Author: Marilka

Geeni-cocktailia ja stereotypioita

MarilkaLeave a comment

Maikkarin uutta peliä (vaimikäsenyton?) mainostetaan “hauskalla” testillä “Mikä Suomen kunta olet?” Testithän ovat tehneet come-backin. Edellisen kerran joskus vuonna 2011 tiesin – testien perusteella tietenkin! – olevani kolmekymppinen Feeniks-lintu ja ekoäiti, ja sitä ennen kai vuonna 2008 tiesin olevani Marilyn Monroe, kuuluvani 50luvulle, olevani Aston Martin ja pirteä cocktail. Kolmen vuoden syklit havaittavissa? Nettitestit tulevat ja sitten ne menevät, tullakseen taas kolmen vuoden kuluttua uudestaan, uusina ja ehompina?

Niin siis, kaiken maailman testit ovat taas pitkin Facebuukkia. Minäkin tiedän olleeni edellisessä elämässäni Explorer, voimavärini on punainen, eläimeni on Karhu ja olen mikähän-shotti-se-olikaan. Ei siis ihme, että MTV3, jolla perinteisestikin on ollut testejä Helmi-osiossaan vai mikä hitsi se olikaan, päätti monen muun median tavoin mainostaa tuotettaan testillä. En tosin tiedä tuosta mainonnan tehosta, sillä minäkin vaan teen testin, mutten silti tiedä, mistä Naapuri-pelissä on kyse.

Anyway, siinä missä joku muu testi tiesi kertoa, että minulla on eniten hengenheimolaisia Virossa ja että minun kuuluisi asua Lontoossa ( 😮 ), tämä testi paljasti sisäisen Rovaniemeläiseni (!!!???). Siksi(kö?) että olisin mieluummin eräopas kuin mainostoimiston AD? Tai mistäs minä tiedän. Stereotypiointiinhan nuo kaikki testit perustuvat (elleivät sitten jonkin esim. elokuvan hahmojen piirteiden jäljittelyyn). Se onkin sitten ihan toinen juttu, pitääkö stereotypiat paikkansa vai ollaanko me sittenkin vaan yksilöitä.

Minä en ole koskaan pitänyt lokeroimisesta, vaikka rehellisyyden nimissä on pakko myöntää, että teen minä sitä itsekin. Niin pitkään olen tehnyt kouluttajan hommia ja nähnyt erilaisia ihmisiä, että huomaan oppineeni luokittelemaan heitä jonkin oman kaavani mukaan, ja useimmiten olen oikeassa. Mutten aina, tunnistan, ja niinpä koitan aina työntää tuon varsin nopeasti tekemäni luokituksen syrjään, ja antaa jokaiselle mahdollisuuden todistaa minun olleen väärässä luokittelussani – olkoon se sitten hyvässä tai pahassa.

Paradoksaalisesti siis vastustan stereotypioita, mutta tykkään testeistä. Olen testaillut itseäni vuosien varrella myös hivenen verran vakavammin otettavin persoonallisuustestein, mutta aina sillä varauksella, että ne eivät kuitenkaan määritä minua, vaan ennemmin testaan, miten hyvin osaan analysoida käytöstäni, sen perusteella kuinka kurantin tuloksen testi antaa. Ja totean kerta toisensa jälkeen, että edustan periaatteessa tyyppiä INFP, mutta kaikissa elementeissä ero vastakkaiseen on häviävän pieni. Eli voin vaihdella eri kombojen välillä melko suvereenisti, tilanteesta ja asianhaaroista riippuen. En mahdu lokeroihin.

Menemättä syvällisemmin luonneanalyyseihin tai edes tämän pitemmälle stereotypioihin, toinen asia, jota jäin tuon paikkakunta-testin myötä pohtimaan, on geeniperimä. Suomalaiset ovat kaikkiaan varsin sekarotuinen kansa, kuten ovat kaikkikin indoeurooppalaiset, jos mennään sinne ihan perimmäisiin geeneihin, joskin meillä itä- ja länsi-suomalainen geeniperimä ovat toisistaan kauempana kuin monet keski-Euroopan kansakunnat toisistaan.

Niin siis että rovaniemeläinen. Johan pomppasi 🙂 Paljon kaikenlaista minussa on, mutta tuo rovaniemeläisyys on aika kaukaa haettua. Niin monen muunkin helsinkiläisen tavoin, olen oikeasti geeni-cocktail. Täysverinen toisen polven helsinkiläinen, kolmattakin polvea isäni isän kautta, mutta todellisuudessa isovanhempieni osalta minusta löytyy kolmea eri ilmansuuntaa (täältä katsottuna).

