa. Ja päiväkin meni kivasti, zombiesta kuoritui viimeistään siellä Raisiossa nautitun kahvikupillisen jälkeen taas elollinen olento. Nyt istun vällyjen alla villasukat jalassa enkä enää palele. Ihan kuin syksy olisi jo täällä.

Loman jälkeen arki

Neljä viikkoa lomaa meni että humpsahti. Jotenkin ajattelin silloin loman alkaessa, että saattaa jäädä vähän liian tyngäksi tänä vuonna; viimeiset en-edes-muista-kuinka-monta vuotta kun olen viettänyt kesälomaa 5-6 viikkoa putkeen. Mutta ehkäpä aivot ja mieli sitten osasivat varautua tähän vähän lyhyempään (juu tiedän, ihan normaaliin) palautumis- ja akkujenlatausaikaan ja resetoida koneen ynnä ladata akut nopeammin. Tai ehkä neljä viikkoa olisi ollut riittävä ennenkin;)

Niin tai näin, palasin viime maanantaina duuniin salasanani unohtaneena, autuaan pihalla kaikesta mitä duunissa oli ollut meneillään ennen lomaani. Salasanan resetointiin ei onneksi meillä tarvita puheluita Intiaan saakka, vaan kunhan oli aamukahveilta ja turinoilta selvitty koneiden ääreen, team leadini resetoi minulle salasanani ja pääsin käymään läpi sähköpostejani ja palauttelemaan mieleen, mitä siinä koneen ääressä taas olikaan tarkoitus tehdä (muuta paitsi raivata inboxia).

Duunit lähti käyntiin rytinällä. Parin päivän jälkeen oli jo vähän sellainen fiilis, että ai mikä loma? Mutta siis tiettykin se loma, jonka ansiosta sitä taas jaksaa puurtaa :) Oli ihana rentouttava loma kaikkinensa. In memoriam :)

Kesä kulkee väistämättä kohti loppuaan. Minä olen taas töissä, tytöillä alkaa tiistaina koulu – esikoisella ja tosikoisella ihan uusi koulu! Esikoisella alkoi jo viime lauantaina ratsastustunnit, minulla ja noilla kahdella tanssitytöllä alkaa ensi viikolla tanssitunnit.

Koulu, niin. Keskimmäinen jatkaa samassa koulussa kuin ennenkin, mutta hänellä vaihtuu luokanopettaja. Esikoinen päätti keväällä haluta mieluummin tähän meidän lähelle yläkouluun (jo yläkouluun!!) kuin sinne minne olisi entisen koulunsa perusteella päätynyt. Tosikoinen päätti juuri koulun loputtua haluta myös vaihtaa koulua tähän meidän lähelle, ensisijaisesti kai siksi että tuossa koulussa pääsee lukemaan ranskaa, kun vanhassa ainoa A2-kielivaihtoehto olisi ollut ruotsi. Uudet luokat, uudet opet, uudet kujeet. Ja yläkoulu! Toivottavasti kumpikin löytää paikkansa luokassa ja uudet kaverit.

Anyway, parasta on, että tytöt – kaikki kolme – odottavat koulun alkua varsin innokkaina :) Vai tarkottaakohan se että niillä on ollut tylsä kesäloma vanhusten kanssa? Mene ja tiedä :D Hyvä silti, ettei koulun alku ainakaan aiheuta painajaisia :) Itselleni se heidän ikäisenään oli kutakuinkin sitä. (Muuten, viime aikojen yksi parhaista ja tärkeimmistä kirjoituksista on “Kukaan ei leiki mun kanssa”. Lukemisen arvoinen ja ajatuksia ja valitettavasti muistojakin herättävä.)

Esikoisen ratsastustunnit siirtyivät lauantaille. Tytär yhä ratsastaa siellä kaukana Nurmijärvellä, ja nyt tässä syksyn (ja vanhemmille epämiellyttävän lauantaitunnin) myötä tytär ilmoitti alkavansa kulkea sinne bussilla. Ja toivoo saavansa sieltä yhden hoitopäivän, sinnekin meinaa mennä bussilla. Toissaviikolla kävin tyttären kanssa dösällä stadissa tsekkaamassa reitit bussilta Kamppiin Nurtsin-dösään ja takaisin himaan. Tänään typy lähti tallille aamusta itsekseen toista kertaa. Enää ei minuakaan jännittänyt, toisin kuin viikko sitten!

