Kutsumua – kiusaamista vastaan

4.9.2014 MarilkaLeave a comment

Minäkin olin koulukiusattu. Aina ekasta luokasta lähtien olin “läski”, vaikken edes ollut. Luulen, näin jälkeenpäin, etteivät luokkakaverini vain keksineet parempaa haukkumasanaa vähän erilaiselle, herkälle tytölle. Olin suurimman osan kouluajastani yksin, vaikken ollut luokkani ainut kiusattu edes. Minulla oli satunnaisesti koulussa joku hyväkin ystävä, mutta joko heidän perheensä muutti pois (sitä tapahtui meidän koulussa paljon, kansainvälinen koulu kun oli) tai sitten kiusaajani saivat taivuteltua uuden ystäväni minua vastaan kertomalla minusta mitälie. En edes tiedä.

Toisinaan sattui sitäkin, että joku ryhtyi ystäväkseni vain urkkiakseen kaikki salaisuuteni ja kertoakseen ne luokalle tai muuten vain käyttääkseen niitä minua vastaan. Ja minä kun olen sinisilmäinen, joka uskoo kaikista hyvää kunnes toisin todistetaan, en oppinut kerrasta, en edes kahdesta.

Jaksoin koulun läpi sen voimalla, että minulla oli ystäviä koulun ulkopuolella.Ja kun vaihdoin koulua ysille, ei kiusaaminen onneksi enää jatkunut uudessa koulussa, vaan tulin hyväksytyksi joukkoon.

Koulukiusaamisen lisäksi äitini – ehkä ajattelemattomuuttaan? – kutsui minua konkkelokoiveksi – olen tapaturma-altis, johan se tiedetään – ja selitys-förklaringiksi, sillä en kuulemma osannut ilmaista itseäni selkeästi ja ytimekkäästi ja selitin aivan liikaa ja liian juurta jaksain. Kumpikin nimitys sattui minuun.

Niin, en ole täydellinen, edelleenkään. Onneksi elmässäni on nyt ihmisiä – mieheni, työkaverini, ystäviä – jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, puutteineni päivineni Arvostavat ja rakastavat (no, mieheni nyt ainakin 🙂 ). Luokkakaverien ja äitinikin asettamat leimat ovat ajan myötä haalistuneet ja menettäneet merkityksensä. Olen sinut sen kanssa, millainen olen, vaikka ehkä monesti toivoisin olevani vähemmän hajamielinen, vähemmän säheltävä, selkeämpi ulosannissani (kirjoittaminen on niin paljon helpompaa kuin puhuminen) ja mitä kaikkea. Mutta olen minä. Ja minuna pysyn. Ja vain ne ihmiset, jotka voivat hyväksyä minut tällaisena kuin olen, ovat ystävyyteni ja rakkauteni arvoisia.

Toisen ihmisen pilkkaaminen, haavoittaminen, nimittely on aivan turhaa. Mitään ei kiusaaja siitä itselleen saa – ei se tee ketään paremmaksi, että joku toinen määritellään itseä huonommaksi. Laita itsesi toisen asemaan ensin, kiusaa vasta sitten. Onhan se hyvä, jos onnistuu kasvattamaan vähän paksumman nahan, mutta vastuun siirtäminen kiusatulle on pelkuruutta. Opi hyväksymään itsesi, opit samalla hyväksymään muut. Erilaisuus on rikkautta!

Kuvastakin puuttuu monta asiaa, kuten esim. uppiniskainen, empaattinen, määrätietoinen, nyt ainakin. Jokainen meistä on niin paljon. Jokaisessa meistä on hyviä ja on huonoja piirteitä. Meillä on jokaisella vastuu siitä, saammeko toisessa ihmisessä aikaan hyvää vai pahaa. Lyömmekö negatiivisia leimoja otsaan vai vahvistammeko hyviä ominaisuuksia, jolloin ihminen pääsee puhkeamaan kukkaan. Uskalla olla kiusaamatta!

