So, after a month or so of being down, http://marilka.net is up and running again, on a new and hopefully more stable server. Please find all new (and old 😉 even those originally posted here during the down-month) posts there from now on!

Noniin, noin kuukauden katkon jälkeen http://marilka.net on taas pystyssä uudella, toivon mukaan vakaammalla, palvelimella. Löydät siis  uudet (ja vanhat 😉 jopa nämä tämän katkokuukauden aikana tänne kirjoittamani postaukset) sieltä!

Minulla on kotona kolme tytärtä, kaksi heistä teini-iän kynnyksellä, yksi jo ovesta sisällä. Teini-ikä ja sen esivaiheet ovat monella tapaa rasittavaa aikaa niin teineille itselleen kuin vanhemmilleenkin, mutta se mikä niin monesti unohdetaan murrosiästä puhuttaessa on ne hyvät puolet. Tyttöjen kanssa voi jutella vaikka mistä, ja vastassa on terävää analyysiä ja syvällistä pohdintaa. Ihan fantastista seurata lasten heräämistä tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta! Heillä on mielipiteitä. Perusteltuja mielipiteitä.

Yksi kestoaihe tuon ikäisillä tytöillä, ainakin meillä, on pojat. Ja seurustelu. Meillä ei tytöt tietääkseni vielä seukkaile, eikä niistä ihastuksista juurikaan minulle puhuta, mikä on ihan ok. Mutta kuulen paljonkin heidän kavereidensa seukkailuista, ja ennen kaikkea niistä bänkseistä, jotka sitten aina jossain vaiheessa ovat edessä. Ovathan he vielä 11-12-13-vuotiaita. Yleensä se on se poika, joka lopettaa yhdessä olemisen. Ja usein “ilman hyvää syytä”, sillä sehän ei tyttöjen mielestä ole hyvä syy, ettei vaan enää halua “olla”.

Voi meitä tyttöjä. Tuon lajin kehittyminen kun kulkee niin paljon poikia edellä, ja melkeimpä voisin sanoa, että turhan paljon muuta kehitystä edellä muutenkin. Siihen on syynsä, että olin 11-13vuotiaana itse rakastunut itseäni neljä vuotta vanhempaan poikaan, jolle tosin olin vain lapsi. Ja sitten myöhemmin itseäni kuusi vuotta vanhempaan, jonka kanssa aikanaan päädyin naimisiin. Niin, ja nykyinen mieheni on yhdeksän vuotta vanhempi. En ole sitten kymppivuoteni juuri katsonutkaan itseni ikäisiin, ehkä jotakin lyhyttä ihastusta lukuunottamatta. Edes aikuisena.

Kun poika lopettaa seurustelun – tai tyttö, toki – oli syy mikä tahansa, se sattuu sisimpään. Etenkin herkässä murrosiässä, kun vielä etsii itseään ja muodostaa minäkuvaansa. Enkö olekaan tarpeeksi hyvä? Enkö ole tarpeeksi kaunis? Mitä minussa on vialla, kun toinen ei jaksakaan olla kanssani? Sydänsurut kuuluvat elämään. Vaikka sattuu, ne ovat tärkeitä kasvamiselle. Kuka tahansa ei ole oikea kelle tahansa. Se että itse on johonkin ihastunut, ei tarkoita, että kemiat synkkaisivat ja että juuri SE ihastuksen kohde olisi se oikea.

Ihminen määrittelee itsensä suhteessa toisiin ihmisiin. Se on vääjäämätöntä, sillä emme ole saaria, vaan ihminen tarvitsee ihmistä. Määrittely tapahtuu suhteessa vanhempiin, sisaruksiin, kavereihin, opettajiin, seurustelukumppaneihin, ihastuksiin. Ja kun tulee torjutuksi, sattuu se sisimpään. Se pitää oppia käsittelemään. Sen yli pitää oppia pääsemään. Se, joka ei rakasta sinua sellaisena kuin olet, ei ole sinun rakkautesi arvoinen.

Ennen kuin sitoutuu siihen, minkä olisi tarkoitus kestää läpi elämän, on yleensä syytä käydä läpi muutama sydänsuru ja löytää itsensä, jotta tietää mitä odottaa toiselta, mitä hyväksyy, mitä ei voi hyväksyä. Jotta ei riko suhdetta omalla rikkonaisuudellaan ja vaativuudellaan. Parisuhdettakin täytyy harjoitella. Jotkut onnistuvat harjoittelemaan yhdessä ja selviytymään siitä hamaan hautaan asti yhdessä. Useimmat meistä tarvitsevat harjoitussuhteita. Parasta tietenkin olisi, jos harjoitussuhteet eivät olisi niitä, joihin syntyy myös lapsia.

Äidistä/äitipuolesta tuntuu silti pahalta, kun tytär tulee torjutuksi. Kun ihastus ei vastaa ihastukseen. Kun tytär kertoo nähneensä ihastuksensa kulkevan tyttöystävän kanssa. Suojeleva leijonaemo haluaisi tytöilleen vain onnea ja hyviä kokemuksia. Omat kokemuksensa läpikäynyt nelikymppinen nainen minussa kuitenkin tietää, että vain pettymysten kautta he voivat löytää itsensä ja kasvaa täyteen naiseuteen, ja löytää sen kumppanin, jonka kanssa oikeasti voivat olla onnellisia. Uskon, että jokainen heistä sen vielä löytää.