Ukkini oli kotoisin Pohjanmaalta – Oulusta muistaakseni. Mummini sukujuuret tulevat pohjois-Karjalasta, vaikka perhe asuikin Vaasassa kunnes mummi lähti maailmalle eli muualle Suomeen ja päätyi Stadiin, kuten ukkinkin. Tuo helsinkiläiseksi syntynyt isoisäni tulee savolaisista juurista, sieltä, missä mekin käydään kesäisin sukulaisissa ja lehmiä katsomassa. Isoäitini on ehta viipurlainen, joskin ainakin äitinsä suku on itse asiassa Vaasasta. Helsinkiin päätyi hänkin, evakkoon Jatkosodan aikaan.

Olenko minä siis iloinen viipurilainen, juro pohjalainen, lupsakka savolainen vai, ööh millainen? stadilainen? Onko tapani puhua tuntemattomille tullut viipurin verestä ja tapani vetäytyä piilooni jurottamaan pohjalaisesta verestäni ja rento elämänotteeni sitä savoilaista osaa? Tai siis, eihän verellä kai mitään tekemistä minkään kanssa, mutta kulttuurilla ehkä vähäsen, vaikka kuinka en pitäisi stereotypioista. Ympäristö versus geenit. Ympäröivä kulttuuri versus perhekulttuuri. ==> Minä.

Meistä jokainen rakentaa itsensä perhekulttuurinsa ja ympäröivän yhteiskunnan vaikutusten alaisena. Kai siitä jotain yhteispiirteitä saa syntymään ihmisten pariin, jotka sukupolvesta toiseen kasvavat samalla alueella, samassa yleisessä kulttuurissa – mutta onko kaikki savolaiset lupsakoita, karjalaiset iloisia ja pohjalaiset juroja? Ja entäs me sekametelisoppa-stadilaiset? Millainen on stereotyyppinen stadilainen? Eikä me kaikki ainakaan olla sellaisia, kun kert minuntkin sijoitettiin Rovaniemelle 😉

Pitäisikö seuraavaksi luoda testi “Mistä päin stadia olet oikeasti kotoisin?” Kallion hipsteri vai lähiö-helsinkiläinen vai Munkan kulmakuntalainen vai keski-kaupungin ylimystöä? Vai kuulutko ehkä sittenkin Vantaalle tai Espooseen tai – *gasp!* – landelle? Vai olisinkohan minä sittenkin vain minä? Geeni- ja kulttuuri-cocktail, joka on imenyt itseensä ne vaikutteet, jotka parhaiten ovat sisimpään istuneet.

Takaisin geneettisempiin asioihin mennäkseni, sitäkin puolta olen kyllä vähän viime aikoina miettinyt, geenivirheen päässäni pantua elämäni sekaisin. Geenivirheet tiettävästi helpoiten syntyvät, kun vanhemmat ovat geneettisesti lähellä toisiaan. Suomi on aika pieni maa-alue, mutta geenitieteilijöiden mukaan me ei olla silti sisäsiittoinen kansakunta. Rohkenisinko maallikkona ilmaista epäilyni? Muuttoliike parina viime vuosisatana lienee pitänyt huolen siitä, että ainakin osa gene-poolista on sekoittunut iloisesti, mutta kuinka paljon kuinka paljon geeni-damagea on siihen mennessä ehtinyt syntyä?

Tämä pääni akustikusneurinooma on tiettävästi nimenomaan valkoisten indoeurooppalaisten juttu. Joitain harvoja tapauksia löytyy muista roduista, poikkeuksia vahvistamaan sääntöä. Tilastollisesti arvio on 1/100000 ihmistä, wikipedian mukaan Jenkeissä näitä löydetään vuosittain 3000. Suomen tilastoa en tiedä, mutta jos Töölön sairaalassa (jonka vastuualue ulottuu pitkälle Suomen vyötäröön, eli kattaa koko ruuhka-Suomen) näitä pelkästään jo leikataan yksi viikossa ja sitten on ne, joita seurataan, onhan noita väestöön suhteutettuna, noin lottovoittajien verran.

Mielenkiintoista minusta oli se, että eräässä AN-ryhmässä, jossa on viitisensataa jäsentä, joista suurin osa jenkkejä, on minun lisäkseni ainakin kolme suomalaisia geenejä kantavaa jäsentä. Amerikan-suomalaisia, toisen polven amerikkalaisia. Kertooko se vain sattumaa, vai jotain muuta meidän geeniperimästä? Ehkei se kerro mitään, ehkä se vain on. Mielenkiintoista se minusta on silti.

Akustikusneurinoomasta puheen ollen, olen mielelläni Feeniks-lintu, joka nousee tuhkasta 😉 Ehkäpä pitäisi tatuoida sellainen toiseen pohkeeseen? Jotain tuon tapaista ehkä (joskin piirrän tatskani aina itse, mutta tuosta voisi lähteä liikkeelle)? Pic taken from Colorbox.

