Hyvää viikkoa

Viikonloppu oli auringonpaistetta, ulkoilua, vesisadetta ja synttäreitä. Sunnuntaiaamun valjetessa sateisena ja koleana, kävellessäni Meggien kanssa tutun aamulenkkimme kylmästä hytisten, olin oikein tyytyväinen siihen, että lauantaina patistettiin tytöt 2/3 (kolmannen ollessa tallilla ratsastamassa ja talkoilemassa) sängystä ylös suht ajoissa, vaatteisiin ja ulkoilemaan. Vietettiin aurinkoinen, jos kohta tuulinen, mukava parituntinen Seurasaaressa. Koira nautti, ihmiset nauttivat.

seuris

Sunnuntaina ei sateisuus niin haitannutkaan sitten enää, kun lauantain oli viettänyt ulkoilemassa, ja agendalla oli muutenkin vähän leipomista (tällä kertaa oikeasti vähän: tein vain aleksanterit itse), vähän siistimistä ja vähän synttärikahvitusta. Olin tehnyt päätöksen, että tällä kerralla kutsun vain lähimmän perheeni: isäni, isän vaimon, äitini (kun vielä sopivasti oli Suomessa, huomenna lentääkin takaisin Las Palmasiin!), isoäitini ja siskoni perheineen. Sisko perheineen oli kuitenkin kipeinä, eikä isän vaimo päässyt, joten meillä oli kolme synttärikahvivierasta vain tällä kertaa!

Oli siinäkin minulle. Pari tuntia keskellä puheensorinaa, useita samanaikaisia keskusteluja ympärilläni. Välillä pääni teki stopin, välilä suljin silmäni, ja lopuksi olin aivan puhki. Niin väsynyt, että vaikka alkuperäinen suunnitelma oli ollut, että minä heitän mutsin takaisin systerille, mies lähtikin ajamaan. En olisi jaksanut ajaa.

syndet

Eilen duunipäivän päälle oli jälleen tanssitunti. Ihana ihana tanssitunti ❤ Huisia huomata nousujohteinen kehitykseni; eilen jopa pyöri. Siis piquet piruetit salin poikki, ihan suunnilleen hyvin, eikä maailma silmissäni! Tanssisarjan toiseksi viimeiset pari kasia olivat kuitenkin yhä vähän liikkaa. Sellaista suunnanvaihtoa ja pyörimistä, että meinasin kaatua. Tasapaino pitää ja on ok, mutta nopeat peräkkäiset suunnanvaihdot ovat vielä aika haasteellisia.

Tänään aurinko paistoi lähtiessäni ovesta ulos ja bussipysäkille, ja sitten ei istuessani bussissa, ja sitten taas astuessani Kaisaniemessä bussista ulos. Aamu oli kirpeä, eikä nytkään Windowsin säätietojen mukaan kovin lämmin: +2 astetta. Instaweather liioitteli jälleen (tai ainakin jompi kumpi on väärässä) ja väitti jo aamusella Helsingin lämpötilan olevan +5.

weather

Duuniin oli tänään harvinaisen mukava tulla. Toimistolle siis ihan. Pöydällä odotti uudenuutukainen HP Ultrabook, esiasennetulla Windowsilla ja Officella ❤ Akkukesto moninkertaistui kertaheitolla, läppärireppu keveni ainakin puoleen entisestä, ja onhan tämä nyt modernimman ja sleekimmän näköinenkin 😉 Vähän tällainen macbook experience, mihin mieheni tuumikin, että olisi kannattanut saman tien sitten ottaa ne omenat. Omena vaan on vähän haasteellinen in my line of work…

Nyt on sitten uutta konetta asennettu ja konfiguroitu. Sälää on paljon: Chromea, Keepassia, OneDrivea, Dropboxia, Skypeä (en käytä Win Appia…), PhotoShoppia, Expression Studioa, Tweetdeckiä, Firefoxia ja Firebugia… Ja sitten kaikki se synkronointi ja ne Adobe-tilit ja Firofox-tilit ja OneDrive for Business setup ja… Niiden kanssa pääsi kirosana perheineen.

Mutta nyt on uusi kone kuosissa, vanha lähti uudelleenasennukseen. Onhan tämän kanssa niin paljon tyylikkäämpää mennä asiakkaillekin, kuin sen yli kolme vuotta vanhan, joskin yhä ihan ok palvelleen, kanssa. Ihan ok, koska I'd come up with most sufficient work-arounds. Sillä oli ongelmia. Etenkin verkkojen kanssa. Toivon mukaan tällä uudella ei ole samoja pulmia. So far so good 🙂

lappari

 

Voihan vetoketju!

Minulla on joku paha vetoketjukarma. Vetoketjut kenkkuilevat ja hajoilevat. Ei siinä mitään, jos takin kangas jää vetskarin väliin. Siitä selviää kyllä. Mutta kun ne hajoavat käsiin, tulee ongelmia.