Unilimbo

3.9.2014 MarilkaLeave a comment

Muistan elämästäni – siis siltä ajalta kun nyt yleensä ole tiedostanut unentarpeeni ja huolehtinut nukkumisistani itse – yhden ainoan ajanjakson, jolloin uneni on ollut riittävää ja unirytmini luonteva. Se oli silloin kun tein kotona graduani. Minun ei tarvinnut herätä tiettyyn aikaan ehtiäkseni luennoille tai töihin. Menin iltaisin nukkumaan puolilta öin, heräsin yhdeksältä levänneenä ilman herätyskelloa. Enkä ollut päivällä väsynyt.

Palaan mielessäni aina tuohon ajanjaksoon, kun pohdin unensaantiani ja väsymystäni. Se oli aika ennen lapsia – ei ollut yöheräilyjä. Se oli aika, jolloin ketään ei kiinnostanut teinkö töitä (gradun eteen) kaksi, viisi, kahdeksan vai kymmenen tuntia päivässä ja mihin kellonaikaan. Jaksotin päiväni pätkiin. Tein itselleni lukujärjestyksen, johon sisältyi taukoja, ja kolme kertaa viikossa tunnin treeni taloyhtiön minikuntosalilla.

Tuota aikaa kesti muutama kuukausi. Sitten valmistuin ja löysin itseni työelämästä. En ollut kahvinjuoja, mutta huomasin juovani aamupäivisin kuppitolkulla kahvia, vain pysyäkseni hereillä jouduttuani nousemaan seitsemältä. Siihen, siis kahvinjuontiin, pistin silloin stopin sen jälkeen kun kerran totesin pörrääväni totaalisen ylikierrokksilla lounastaukoon mennessä. Olen vähän kofeiiniherkkä.

Sen koommin en muista aikaa, jolloin en olisi ollut kroonisen väsynyt. Tai ehkä niillä pitemmillä kesälomilla olen päässyt siihen tilaan, joskus. Hassua, miten vauvana ja vielä taaperona minä en millään koskaan olisi halunnut nukahtaa; mutsi sanoi että tappelin nukkumattia vastaan, kun nyrkit vaan viuhtoivat ilmassa parkuessani, etten halua nukkua. Nyt rakastan nukkumista.

Koulujen alettua on Hesarissa taas ollut muutamakin kolumni, tukimus ja muu artikkeli siitä, miten aamuvirkut yhä hallitsevat meidän yhteiskuntaa. Miksi koulujen pitää alkaa jo kahdeksalta? Miksi töissä pitää olla kahdeksalta? Tai edes yhdeksältä? Miksi raksatyömailla työt pitää aloittaa seitsemältä? Kuten Katja Lahti tänään kirjoitti kolumnissaan, vapaa-ajan määrä on vakio, vaikka työt aloittaisi myöhemmin.

Minä teen paljolti sellaista työtä, josta ei muuten niin olisi väliksi, mihin vuorokauden aikaan sen teen, mutta koska minunkin pitää olla tiettyyn työaikaan tavoitettavissa, niin sanotusti työmoodissa. Koska kommunikaatio. Kotipäivinä voisin ottaa aamut vähän rennommin ja herätä myöhemmin, mutten enää niin tee, koska rytmi.

Elän unilimbossa. Herään 7:15 joka arkiaamu, koska toimistolla minun pitää olla viimeistään yhdeksältä, lähteä toimistopäivinä viimeistään 8:22 bussilla. Herään samaan aikaan myös kotiaamuina, koska olen havainnut ainoaksi selviytymiskeinokseni pitää kiinni rytmistä. Ei se tee aamuista helppoja, mutta jos joinain aamuina nukun pitempään, on nuo aikaisemmat aamut sitä hirveämpiä. Niin, ja kirkasvalolamppuun on miellyttävämpi herätä kuin kännykän hälytykseen.