5219997-345666-phoenix-bird-tattoo

[Enemmänkin suomalaisista geeneistä kiinnostuneet voivat lukaista vaikkapa Jani Kaaron Tiede-lehden (nyt jo muutaman vuoden takaisen) artikkelin Suomalaisten uudet juuret. Eikä Takkirautakaan aiheesta kirjoita yhtään hullummin.]

Kuulee, ei kuule, kuulee…

MarilkaLeave a comment

Eli ei kuule. Tai siis oikea korva kuulee paremmin kuin hyvin, myös melkein kaikki äänet, jotka vasempaan korvaan syötetään kuulokkeen kautta, jollei peiteääni ole niin lujalla, että sattuu. Vasen korva ei kuule, kuin vähäsen 250-500 hertzin taajuuksia (luun kautta). Korvakirurgin mukaan tyypillinen tilanne, eikä se siitä muuksi muutu. Vaikka kuulohermo itsessään säilyikin paikallaan, on se välillisesti vaurioitunut eikä kuulo palaudu. Huimauksetkaan eivät kokonaan poistu, tuon pysyvän vaurion vuoksi.

Kello soi tänä aamuna 6:15. Vastahakoisesti nousin sängystä, keräsin tanssikamat kassiin ja laitoin itseni lähtövalmiiksi. Seistessäni jo eteisessä valmiina lähtemään, totesin kellon olevan vasta 6:30. Olisin hyvin voinut nukkua vartin pitempään, sillä bussi meni vasta 6:55. Tai siis, olisihan siitä mennyt siinä välissä montakin bussia, mutta niillä olisin ollut perillä aivan liian aikaisin.

Palasin keittiöön laittamaan koiran aamupalan valmiiksi. Siinä meni ehkä huikeat puoli minuuttia. Käynnistin kahvikoneen, vaikken cappucinoa ajatellutkaan siinä aamun aikaisessa tehdä. Otin tavallisen kahvin ja kaadoin maitoa perään – nopea juotava, kun maito jäähdyttää kahvin juontilämpimäksi. Kahvin juotuani kello oli melkein sen verran, että voisi alkaa hipsiä ulos, joten vedin kengät jalkaa, nahkarotsin päälle ja, katsoin ulos ikkunasta.

Siellä tuli räntää. Ihan sitä itseään. Se melkein jäi nurmikolle valkaisemaan maan, muttei ihan. Kirosin hiljaa mielessäni, kävin sanomassa tytöille heipat – kaikkien kellot olivat juuri soineet – ja astuin ulos märkään ja pahuksen kylmään bussia odottamaan. Ei tarvinnut odottaa kauan. Siihen aikaan aamusta bussi on vielä melko tyhjä, joten se tuli nopsaan.

Rautatieaseman läpi kulkiessani nappasin mukaani cappucinon tupla-espressolla. Ratikassa laskin sen hetkeksi viereiselle penkille saadakseni kaikki monet reppuni ja muut kassini lattialle – ja se kaatui. Olihan siinä onneksi kansi, mutta silti. Ratikka kurvasi hallille (tekninen vika), vaihdettiin ratikkaa, ja etsin turhaan roskista – milloin ratikoista on kadonneet kaikki roskikset? Muki putosi uuden ratikan lattialle. Not a good morning.

Pääsin kuulokeskukseen, olin ajoissakin ihan. Kansiotani ei vaan löytynyt vastaanotosta, ja lopulta tyttö tiskin takana osasi kertoa, että se löytyisi yläkerrasta “ilmoittaudu sinne, saat kansion, tule sitten sen kanssa tänne”. Varsinaista potilaan juoksuttamista, jos minulta kysytään. Sitä paitsi, menin tietenkin liian ylös yläkertaan, paikkaan jossa olin aiemminkin käynyt, ja siellä kerrottiin että paperini ovatkin kolmannessa paikassa, näiden kahden välissä. Eyeroll!

Sain paperini, palasin alakertaan ja istuin odottamaan. Kello oli himpun yli kasin juoksenneltuani siinä kerrosten väliä papereitani metsästämässä. Ja odotin. Ja odotin. Kello tuli puoli yhdeksän ja laitoin duuniin viestin, etten ehdi puoli kympin paltsuun kuten olin kuvitellut. Ja odotin. 8:40 annoin hiukan palautetta vastaanoton ihmisille. Minä herään kukonlaulun aikaan tullakseni kahdeksaksi vastaanotolle, odottamaan.