Tänä aamuna vedin jalkaani yhdet lempisaappaistani. Sellaiset vuorittomat kevääseen ja syksyyn sopivat saappaat. Nämä saappaat:

Saappaat

Olin jo jonkin aikaa katsellut, että siitä nilkan kohdalta, missä saapas ja sitä myötä myös vetskari taipuu, oli vetskari kummassakin saappaassa alkanut vähän osoittaa periksiantamisen merkkejä. Tänään oikean jalan saappaan vetskari sanoi siinä kohdassa kaputt. Vedin luiskahti kokonaan irti. Ei sitä tuommoisissa enää takaisin saa. Tuskin kukaan vaihtaa saappaisiin vetskareita. Tai jos vaihtaakin, tulee varmaan halvemmaksi ostaa uudet saappaat. Pahka.

Mitä ihmettä minä oikein kirjoitan? Siis vanhojen hajoaminenhan on vain hyvä syy ostaa uudet kengät! Jospa sitten kesällä Las Palmasista, jos sinne selviydyn!

Ne vetoketjut. Tuo saapas ei ollut ensimmäinen hajonnut vetoketju. Pari talvea sitten ostin itselleni valkoisen untuvatakin. Tuon:

Untsi1

Pari kuukautta vain, ja sen vetskari meni rikki. Silloin se korjattiin, myyjäliike as in Seppälä hoiti sen yleisen tuotetakuun puitteissa vähintään mallikkaasti. Vuosi sitten keväällä se vetoketju kuitenkin alkoi ryppyillä uudestaan, vähän eri tavalla. Se ei enää suostunut ketjuttumaan kunnolla, vaan pullisteli ja aukeili. Mietin viime syksynä, koittaisinko vaihdattaa vetskarin, vai käyttäisinkö sitä syynä uuden takin hankintaan. Vaikka kyseessä oli silloinen lempitakkini.

Päädyin siihen helpompaan: ostin joulun aikaan uuden valkoisen untsin, tämän:

Untsi2

 

Tuo rotsi on nyt siis reilut kolme kuukautta vanha. Ja siitä on vetoketju rikki. Sen hampaat menevät vinkuraan, estäen vetoketjua menemästä kiinni, vaikka olisin kuinka varovainen. Edellisestä jotain oppineena – i.e. että Suomessa on tuo 6kk yleinen myyjän vastuu tuotetakuu – otin takin kainaloon ja menin Itikseen, mistä Fashion Outletistä olin ostanut sen joulukuussa. Fashion Outletia vaan ei enää ollutkaan! Sen pituinen se myyjän vastuu tämän takin osalta!

Pidän takista. Maksoin siitä monta euroa. Syksyn tullen vaihdatan siihen vetskarin, oli miten oli. Mutta kertokaa minulle. Is it just me, vai eikö enää tehdä kestäviä vetoketjujakaan?

 

Matkamuistoja

Liekö se vanhuuden merkki vai viime aikaisten elämäntapahtumieni aiheuttamaa, että olen viime aikoina katsonut elämääni taaksepäin, ja kirjoitellut näitä Kaikki elämäni * -postauksia. Eläimet ja pehmot tähän mennessä, nyt matkat (merta edemmäs – kotimaan kohteet, niitä ollenkaan aliarvioimatta sinänsä, jäävät tästä pois, muuten tätä tarinaa olisi liian paljon!). Ehkäpä palaan niihin joskus toiste, sillä onhan tätä Suomenniemeäkin tullut koluttua. Ja mielessä vielä brewailee ajatus asuinpaikoistani ja Helsingin paikoista.

Aivan ensimmäinen ulkomaanmatkani oli reissu Ruotsiin, kun olin vuoden vanha. Albumissa on kuvia, mutta mitään en siitä muista. Ruotsi kuitenkin, Tukholman myötäisessä, on muutenkin ulossuljettu tästä muistelosta. Visbyn risteilyä lukuunottamatta, sillä se on vähän harvinaisempi kohde. Tehtiin me lapsuudessani muutama muukin Ruotsin reissu, mutta ensimmäinen lentomatkani kohdistui Japaniin. Vaivaiset 12,5h lentoa per sivu, ja laatikossa sertifikaatti Pohjoisnavan ylityksestä.

Olin tuolloin kahdentoista, ja silloinen paras ystäväni asui Tokiossa 10kk ajan. Lensin mutsin kanssa hiihtolomaviikoksi ystäväni perheen luokse. Katseltiin Tokioa, maan tasosta ja Tokyo Towerista, käytiin Tokion Disneylandissä, Asakusan temppelialueella ja junalla Kamakurassa katsomassa jätti-Buddhaa, ja tehtiin viikonloppureissu minibussilla Meran kalastajakylään Izun niemimaalla. Oli helmikuun loppupuoli, mutta kirsikkapuut olivat jo kukassa. Oli kaunista!