Sillä välin kun vanhin rymyää tallilla, pistivät tanssitytöt keskimmäinen ja tosikoinen discon pystyyn tuonne meidän alakerran TV-huoneeseen. Vain diskopallo puuttuu :D “Let’sgo downstairs and dance our butts off!” ehdotti keskimmäinen tosikoiselle ja sinne menivät. Nyt taitaa olla peput jo off, kun kert musiikki on hiljentynyt :D

Elokuu on tuonut vauhtia myös meidän elonkorjuuseen. Pitkin kesää on jo saatu munakoisoa ja kesäkurpitsaa, kurkkua ja basilikaa, ja ensimmäinen sato Medina-chiliäkin. Mutta nyt elokuun tultua tomaatit ovat alkaneet kypsyä; niistä pitäisi tehdä chutneya tai jotain. Munakoisoa ja kesäkurpitsaa on viipailoitu, grillattu ja pakastettu talvea varten. Basilikasato tuotti litran verran pestoa. Saa nähdä kuinka paljon tuo puutarha ehtii vielä tuottaa ennen kuin syksyn viileät saapuvat!

Commuting

Now that I have been living right by a bus stop and working first near and then in the city center for something like seven or eight months, I have started to feel like a true commuter, taking the same bus to work each morning, taking the same bus back home every day after work. Unless I drive to a customer. Or stay at home, working remotely, which I like to do once or twice a week.

So, anyway, I’m riding that same bus to work almost every morning.

After my morning routines, I pull on my shoes and my jacket and acknowledge my “que bus” – the slower route bus that drives past three minutes before mine comes to the stop – roaming by, nobody usually getting on it, well, because it’s slower and not many people are headed to the suburbs between us and the city center and its outskirts.

I get out of the door, kiss my boyfriend goodbye on the porch where he steps out to have a smoke, and sometimes linger there talking with him while waiting the bus if the other regular commuters happen to be on the bus stop already, so I can be sure there’s somebody signaling the bus to stop.

If I walk to the stop before the bus comes, there’s some slight nods and muttered good mornings, sometimes some pleasantries like “looks like its gonna be a beautiful day” or “this snow really ought to melt already” or “the forecast promised nicer weather for tomorrow”. I mean, who says Finns don’t do small talk?

Okay, I admit that mostly there’s barely that nod. Mostly it’s just an awkward gaze of recognition, like a “aha, you’re here again today too”, right before averting eyes again. Sometimes there’s a true Finnish “don’t come too close, I want my private space!” thing going on, but that usually happens only at odd hours. The commuters are mostly past that, accepting the silent company of each other.

So, mostly. But there’s always some chatter going on. Young adults or late teens who used to go to school together. Neighbors who have been neighbors for decades. And the occasional strange person (me, me!) who simply starts to talk with the other person for no good reason. Just because something worth sharing (at least in my own mind) pops to my head and I need to say it out loud.

In my more extroverted phase in life, that was even quite common. Nowadays I, too, mostly prefer to keep to myself. But I did happen to open my mouth last autumn while standing on the bus stop with this lady who lives somewhere between our stop and the previous one, and we have been changing at least good mornings and maybe some little chatting about nothing special every now and then while traveling to work.

Other than that, I bury my nose in my iPad or phone during the twenty minute bus trip. In the mornings I read tech news from Flipboard and Hesari (the local daily news) with Chrome and Facebook with Safari. In the afternoon, on my way back, it’s my book on Kindle. I used to read news and books on my phone, but then decided that I can just as well use my phone as the internet hub and use the more convenient iPad.

The afternoon bus has a more varied set of people. Quite rarely do I see any of the morning commuters in that bus. But a couple times I have bumped into a friend of mine when I have broken my routine (ahem, there’s a nice bar right across the street from our office…) and taken a different bus home.

I have sort of grown to enjoy the leisurely bus rides, when I can read and leave the driving to others. Except that in the afternoon (even when skipping the bar, like most days ;) ) the air in the bus is more often than not so stale that I feel nauseous half of the ride home.

This commuting brigs a certain routine to my days, as I need to be sticking to a bus schedule. And that’s not entirely a bad thing, especially considering my tendency to stretch my mornings as late as I possibly can ;)