Varttia vaille yhdeksän pääsin viimein kuulotesteihin, joita kesti sen tunnin. Tasapainotestejä ei tällä käynnillä tehtykään, eikä sitten ehkä tehdäkään enää, ellei jotain outoa tapahdu. Onneksi ei. Kuulotestitkin jo aiheuttivat jostain syystä melkoisen huimauksen, jota sitten parhaani mukaan koitin häivyttää, jotta selviäsin tanssitunnista duunin jälkeen.

Korvakirurgi tuli tavattua sitten hivenen myöhemmin, kahviokeikan jälkeen, ja niin Silmä- ja korvatautien poli pesi kätensä tapauksestani. Parin viikon päästä tapaan neurokirurgini, sitten selvinnee millaisella aikataululla meinaavat monitoroida päähäni jäänyttä kasvainsiivua. Vähän meinasi tulla sellainen luovuttamisen fiilis lekurin jälkeen. Tuomio. Huimausta ja orientaatio- ja tasapaino-ongelmia on sitten lopun elämää – ne ovat minulle paljon isompi asia kuin tämä puolikuuloisuus.

Duunissa silti taistelin vertigoa vastaan ja selviydyin tanssitunnille (vaikka olinkin hivenen myöhässä, koska myöhästyin ratikasta ja huomasin unohtaneeni tanssikamat toimistolle ja palasin hakemaan niitä ja meninkin metrolla ja…) ja selviydyin hämmästyttävän hyvin itse tunnistakin. Lattianpoikki-chênéet uhkasivat olla deal-breakereita, mutta päätin, etten anna tämän päivän tuomion lannistaa tai määrittää minua. Selviydyn pyörimisistä jos tahdon! Ja sarjassa selviydyinkin!

Sillä mennään mitä on, ja vaikkei se olisikaan ihan optimaalista, minä määritän mitä pystyn tekemään. Nih.

 

Wappua wuosien warsilta

MarilkaLeave a comment

On Vapunpäivä, kello on kymmenen aamulla. Ulkona on viitisen astetta lämmintä, mutta tiedän Stadin olevan jo täynnä juhlijoita, joista osa ei ehkä ole sänkyä viime yönä nähnytkään. Ulliksella levitellään jo vilttejä ja availlaan sima- ja skumppapulloja, puhallellaan serpentiinejä ja tyhjennetään eväskoreja.

Missä minä olen? Lojun sängyssä kirjoittamassa blogiartikkelia. Miehen MacBookissa soi äsken Dio, nyt ACDC – Stormy May Day. Koira on jo käytetty ulkona; lojuu nyt tyytyväisenä aamutorkulla jalkojeni vieressä. Cappucinot on juotu ja Vappusalaatti valmistettu ja laitettu ulos kylmään – viiden asteen auringottomasta lämpötilasta on hyötyä, kun jääkaappi on täynnä.

Me vietetään koti-Vappua. Stadin tungos ei houkuttele ei ollenkaan. Faija eilen soitteli ja kyseli ollaanko tänään sinne päin tulossa, niin voitaisiin tavata. Sanoin ettei varmaankaan. Eikä ole kyllä lapsetkaan tänään meidän hoivissa. Heitähän se faija olisi mielellään tavannut.

Aika monena Vappuna olen ollut Stadissa. Piknikillä kerran – olihan se ystäväperheen kanssa ihan hauskaa, mutta kerta riitti silti. Kerran myös katsomassa Mantan lakitusta Vappuaattona kaverin kanssa – olihan sekin ihan hauskaa, mutta kerta sitäkin hupia riitti minulle. Viime vuosia lukuunottamatta olen Vappupäivänä kyllä kuljeskellut kaupungilla, lapsena, nuorena, nuorena aikuisena, omien lasten kanssa.

Silloin kun itse olin lapsi, meillä oli ihan selkeät Vappu-traditiot. Faija usein ihan keskenään pyrähti käymään Ulliksella aamusella – mikä se olikaan se radiolähetys sieltä, jota sitten ainakin kuunteli jos ei paikanpäälle mennyt? Joskus siinä puolilta päivin ehkä lähdettiin meidän joukkio ja isäni vanhemmat yhdessä Stadiin, Laulumiehiin Vappu-lounaalle. PK, johon isoisänikin kuului, järkkäsi aina tuon lounaan.

Jossain välissä yleensä mielestäni ennen lounasta, tai sitten kai viimeistään sen jälkeen, käveleskenneltiin Stadissa, ja käytiin Vappu-torilla. Tietty. Piti saada Vappu-pallo (joka ei ollut foliopallo ennen kuin joskus 80-luvulla), markkinapallo (muistatteko ne sahanpurutäytteiset värikkääseen folioon käärityt jojon esiasteet?), Vappu-keppi, Vappu-hattu ja Vappu-huiska. Kovin monta Vappu-palloistani en muista, mutta yhden kyllä: sen lumiukkopallon, jonka nimesin Leena-Akka-Poskiseksi.