Pari kuukautta Tokion-reissun jälkeen lähdettiin luokan kanssa viikon luokkaretkelle Englantiin. Majoituttiin perheisiin Abingdonissa ja reissattiin kaiket päivän bussilla pitkin Englantia, katsomassa King Stonea, Stonehengeä, Oxfordia, Bathia, Cotwoldin kylää, Winchesteriä, Lontoota (Madam Tussaud's, Tower of London, Big Ben ja monta muuta paikkaa yhdessä päivässä!)… seuraten goofy-smile Garyn pystyyn nostettua sontsaa. Ja oltiin 12-vuotiaita…

Puolisentoista vuotta tuon reissun jälkeen mutsi vei minut ja systerin Aqabaan, Jordaniaan, viikoksi yhdessä ystävänsä kanssa. Mutsilla kun on tapana kaikkialla tehdä tuttavuuksia lyhyessäkin ajassa, käytiin tuon viikon aikana paitsi rannalla ja kylällä shoppailemassa feikkikelloja myös sekä erään Adilin perheen luona illallisella (missä mutsi sai kunnian syödä pöydän suurimman herkun: “fish mind”, kalan aivot) että erään kauppiasperheen luona kahvilla. Ja koin pienenpienen lomaromanssin matkalaukkumyyjä Ibrahimin kanssa.

Seuraavaksi oli vuorossa automatka Viipuriin isän, isän vaimon ja isoäitini kanssa, ollessani kuudentoista. Yövyttiin Lappeenrannassa ja ajettiin päiväseltään Viipuriin. Itseasiassa, tuo oli jo toinen Viipurinmatkani; ensimmäisen kerran kävin siellä junalla isäni ja isoäitini kanssa kun olin yhdeksän. Tällä autoreissulla yritettiin kaupungin katselun lisäksi käydä katsomassa isoäitini lapsuuden kesäpaikkaa, Huumolaa, josta ei tietenkään enää ollut jäljellä kuin rehevöitynyt tontti. Omalla autolla ei sinne päästy, mutta taksilla kylläkin.

Tuon reissun jälkeen ehdinkin täysikään ja naimisiin saakka ennen seuraavaa Ruotsia pidemmälle suuntautunutta reissuani. Siinä välissä oli yksi roadtrip Jönköpingiin ja häämatka-roadtrip Suomen pohjoiseen. Exän kanssa reissattiin paljon autolla, sekä Suomessa että pidemmällä. Ennen lapsia ajeltiin puolentoista viikon reissu Norjaan ja lasten ollessa pieniä tehtiin parikin keski-Eurooppa-turneeta. Ja muutama reissu ilman autoa, laivalla ja lentäen.

Norjassa ajettiin ensin Osloon, ja siitä etelänkoukkaus länsirannikolle ja vuonoille. Yövyttiin mökeissä ja majataloissa, joiden varustelutaso vaihteli suuresti. Katsastettiin komeita vesiputouksia, ajeltiin vuoristoteiä (myös Trollstigen) kiivettiin jäätikön yli Pohjoismaiden korkeimmalle huipulle Galdhöpiggenille ja osallistuttiin sightseeing-risteilylle Geirangerilla.

Vielä ennen esikoisen syntymää, lennettiin viikoksi Kreetalle. Rakastuin Kreikan saariin jo tuolla reissulla, vaikka vain yhdellä turistisaarella oltiinkin. Saavuttiin elokuun puolivälissä Kreetalle puolilta öin, lämpötilan ollessa 36 astetta. Autoiltiin, käytiin katsomassa Haniaa, Iraklionia, Minoksen palatsin raunioita, kiipeiltiin Georgioupolin kukkulalla, käytiin veneretkellä. Ihana kirkas meri! Ihana vuoristo!

Ensimmäinen kotimaan ulkopuolelle (hintsusti) suuntautunut lomamatka esikoisen kanssa, oli autoreissu – kuinkas muutenkaan 🙂 – Ahvenanmaalle ja miehen sukulaisiin Ruotsiin. Samalla reissulla käytiin myös Kolmårdenissa ja toki Tukholmassakin. Ahvenanmaalla (mistä en tietenkään mitään muistanut omalta lapsuusreissultani) käytiin Viltsafarissa, katsomassa pirunpeltoja ja Maarianhaminaa.

Lomamatka Lanzarotelle taisi olla ainoa Ruotsia pitemmälle suuntaunut matka ainoastaan esikoisen kanssa, ennen tosikoisen syntymää. Esikoinen oli tuolloin reilu kahden vanha, hurmasi kaikki vetäessään perässään pientä Nalle Puh -lentolaukkuaan, pehmoporo kainalossaan. Lanzallakin vuokrattiin auto ja kierrettiin saaren pohjoisosan nähtävyydet itse, ja osallistuttiin päiväretkelle, joka vei meidät kameliratsastukseen, Kuunkierrokselle, viinitilalle, Hervideroksen pyörteille… Käytiin myös sukellusveneellä ihmettelemässä laivan hylkyä ja mereneläviä.