Onneksi seurusteluilla ei ole kiire. Ei sitä todellakaan tarvitse aloittaa vielä 11vuotiaana, ei edes 13vuotiaana, ei edes 14vuotiaana, vaikka tiedänkin sen kaipauksen tunteen. Vielä on aikaa. Eikä niitä sydänsuruja ehkä kuitenkaan tarvitse metsästämälläkään metsästää 😉 Ei ole helppoa olla (esi)teini.

Aikaiset aamut ja minä ei ole toimiva yhtälö. Tänä aamuna piti lähteä Lohjalle hetikohta puoli kasin jälkeen, mikä tarkoitti sitä, että kännykkä oli soimassa 6:50. Onko siitä pari päivää, vai miten, kun luin yhden kaverin lenkittäneen koiraansa viiden aikaan aamulla. Herrajee, se on minulle vielä täyttä REM-uniaikaa! Ja meidän koiralle myös 😉 Hyvin opetettu, ei se halua sängystä ylös ennen puoli kasia, usein ysiä. Viikonloppuisin antaa meidän ihan rauhassa nukkua, mutta vanhoilla ei unta riitä itsellä enää pitempään. Kummallista.

Eilen illalla vastasin miehen johonkin kysymykseen: ”Because when I wake up aat 3:04 to have a drink of water…”. Spookya oli, että heräsin 3:03 ottamaan sen huikan vettä. Ja olemaan kuumissani (jo mones yö peräkkäin! kuumia aaltoja keskellä yötä?!). Minkä jälkeen nukuin vielä sen melkein kolme tuntia, mutta siinä missä uni siihen asti oli ollut levollista, siitä eteenpäin se oli samanlaista sirkusta kuin edellisenä yönä, jolloin olin mm. paistanut leipää josta tulikin lakua ja ollut toimittamassa suunnattoman sairasta mutsia sairaalaan koska korvista valui verta. Viime yön unia en muista, koska liian aikainen herätys. Ja mutsikin on tiettävästi ihan onnellisesti taas Las Palmasissa.

Kännykkä siis herätti minut armotta klo 6:50. Nousin ylös jo vaille seitsemän, urhoollisesti, tietäen, että muuten tulee kiire. Ja halusin cappucinoni. Aamupalasta ei niin väliksi. En minä sitä siihen aikaan edes kaipaa. Eli, sängystä ylös, aamutoimet (mukaanlukien cappucinot itselle ja miehelle sekä koiran aamupala) ja ehdin jopa istua viideksi minuutiksi kelaamaan Hesarin otsikot. Ja lukemaan Fingerporin ja Viivin ja Wagnerin. Ja Wulfmorgenthalerin, joka joskus on hauska, useimmiten pska. Tänään taisi olla ihan osuva.

Juuri kun olin tekemässä lähtöä ovesta ulos (missä ne sormukset taas olikaan? cappucinosta on vielä 2/3 jäljellä, missä se termosmuki? ääh, vesipullo pitää vielä täyttää! jaa, niin, iPadissä on päivän matskut, pitää pakata siis sekin mukaan), valitteli tosikoinen sängystään huonoa oloa. Päätä kuulemma särki ja pyörrytti. Paha äiti kiireensä keskellä nakkasi lapselle ibuprofenia ja vesilasin ja käski sängystä ylös ja kouluun. ”Kyllä se siitä helpottaa kun pääset liikkeelle.” Ja helpottihan se.

Helpotti niin paljon, että liikkatunnin koriksessa vaurioitunein sorminkin lähti keskimmäisen kanssa pyöräilemään iltapäivällä, sillä välin kun minä olin koiran kanssa melkein tunnin lenkillä. Tulin asiakkaalta himaan ajoissa, puskin vielä pari tuntia duunia, ja lähdin lenkille tuuliseen mutta kauniin aurinkoiseen iltapäivään, alkuiltaan, mitä se neljän-viiden väli sitten onkaan. Kaunista oli, ja auringossa lämmin, mutta tuulen takia, olin kyllä ihan jäinen ihmispuikko kotiin palatessamme, ja painelin lämpimään suihkuun.

Kesää kohti silti kuljetaan. Kello on melkein kasi ja ulkona on vielä täysi valoisuus (oliko muuten aamulla noustessani valoisaa vai pimeää? ei mitään hajua!). Päivälämpötilat nousee +5 lämpimämmälle puolelle, mutta kun se tuuli. Tänään pukeuduin farkkuhameeseen. Mental wear. Mielikuvavaatetusta. Kuvittelen että on kiva kevät. Yhdessä auringonpaisteen kanssa melkein ei tullut kylmäkään, kun ei tarvinnut olla ulkona kerralla kahta minuuttia pitempään 🙂 Leskenlehdet on kai kukkineet jo kauan, mutta minä vasta bongasin ekat. Pihalla krookukset melkein kukkivat.