Laulumiesten ja Stadi-kävelyiden jälkeen mentiin joko meille tai isovanhemmilleni simalle ja tippaleiville. Parhaina Vappuina oltiin pihalla tai parvekkeella, huonompina Vappuina sisätiloissa. Stadissa käveltiin silti aina, satoi tai paistoi. Paitsi yhtenä vuonna, kun satoi ja oli kylmä ja systeri oli kipeä; silloin mutsi meni siskon kanssa isovanhemmilleni, minä ja faija pyörähdettiin pakollinen Vapputori-pyörähdys.

Vanhempani ja isovanhempani tekivät maailman parasta simaa! Faija kai tekee simaa joka vuosi vieläkin. Ajalla ennen lapsia sain faijalta yleensä pullon tai pari meillekin. Sitten tyttöjen syntymän jälkeen aloin tehdä simaa ihan itse. Ja nyt minä teen maailman parasta simaa. Suvun ei-niin-salaisella reseptillä 😉

Yhteen aikaan, Laulumies-lounaan jo ollessa kauan sitten menneiden Vappujen lumia, faija ja vaimonsa järkäsivät Vappu-brunssin, jonne meidätkin kutsuttiin. Sekin vei meitä Stadiin Vappupäivänä, Ulliksessa kun asuvat. Käveltiin siis usein vähän torilla ja Kaivarissa, ja mentiin sitten faijalle käymään. Nykyisistä brunsseista en tiedä, mutta ainakaan minua ei ole kutsuttu… Sen sijaan faija tosiaan mieluusti aina treffaisi Stadissa, jos vaan sinne mentäisiin.

Ei vaan enää juuri mennä. En tiedä miten exä viettää Vappua tyttöjen kanssa, mutta minä en eron jälkeen ole Stadiin vaivautunut. Nyt vältän sitä hälyä vielä vankemmin, tämän akustikusneurinooman jälkeensä jättämän toispuoleiskuurouden ja huippausherkkyyden vuoksi. Miksi mennä sinne olemaan huonovointinen (ehheh, ei sillä etteikö siellä huonovointisia olisi muutenkin 😛 ), kun voin olla rauhassa kotona ja voida hyvin?

Tämä on nyt neljäs Vappu yhdessä nykyisen mieheni kanssa. Tokana yhteisenä Vappuna oltiin miehen Herttoniemen-kodissa. Mies sai päähänsä idean vähän erilaisesta salaatista ja valmisti sellaisen meille lounaaksi. Syötiin parvekkeella, missä tuulensuojassa ja auringossa oli ihan suht lämmin, vaikka muuten taisikin olla vähän vilpoista. Salaatti oli hyvää, keveän keväistä. Nimettiin se Vappusalaatiksi, ja tehtiin siitä meidän oma Vappu-traditio.

Se traditio pitää yhä. Vappusalaatti on terassilla tekeentymässä. Perinteisiä nakkeja ja perunasalaatteja ja patonkeja ei meillä näy, ei edes tippaleipiä ja munkkeja tänä vuonna. Omatekoista simaa on kylläkin, ja pullo kuohuvaista. Tippaleipää söin palasen eilen duunissa. Munkit eivät kuulu ruokavaliooni enää. Viime Vappuna nautiskeltiin mansikka-daiquireja, tänä Vappuna meillä ei ole rommia, eikä kyllä tuoretta minttuakaa.

Kerran olen paistanut ison läjän munkkeja Vappuna, silloin kun mentiin sille piknikille ja otin koko läjän sinne mukaan. Olen kyllä ajatellut, että kun lapset taas ovat Vappua meillä, voisi munkkeja paistaakin – ehkä tosin puolet (tai kaksi kolmasosaa…) vähemmän 😉

Tein eilen Hesarin Vappu-testin ja sain tulokseksi, että olen Vappu-konservatiivi. Ehkä siksi, että kun örvellykset Stadissa eliminoi, vastausvaihtoehdoiksi jäi vain sivistyneitä Vapunviettotapoja. Itse kuitenkin sanoisin, että olen Vappu-anarkisti. En ole koskaan viettänyt opiskelijavappua, en työväenjuhlaa. Tykkään laittaa lakin päähäni kotonakin, eihän sitä muuten tulisi käytettyä ikinä!

Vappu. Tavallaan minusta on hauskaa, että meillä on edes yksi iloinen karnevaalipäivä vuodessa. Se karnevaali nyt vaan ei ole (enää) minun juttuni, joten juhlitaan Vappua kotosalla. Ja vaikka tänään onkin kylmä, nyt on siitä harvinainen Vappu, että koivuissa on jo lehdet. Sitä sattuu vain silloin tällöin.