Tosikoisen ollessa vain parikuinen, lähdettiin risteilylle sinne Visbyhyn. Esikoinen innostui sillä reissulla Peppi Pitkätossusta, jota itsekin monella tapaa muistuttaa. Risteiltiin siis Visbyhyn, ja siellä mentiin satamasta bussilla Visbyn kesämaahan, jossa oli mm. vesipuisto ja Huvikumpu ja Peppi ja Tossavainen pitivät showta. Samana kesänä ajeltiin myös Vaasaan, missä muuten oltiin oltu myös esikoisen ollessa nelikuinen.

Seuraava reissu tehtiin exän kanssa kaksin. Vähän niinkun 10-vuotishääpäivämatka, risteily Pietariin. Ei olisi haluttu millekään bussitourille, mutta eipä sinne maihin ilman jotain maksettua kierrosta päässytkään. Toisaalta olihan se kiva nähdä Iisakin kirkot ja muut turistinähtävyydet, mutta mutta vähän jäi sellainen maku, että meille näytettiin kaikki se hienoksi entisöity, tavallisen kansan eläessä rutiköyhinä.

Tosikoisen ollessa parivuotias muutettiin Klaukkalaan, ja tarpeeseen tuli toinen auto. Silloin elettiin niitä aikoja, kun se auton tuominen Euroopasta oli alkanut oikein urakalla ja moni suomalainen teki bisnestä auttamalla muita auton hankinnassa. Lennettiin RyanAirilla Mannheimiin, ja seuraavana päivänä exän etsiessä autoa, minä vietin tyttöjen kanssa päivän Heidelbergin eläintarhassa. Seuraavana päivänä lähdettiin ajamaan kohti pohjoista, mm. Hamelnin ja Hannoverin kautta, missä yövyttiin pari yötä ja vierailtiin Dinoparkissa.

Exä innostui tuosta Euroopan kiertämisestä niin, että seuraavana kesänä oltiinkin reissunpäällä kaksi ja puoli viikkoa. Autolla laivaan Sörnäisistä, ja oltiin puolentoista vuorokauden kuluttua Saksassa. Ajettiin etelään saakka sunnuntaiaamuna lähes tyhjiä autobahnoja ja oltiin iltapäivästä Schweinfurtissa. Seuraavana päivänä Itävallan nurkan poikki Sveitsiin, missä asetuttiin kolmeksi yöksi Stansiin, ja käytiin Pilatus-vuorella ja Schilthornilla ja katselemassa vuorensisäisiä vesiputouksia. Koettiin Schilthornilta laskeutuessamme yksi elämäni hurjimmista ukkosista.

Ukkoset ja myrskyt jatkuivat Alppien eteläpuolella ja seuraavana päivänä ylitettyämme sumuisat Alpit, saavuttiin myrkyjen riepottelemaan pohjois-Italiaan, Lago Maggioren tietämille. Pieni kylä, jonka liepeillä yövyttiin, kylpi satumaisessa ukkosenjälkeisessä valossa! Ei viivytty Italiassa yhtä yötä kauemmin, vaan seuraavana päivänä ajettiin Lago Maggioren rantaa myöti ja pohjoisen poikki Alpit alittavalle tunnelille. Ajettiin vielä samana päivänä Sveitsin poikki Ranskaan, missä asetuttiin Becanconiin.

Ranskassa viihdyttiin kolme yötä, minkä jälkeen ajettiin jälleen Saksaan pariksi yöksi, ja kohti Tanskaa, ja Ruotsin poikki kotiin.

Tämän reissun jälkeen meillä alkoivat rakennusprojekti ja sitten ero, eikä enää mihinkään matkustettukaan koko perheen voimin. Minä kävin lasten kanssa pari kertaa mutsin luona siellä Gran Canarialla, silloin vielä Playa del Curassa. Ensimmäisellä kerralla saattamassa mutsin sinne, seuraavilla kerroilla kyläilemässä. Eron jälkeen olenkin ehtinyt reissata enempikin, osin yksin, osin kaksin nykyisen miehen kanssa, osin jollakin kokoonpanolla lasten(kin) kanssa.

Mutsin luona Gran Canarialla olen vieraillut viisi kertaa. Neljä niistä tyttöjen kanssa, kerran viime kesänä ilman. Saari on tullut jollakin tapaa tutuksi, ja mutsin ystävät samoin. Playa del Curassa mutsi asui Monsenorissa, missä oli aivan fantastiset parvekekaiteet 😀 Se oli etelässä, lähellä Puerto Ricoa, ja kuljeksin välillä vähän itseksenikin Puerto Ricon ja Amadoreksen rantateitä mutsin pitäessä huolta tytöistä. Muutoin ajeltiin mutsin kanssa saarta ristiin ja rastiin, ja makoiltiin välillä kattouima-altaalla.

Sittemmin mutsi muutti Las Palmasiin, minne on ensi viikolla lähdössä taas takaisin Suomen kemo-sessioiden päätyttyä. Las Canteras ja Las Palmasin ostarit ❤ Ensi kesänä ehkä taas käymään, keskenäni varmaan tälläkin kertaa, kuten viime kesänäkin.

Mistä pidän eniten Gran Canarialla? Auringon, rantojen ja ostareiden lisäksi 😀 Teror on kaunis parvekkeineen. Sisämaan vuoristo on upea, ja luolakylät mageita. Etelän aurinkoiset kalliot ja kookosjäätelö.

Ensimmäinen ulkomaanmatka eron jälkeen oli, kuinkas muuten, viikonloppureissu Tallinnaan silloisen miesystäväni kanssa. Vähän muista poikkeava matka sikäli, että vietettiin lauantai golfaten. Tai siis miesystävä golfasi, minä olin greencarditon caddy vielä silloin. Myöhemmin sinä kesänä, suhteen jo ollessa hiipumassa, vietettiin extempore-viikko Torremolinoksessa. Ehkä elämäni ankein matka, vaikka aurinko, ranta ja itse Torrekin olivat ihan kivoja.

Eron jälkeiseen matkustamiseen sisältyy monen monta työmatkaa, useimmat kuitenkin Suomen sisällä. Muualle maailmaan Berliiniin TechDaysiin, Anaheimiin SharePoint Conferenssiin, Kööpenhaminaan Euroopan vastaavaan, Lontooseen koulutukseen. Joka reissulla olen koittanut varastaa edes muutaman pienen hetken kaupungilla kuljeskelulle. Kaliforniassa meillä oli auto ja vapaa viikonloppu ennen konferenssin alkua, joten käytiin shoppailemassa, Santa Monica beachillä, Mojaven autiomaassa ja Big Bear Lakella. Siihen reissuun kuului myös iltabileet Disney Worldissä.

Berliini 2010
Lontoo 2012
Kööpenhamina 2013
Kalifornia 2011

 

Ensimmäinen yhteinen lomamatka nykyisen mieheni kanssa (jos ei lasketa vuorokauden mittaista miehen puolittaista työreissua Tallinaan) oli kesälomamatka Tinokselle. Lähdimme silloin kolmisin, minä, mies ja miehen tytär, tytöistämme keskimmäinen. Rakastuin Tinokseen niin! Oleanterit, Aegean meri, bougeainvilleat, lempeät yöt, tuuli, karunkaunis luonto, Cyclades-arkkitehtuuri, kulttuuri…

Seuraavana kesänä palattiin, sillä kertaa mukana kaikki tytöt. Asuttiin Portossa, hengattiin Anemos beach barissa, vietettiin aikaa Pachia Ammos country clubin uima-altaalla, ajeltiin Kolimbithraan, Pirgokseen missä on kiva keskusaukio ja marmorimuseo, Panormokseen missä ekana kesänä poltin sormeni rakkuloille, Kaliviaan lempi-biitsillemme, missä soi letkeä Bob Marley ym. Sinne mieli halajaa takaisin, mutta saa nähdä astunko enää jalallani Tinoksen maan kamaralle, erinäisistä syistä.

Kaksistaan on miehen kanssa on Tallinnan lisäksi vietetty yksi talviloma Amsterdamissa ja yksi pikainen pikkujoulupyrähdys Pariisissa. Damissa kuljeskeltiin ympäriinsä kaupungilla, käytiin kanavaristeilyllä, syötiin Pekingin ankkaa kiinalaisessa pikkuravintolassa ja simpukoita vuokra-asunnossamme, vierailtiin Anne Frank -museossa ja nautittiin olostamme.

Pariisiissa viivyttiin vain vuorokausi. Se oli firmamme järkkäämä avec-pikkujoulumatka. Lähtö lauantaiaamuna, paluu sunnuntaina. Lauantaina oli päivällä aikaa kuljeksia kaupungilla. Käveltiin miehen kanssa kaksin katsomaan Eiffeliä ja Riemukaarta, syötiin lounaaksi ostereita ja sipulikeittoa pienessä kulmakahvilassa, kuljettiin pitkin hämärtyvää Champs Elyseetä ja juotiin vin chaudia matkalla hotellille valmistautumaan yhteiselle illalliselle. Notre Dame nähtiin sillä matkalla, samoin kuin yövalaistu Eiffel torni ja liki tyhjä VIP Lounge yökerho.

Tukholmassa ja ympäristössä tuli yhteen aikaan käytyä tavan takaa, ja on siellä kertaalleen käyty nykyisen miehen ja tyttärienkin kanssa. Tallinna samaten on tullut koluttua monen monta kertaa. Niitä ei enää lasketa 😉 mutta muutama kuva niistäkin matkan varrelta.