Onkohan tytöillä vielä tänäkin vuonna Vappupallot? Varmaankin 🙂

 

My Helsinki

MarilkaLeave a comment

Except for a short time of seven years or so, I have lived my life in Helsinki. I was born here, I went to school here, I had my daughters here, I studied in the university here, I have always worked here. Even though I dream of living in a warmer climate place, I love Helsinki. It is the city of my heart. And out of Helsinki, my very favorite place will probably always be Munkkiniemi where I grew up.

When I was born, we lived in Pasila, an ugly 70's concrete jungle. I grew up in Munkkiniemi, practically a village of it's own by the sea. My first own home with my ex was in Kontula, a drug area in the eastern parts of Helsinki, with cheap housing. Had my kids while we lived in Puotila, a nicer area in the east, near Itäkeskus and the sea. Moved to Klaukkala for a few years and then to Pakkala after the divorce. Now we live in a nice house in an area close to Paloheinä with my new husband, and we love it 🙂

Helsinki is so many things. It is the biggest city in Finland, albeit only a mid-size town in global scale, the capital city. It has a nice downtown area with green parks and long shore-lines – Helsinki is all around the sea, built on a lot of islands and peninsulas – and sort of ok night-life on three nights of the week, mostly dead the other four. It is at it's best in the summer time, when th city bathes in the sun.

A river flows through Helsinki, the Vantaa River, but it is not as big of a deal as, say, Thames in London, for the river flows through suburbs, fields and these rental garden patches. There's a nice central park – quite different from the one in New York, for our central park is all forest and those garden patches. The central park area stretched all the way to the forests of Paloheinä, where there are the best skiing grounds and sledding hills of the city.

There are some manors and farms with vast fields even within the city limits, like the Tuomarinkylä manor and it's grounds and the biggest horse stables in the city, and Haltiala. Haltiala is vast fields and cows, pigs, sheep, chicken and roosters, and an ice cream stand that can have a line longer than half an hour in the summer time when families flock to Haltiala to see the animals and spend the day out.

Like I said, we live close to Paloheinä, which is also close to Haltiala, and regularily go for walks through the Haltiala fields and the forests by the Vantaa river flowing right next to it. We sometimes walk all the way to Pitkäkoski, where there is one of the many excercise points of the criss-crossing forest paths, a dog park for dogs to roam free inside a fenced area, and a funky twisted tree – the love affair of a birch and a fir tree.

The downtown area evolves around the Central Railway Station and the square next to it (our office is just around the corner from there!), the Stockman (department store) area, and spanning towards Kamppi in the other direction, and the Kauppatori main market square in the other direction. The National Theater is by the railway station, and in the winter time there is an ice skating rink on the square. Not that I'd ever skated there; I'm not much for these winter sports (though I do know how to skate and ski, of course!).

Starting behind Stockman, by the Swedish Theater, the city's main boulevard Eplanadi, or “Espa” reaches out to the Kauppatori. It is lovely in the summer time, with busy people scurrying through, and idle people relaxing on the grassy areas. Tourists taking their photos everywhere you look. I love walking down Espa, with a cappucino in my hand, maybe stopping to sit on a bench to look at the passers-by for a while.

Around Kauppatori things get busy. At the very end of Espa, there's the fountain-statue Havis Amanda, with seals on the edges of the pool – probably every Helsinki-kid has had their photo taken riding one of them at some point of their life. On Vappu, May Day, Havis Amanda the statue girl gets a full wash and a high-school graduation hat at six pm on May Day's eve.

From Kauppatori, there's the Suomenlinna ferry leaving every 20 minutes (in summer time) – Suomenlinna being this fort or citadel built to protect against attacks from the sea, but these days a home for many and a popular outing place for Helsinkians.

The Presidential Palace is right next to Kauppatori. And then there's Katajanokka, like a thumb in the sea, the home of our famous ice breakers, Viking Line cruise ships and the beautiful orthodox Uspenski Cathedral. There's a new big ferris wheel (oh well, scale it: London:Helsinki – London ferris wheel:Helsinki ferris wheel 😉 ) at the edge of Katajanokka this summer. Ships and boats dock all along the shorelines of Helsinki.

There's Senaatintori square on one side, surrounded by university and government buildings, an artisans' market and coffee shops, and the main cathedral of Helsinki, with about a hundred steps leading to it. Senaatintori is a place for all sorts of celebrations, like New Year's for example, and the starting place for parades and such. The church steps are a favorite haunt for university students in between classes, since they are right in the Helsinki University campus.