Tallinna
Tukholma

 

Being SSD – elämää kuulovamman kanssa

SSD. Singled-sidedly deaf. Toispuoleisesti kuuro. Tekee elämästä vähän erilaista, vaikka hyvin monesti voin jopa unohtaa puolikuurouteni. Mutta kun keittiössä kolistellessani tytär vasemmalla puolellani yrittää vienolla äänellään selittää minulle jotain, tai kun pöytäseurueessa kaikki muut nauravat jollekin, mitä itse en kuullut päädyttyäni istumaan kuuro korva seuruetta kohti, muistuttaa se ikävällä tavalla olemassaolostaan.

Luin ihan joku aika sitten erinomaisen artikkelin aiheesta. Kirjoittaja on toispuoleisesti kuuro muusta syystä – syitähän on monia syntymäkuuroudesta lähtien – mutta kokemus on just eikä melkeen. Tuumin, etten olisi itse osannut siitä paremmin kirjoittaa. Etenkään, kun tämä on minulle vielä kovin uutta. Tunnistin monia asioita, ymmärsin itseäni vähän paremmin, kun luin artikkelin.

Toispuoleinen kuurous vaikuttaa olemiseen ja elämiseen tavoilla, joita en osannut ennakoida mitenkään. Yllätyksenä tuli, että surround-sound meni täydeksi puuroksi TV-huoneessa. Yllätys oli myös se, että aivot tuntuvat käsittelevän kuulosignaalin peilikuvana. Tavan takaa luulen kuulemani äänen tulevan 180 astetta väärästä suunnasta. Sen vuoksi mieheni oli alkuun vähän huolissaan liikenteessä kulkemisestani, mutta alan kai olla oppinut tukeutumaan enemmän näkööni kuin kuulooni.

Kerran terkkarin odotushuoneessa pariskunta jutteli hiljaisella äänellä pari tuolia minusta oikealle. Olin aivan varma, että he istuivat kulman takana minusta vasemmalla. Kun lääkäri kutsui minua oikeanpuoleiselta käytävältä, lähdin vasemmalle, kunnes mies käänsi minut ympäri. Kun mies valvoo minua pitempään ja aiheuttaa jonkin kolauksen vasemmalla puolellani, herään, ja luulen kuulevani jotain alakerrasta (ovi ja portaikko ovat oikealla puolellani. Esimerkkejä riittää.

Nyt kun olen ollut kolme viikkoa taas töissä (kylläpä aika rientää!) ja läppärin ääressä tunkkamisen lisäksi ollut erinäisissä asiakastilanteissa, palavereissa ja workshopeissa, lounaalla ja yksillä Kaislassa työpäivän jälkeen, olen todennut, että oma elämäni on helpompaa, jos vain kerron suoraan handicappini ja pyydän saada asettua siten, että hyvä korvani on muita kohti. Jos ujostelen, käy kuten eilen lounaalla. Tunnen oloni isoloituneeksi, kun en saa muiden puheesta selvää ja näyttäydyn muille jurona, joka ei vitseillekään naura.

Tänään meitä oli after work -yksillä (tai kaksilla) kymmenkuntainen pöytäseurue. Kaikki tuttuja, kaikki kuulovammastani tietoisia ja olin asettunut sopivaan nurkkaan, jossa kuulin seurueeni jutut suhteellisen hyvin. Mutta ympärillä oli hirveä häly, ja yksi siinä vieressäni totesikin, että haasteellistahan siinä mekkalassa on hänelläkin. Minä suljin välillä silmäni. Yksi aisti-input vähemmän. Overflow helpotti vähän.

Tarkoitukseni ei ole valittaa. En kärsi SSD:stäni pääsääntöisesti. Meidän luokkahuoneen kaiku on hankala. Erilaiset hälyisät tilanteet ovat hankalia. Ja pyrin välttämään merkityksellisiä keskusteluita leveillä käytävillä. One-on-one on helpointa jutella, kunhan toinen on joko edessäni tai oikealla puolellani. Neukkarissakin on ihan jees, kunhan olen nurkassa, vasen korva nurkkaa kohti eikä koko joukkio yritä puhua yhteen ääneen.

Tämä vaatii itseltäni tiettyä asennoitumista, mutta myös niiltä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Minun – kaikkien – on mukavampi olla, jos lähelläni olevat muistavat itse siirtyä oikealle puolelleni halutessaan minun kuulevankin, mitä he sanovat, jos he muistavat olla puhumatta kaikki yhtaikaa, ja antavat minun valita paikan ruokapöydässä ensimmäisenä. Silloin kaikki sujuu, eikä minun tarvitse pyydellä erikseen.

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanutkin, ei niin paha ettei jotain hyvääkin. Ennen muuta se, että nukun sikeämmin kuin ennen, kun hyvä korvani on tyynyä vasten, enkä kuule kaikenlaisia ääniä niinkuin ennen ja sitten herää niihin. Ja voin kirjaimellisesti kääntää kuuron korvan lasten marinalle ja jurinalle. Yleisesti ottaen en kuitenkaan tahallani ole kuulematta. Tai saamatta puheesta selvää.

Ja tuottaahan tämä niitä hassujakin hetkiä, kun kuulen jotain aivan muuta kuin mitä toinen oikeasti sanoi. Äänteiden ja sanojen erottaminen on yksi niistä asioista, jotka eniten kärsivät stereo-kuulon menetyksestä. Niinpä kun tytär sanoo “täällä on liikaa vettä” tiskipöytää kuivatessaan, saatan kuulla “teillä on liikaa peppuja”. Tai sitten kaikki menee vain puuroksi. Tai menee puurot ja vellit sekaisin.

Sanotaan, että kuulovamman kanssa elävät käyttävät 50% enemmän energiaa pelkästään kuulemiseen, erottamiseen, keskusteluissa mukana pysymiseen kuin normaalikuuloiset ihmiset. Siksi he ovat yleensä väsyneempiä illalla. Minä ainakin olen. Nukun 8-9 tuntia yössä, olen sippi aamulla, ja vaikka välillä piristyn, olen taas sippi illalla. Toisaalta, uneni on tämän myötä parempilaatuista, kuten jo totesinkin.

Minun korvani myös soi. Kaikilla ei korva soi, vaikka se on kuuro (tinnitus on aivojen pyrkimys tuottaa äänisignaaleja, joita ei oikeasti ole, kun korva ei kuule tai kuulo on alentunut). Minulla soi. Välillä kahdella tai kolmella eri taajuudella. Ja humisee, kuin jossain lähistöllä olisi kuorma-auto tyhjäkäynnillä. Senkin useimmiten silti unohdan, eikä se häiritse untani. Mutta luulen, että se osaltaan hankaloittaa kuulemistani, kun edes pääni sisällä ei ole hiljaista ikinä.

Elämän ironiaa on, että silloin aikoinaan kun opiskelin teologiaa, ja siinä sivuaineena psykiatriaa, tein teologien psykiatrian approon kuuluvan kahden viikon työharjoittelun HUSin (tai silloin se vielä oli HYKS) kuurojen psykiatrisella polilla. Kuulovammaisten maailma ei siis ole aivan täysin vieras minulle, vaikken viittoa osaakaan. Psykiatri, jonka takinliepeestä pidin kiinni tuon pari viikkoa, opasti minua hyvin. Tinnitus on muuten monesti itsessään psyykkisiä ongelmia aiheuttava.

Jakson päätteeksi käsittelin asian minulle tyypillisellä tavalla: kirjoitin tarinan onnettomuuden seurauksena kuuroutuneesta tytöstä. Minä en ole tuon tarinan tyttö. En ollut, en ole edelleenkään. En ole tuon tytön veneessä. Kuulen yhä toisella korvallani. Mutta minullakin on kuulovamma, jonka kanssa opettelen elämään. Positiivisemmalla mielellä huomattavasti, kuin tarinani tyttö!

“I've had brain surgery – what's your excuse?”

“Ear out of order”

Pitäisiköhän hommata mental wearia itselleni?

“Äiti on vähän väsynyt”

 

The prefect me

Luin kerran viiltävän terävän analyysin sosiaalisesta mediasta ja itsensä brändäämisestä. Sen oli kirjoittanut 16-vuotias tyttö, joka esimerkein valotti erilaisten sosiaalisten medioiden käyttötarkoitusta nuoren elämässä. Mihin käytään Twitteriä, mihin Instagramia ja mihin Facebookkia. Tech-median mukaan tosin Facebook on jo ihan out. Ollut jo kauan. Jänskästi se silti vielä kukoistaa.

Tuossa eräänä hetkenä postatessani jotakin kuvaa Instagramiin ja miettiessäni laittaisinko sen saman tien Faceen ja Twitteriinkin, pohdin omaa some-käyttäytymistäni, ja muistin tuon artikkelin (jota en liian laiskana jaksa etsiä, sillä en oikeastaan tiedä millä hakusanoilla sen löytäisin, enkä kuollaksenikaan muista mediaa). Facebook ei ole minulle kuollut. Ja Installa ja Twitterillä on ihan omat paikkansa.

Joskus vuosia ennen Instagramia (tai ennen kuin minä siitä mitään olin kuullut, ei minulla ole aavistustakaan, milloin se singahti some-maailmaan) kaipasin jotakin juuri sellaista. En niinkään niiden efektien takia, vaikka niitäkin nykyisin käytän, vaan ajatuksena, ideana vähän randomisti jaetuista kuvista. Palvelusta, johon helposti voisi lykätä kuvan, jonka nappasin jossain, kun jotain hassua sattui silmiini.