To the other side of Kauppatori there is the Olympic terminal (built for the Helsinki Olympics in 1952) where the Tallink-Silja Stockholm-going ships dock. From there starts the Kaivopuisto(Kaivari)-Ullanlinna-Tähtitorninmäki area, with rolling grassy hills and rocky slopes on the inland side, with the long shoreline promenade on the sea side. Between there is the narrow road where people ride to show off their fancy coupés and motorcycles. And then there is, of course the legendary Café Ursula.

On the hills of Kaivari people go for picnics and play some ball and spend the day with friends. Especially Vappu, May Day, sees crowds of picnicing people with their white high-school graduation hats, serpentine and bottles of bubbly. I've tried it once, and though it was fun, it's not really my scene – too many people everywhere!

I do love the area on a regular day, though. And my dad lives right there in Ullanlinna nowadays with his wife. Still, I especially much like the Kruunuhaka area behind the cathedral. Funny that I don't have any photos of that area,, except for the part facing the bay between Kruunuhaka and Hakaniemi, but probably that is because I used to roam the streets of “Krunikka” when I was still studying, which was way before the time of cell phone cameras.

Right there in Eira, same area, sort of, there is the nicest fire station of Helsinki, one of the oldest ones too. They have a boat too, that is docked there in Kaivari when not out on an assignment. The Helsinki fire department – the Stadin Brankkarit – is something of an icon of Helsinki, and every year on Helsinki's birthday, the Helsinki Day, the fire stations are open for public. I've been there with the kids a few times too when they were smaller.

A little bit out of the innermost circle, there a fabulous places like the Arabianranta with parks and green areas; the place where the Vantaa river meets the sea. And Mustikkamaa, leading to the Korkeasaari Zoo, which is on an island. Close to where I grew up is Seurasaari, an island and outdoors museum, that used to have a huge colony of mostly tame squirrels. There's still some, but people stopped feeding them because of the rabies risk at some point, and so they're not so friendly anymore.

The number one landmark of Helsinki, if you ask any kid anyway 😉 is of course Linnanmäki, or Lintsi, the amusement park. My grandpa used to be on it's board and so we had more free tickets on our disposal than we could use and so we went there many times each summer when I was a kid. Later on I worked there for a summer. Our girls get to go usually once every summer, or maybe a second shorter visit sometimes with my dad.

As for fun for the bit older, these days we get a whole lot of concerts and music festivals in the city throughout the summer. When I was young, there were none – most artists came as close as Stockholm but didn't cross the bay. Not the case anymore. And then there is the philharmonic orchestra with their Finlandiatalo by Töölönlahti, next to the Opera and the newest addition, the Music hall.

I am not, nor have ever been, a really active concert goer, but I've seen Muse and Linkin Park in Kaisaniemi park right next to the Central Railway Station, Madonna in Jätkäsaari (which now has apartment buildings right there where Madonna once entertained the biggest concert audience in Helsinki history with her Sticky and Sweet), Green Day in Kyläsaari and e.g. Bon Jovi, U2 and Genesis on the Olympic Stadium.

For the culturally hungry there's Ateneum the art museum, Kiasma the modern art museum, the Gallen-Kallela art museum (a bit further away from the center, in Tarvo) and the National Museum, City Museum, Natural History Museum and lots more. I've visited some, but I've still got places to se for the first time too 😉

In the summer time, the city is live, people are out and about, walking, having picnics, hanging out. I like to walk the streets and the parks, sit for a cider or long drink on a sunny terrace, duck into a coffee shop for a cappucino, shop a little, have lunch and cherries at Kauppatori. But in the winter time it is cold and dreary and I have made it down to an art to stay down in the connecting tunnels underneath of the city as much as possible.

[Some pictures of Helsinki in my Flickr album Helsinki – the city I love]

 

Sweet weekend

MarilkaLeave a comment

Aamunavaukseksi mies avasi läppärinsä ja otti esiin Forecan säätiedot. Ei niinkään kivaa luvassa Vappu-viikolle, vaikka vielä jaksan toivoa Forecan olevan väärässä niin pilveen kuin taivas taas menikin. Tämänkin päivän käyrä näytti sivulla masentavalta: high of +12C, ja laskusuuntainen. Kännykkäni Foreca-app oli siitä eri mieltä, ja onneksi oikeassa: +19C iltapäivällä.

Eilenkin oli lämmintä ja kaunista, aina siihen saakka kun alettiin grillata päivällistä, jolloin taivas sopivasti meni pilveen. Kuten nyt tänäänkin. Koko päivän on paistanut aurinko ja ollut lämmin, mutta nyt on pilvistä. Kylmä ei onneksi ole nytkään, joten eiköhän se suunnitelma grillata ja syödä ulkona pidä ja päde tänäänkin, kuten eilenkin (ja syötiinkin – jälk.huom. ennen kuin pääsin julkaisemaan tätä).

Eilen vietettiin laiska aamu sisällä hörpittyäni freddo cappucinoni pihalla auringossa. Tongin vanhoja kuvia Helsinki-postaustani varten miehen säätäessä meili-palvelinta. Iltapäivästä lähdettiin koiran kanssa pitkälle lenkille tuonne Haltialan seuduille jokivarteen. Vastaan tuli jos jonkinmoista juoksijaa numerolaput rinnassa; mikä lie juoksukisa menossa.

Luonto hehkui jo kukkaloistossa, linnut visersivät, tikka hakkasi lamppua (luulisi että sillä on jo nokka rutussa!). Kotiin päin kävellessä jo tuuli tuntui yltyvän, ja pilvet kerääntyivät taivaalle. Väsymys vyöryi ylitseni aivan varoittamatta, ja raahustin viimeisen kilometrin kotiin silkalla sisulla, tietäen ettei paljon vaihtoehtojakaan ollut 😉

Kaupassakin oli pakko käydä ennen kuin päästiin laittamaan ruokaa. Otettiin Meggie mukaan autoon, ja ihan nätisti (pienessä paniikissa) se siellä autossa meitä odottikin. Megs itkee jokaisen perheenjäsenen perään, ja on aina yhtä onnellinen nähdessään palaajan, vaikka tämä olisi ollut poiss puoli minuuttia viemässä roskia 😀

Eilinen illallinen oli ihan täydellinen! Grillattua kengurua ja parsaa, tomaattia ja mozzarellaa, ja Pinot Grigioa ulkona terassilla hivenen viilenevässä illassa, mutta vielä tarkeni kollarissa. Illallisen jälkeen oli siman teon aika. Siellä se nyt odottaa pullotusta!

Puistossa istui jänis, kun iltasella lähdettin vielä kävelemään.

Tänä aamuna katettiin aamupala pihalle, kunhan oli todettu toteen, ettei siellä kylmä ollutkaan. Cappucinot ja italialaista munakasrullaa kapriksilla. Siihen mennessä kun aamupala oli syöty, aurinko jo porotti ihanasti ja mielessäni oli kypsynyt ajatus tehdä viimein jotain puutarhan eteen. Hain sisältä turveruukkuja ja viime vuodelta jääneet siemenpussit, ja kaivoin varastosta puutarhatyökalut.

Turveruukut saivat basilikaa, kesäkurpitsaa ja munakoisoi kasvamaan. Tilli, salaatti, rucola, pavut, pinaatti ja korianteri laitettiin suoraan isoihin laatikoihin. Lisäsin ruohosipulilaatikkoon siemeniä putsattuani sammalet mullan päältä. Mies katkoi pihan pusikon jälleen kasvaneet oksat pois. Vielä on tarkoitus ostaa tomaattia, paprikaa ja chiliä taimina, ja joitakin kukansiemeniäkin. Jospa tänä vuonna olisi pihalla vähän kukkaloistoakin 🙂

Puutarhahommien jälkeen istahdin iPadeineni aurinkotuoliin. Oli ihan bikinikeli ❤ Kirjoittelin Helsinki-postauksen (joka juuri KATOSI tästä Blogsystä, kun en ollut saanut sitä julkaistua #€”€%&/&%€”!!!)c, mutta siihen mennessä kun meinasin sen julkaista, olikin nettiyhteyteni kadonnut. Jätin miehen kotiin korjaamaan palvelinta ja lähdin Meggien kanssa meidän 3-4km perus-lenkille ihanaan aurinkoon.

Koivut vihertää, osassa lehdet jo hyvinkin pitkällä ❤

Melkein meinasin sitten istahtaa takaisin aurinkotuoliin, mutta iPad tarvitsi piuhaa –> sohvalle. Ja sitten tulivatkin taas pilvetkin. Vielä tästä tosiaan meinataan silti grillailla ja syödäkin ulkona, mutta olisihan se niin kivaa jos se aikka vielä paistaisi!

Sweet weekend, yhtä kaikki 🙂 Lämmintä aurinkoa, yhdessäoloa, kivojen asioiden tekemistä. Saadaan simaa (mikä ei tee hyvää karista kilot -projektilleni tosin…), ja kaikkea kivaa omalta maalta, kunhan sen aika tulee! Vielä ei ole tuoretta basilikaa tomaattien ja mozzarellan päälle (kaupoistakin oli loppu), mutta viime kesän basilikasadosta tehtyä pestoa on pakastimessa vieläkin, käyttiin sitä.

Kesä kesä kesä, can't wait!