Löysin silloin Flickrin. Se melkein oli niinkuin se mitä kaipasin. Alkuun käytinkin sitä aivan kuten Instaramia nyt. Satunnaisia otoksia silloin tällöin sieltä täältä, useimmiten mobiiliaitteella ladattuna. Mutta Flickr on aivan liian paljon. Pian se houkutti tekemään settejä ja ryhmiä ja maksamaan pro-tilauksesta, ja… ja se menetti instamaisuutensa. Käytän sitä yhä, mutta se on nyt kuvagalleria.

Taistelin mielessäni Instagramin käyttämistä vastaan hyvän pitkän taiston. Ensinnäkin i. Se oli i-laitteiden juttu, ja ne (siis nämä, iPadilla tätäkin kirjoitan) konseptina saivat minut näkemään punaista. Yhä saavat. Ok, pidän padistäni, mutta maailmassa on muutakin kuin i. Niin, eli se. Ja sitten ne yksityisyysasetukset, joita vuosi sitten veivattiin. Lopulta kun tyttäret yksi kerrallaan alkoivat luoda Insta-tilejä, tein omankin. Heitä stalkatakseni. Ja hopsis, sehän on nyt aktiivikäytössä!

Ei tämän pitänyt olla mikään henkilökohtainen some-historiikkini kuitenkaan. Minä siis sometan. Harvoin kuluu päivää, etten postaa jotain ainakin jonnekin. Faceen, Twitteriin, Instaan, Pinterestiin, johonkin lukuisista blogeistani Flickriin… Miksi? Se on ihan hemmetin hyvä kysymys? Enkä minä osaa vastata siihen juuri sen paremmin kuin tuo 16-vuotias. Tai siis hän vastasi hyvin, mutta toivoisin voivani vastata toisin. Totuus lienee kuitenkin, että minäkin brändään itseäni.

Naamakirjassa kavereilleni. Twitterissä lähinnä työkontekstilleni. Instassa? No, kelle vaan ketä tägini kiinnostavat, tai ehkä itselleni. En yritä kalastella tykkäykiä, postaan asioita ja kuvia, joista itse pidän. Mukavahan se tietenkin on, jo niistä on jollekulle muullekin ilo. Eihän kukan kerro vitsiäkään vain nauraakseen sille itse. Tai ehkä joku, but maybe tou get the point.

Tosiasia on, että vähempi tänne eetteriin kukaan laittaa negatiivisia asioita, jotain, mikä saa postaajan näyttämään huonolta. Niinhän opetan lapsillekin. Kaikki on netissä ikuisesti. Netin ikuisesti. Ja vaikkei suojatut kuvat ja kirjoitukset suoraan näykään kuin niille, joiden on sallittu ne nähdä, ei netissä mikään ole oikeasti täysin turvassa. Ja se puolihuolimaton lausahdus saattaakin saada yllättävän merkityksen oudossa tilanteessa.

En usko, että yritän näyttäytyä täydellisenä. Mutta aivan kuten jokainen muukin somettaja, näytän maailmalle vain sen, minkä haluan maailman näkevän. Hyvät puoleni, saavutukseni, harkitut epätädellisyydet. Liekö siinä mitään väärää. Niinhän me näyttäydytään oikeassakin elämässä. Harva tupsahtaa työpaikalle hiukset harjaamatta (olen muuten joskus huomannut vasta hississä että hiukset jäi harjaamatta, mutta nämä nyt on pörröt muutenkin), risaisissa verkkareissa ja paita väärinpäin. Ellei ole sellainen työ.

Ei, ei me anneta itsestämme juuri enempää oikeastikaan, ei ennen kuin henkilö on päässyt sen ulkoisen panssarin läpi. Toiset päästävät sen läpi helpommin, toiset ei niin helposti. Toisilla on laaja ystäväpiiri, toisilla pieni, vaikka kavereita olisi paljonkin. Itse kuulun jälkimmäisiin. On paljon asioita, kuten akustikusneurinoomani ja muut fyysiset asiat, joista minua ei haittaa puhua vieraidenkaan kanssa, mutta vain aniharva saa nähdä sisimpääni.

Blogiteksteissäni toisinaan raotan tuota panssaria harkitun pienen rakosen verran. Hyvin harvoin, hyvin vähän. Enimmäkseen some vain laajentaa hyvänpäivän tuttujeni verkostoa. Filosofisesti voisi miettiä, mitä iloa siitä oikein on. Minulle se on rikkautta. Jakaa pieniä paloja erilaisten ihmisten kanssa. Vai oliko se sittenkin niin, että haalimme some-tutuiksemme yhtä lailla itsemme kanssa samanhenkisiä ihmisiä kuin irl-tutuiksemmekin? Silti.

Vai olenko sittenkin narsisti? Hmm. Tuosta Iltiksen artikkelista tunnistan omasta käyttäytymisestäni vain profiilikuvan tiheähkön vaihtamisen. Ok, so I'm a bit vain. So sue me 😉

My not so perfect life… no wait! It is great just like it is ❤