Herään arkisin noin 1-2 tuntia aikaisemmin kuin elimistöni haluaisi. Vaikka selviydyn pystyyn ja aamutoimista, juon cappucinon kitusiini, vasta yhdeksän maissa alan vähitellen olla hereillä. Vasta silloin voin edes kuvitella syöväni jotain aamupalaa. Vasta silloin aivoni alkavat oikeasti herätä. Viikonloppuisin, väsyneenä, annan itselleni armoa ja nukun joskus yhdeksään, josku kymmeneen, harvoin myöhempään.

Arki-ltaisin olen jo seitsemän aikaan valmis nukkumaan. Se tosin menee siitä ohi kyllä, sillä enhän minä siihen aikaan oikeasti sänkyyn edes voisi mennä. Seuraavan kerran alan olla sippi joskus puoli yhdentoista ja kahdentoista välillä. Jos saisin unen päästä kiinni kymmeneltä, saan ainakin teoriassa yhdeksän tuntia unta. Se ei silti tyydytä aamu-unista mieltäni ja kehoani. En minäkään tarvitse yli yhdeksää tuntia unta, mutta tarvitsen aamu-unta.

Unilimbo aiheuttaa ahdistavan olotilan. Koskaan ei ole oikein kunnolla vireessä. Koskaan ei saa aikaiseksi. Luovin hetki päivässä minulla on noin iltapäivä-yhden ja puolen yön välillä. Alan olla parhaassa työvireessä siinä vaiheessa kun työpäivä loppuu. Ja siihen aikaan, kun normaalisti olisin luovimmillani työn ulkopuolella, olen väsynyt. Liian väsynyt. Melkein olin liian väsynyt kirjoittamaan tätä. Mutta aivoni jauhoivat, uni ei tullutkaan. Silmät lurpallaan tätä kirjoitan.

Lienee niin, että joku yhteinen sopimus työ- ja kouluajoista pitää olla, jotta hommat pyörii. Eihän siitä mitään tulisi, että aamuvirkut ovat koulussa seitsemältä ja aamutorkut valuvat sinne pitkin aamupäivää. Yhteinen sopimus voisi silti olla kompromissi? Koulut alkaisivat aikaisintaan yhdeksältä. Työpäivän aamuliukuma olisi 7-9 sijasta 8-10. Raksatyömailla työt aloitettaisiin aikaisintaan kahdeksalta, mieluummin yhdeksältä (sillä varmasti sielläkin on aamu-unisiakin, ja vähintään työmaan ympäristössä on…).

Niin, miksi ei? Miksi koko yhteiskunta taipuu aamuvirkkujen tahtoon? Katja Lahti edellä mainitussa kolmunissaan sen kiteyttää, myytit istuvat tiukassa. “Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää.” Mutta kun suurin osa yhteiskunnasta ei pyöri sen mukaan milloin lehmät heräävät. Ja ainakin Saksassa Lahden lukeman tutkimuksen perusteella luontaisesti aamuvirkkuja oli väestön vähemmistö.

Päätin siis liittyä joukkoon tummaan, joka yrittää herätellä kunnollista keskustelua tästäkin asiasta. Sillä ei, aamu-uninen ei asennettaan muuttamalla opeta itseään aamuvirkuksi. Se on sisäsyntyistä. Aivan niinkuin ei illan torkkukaan opeta itseään illan virkuksi. Eikä kukaan pyydäkään. Miksi siis aamun torkkujen pitää mukautua jonkun muun sisäiseen kelloon kuin omaansa?

Mustan silmän mysteeri

30.8.2014 MarilkaLeave a comment

Aina joskus elämä näyttää rujomman puolensa. Tänä aamuna heräsin seiskalta siihen kun Timmy pyyteli päästä ulos. Mumisin tyynystäni miehelle: “Timmy needs to go out, could you take him, please?” sillä tiesin miehen olleen hereillä jo jonkin aikaa. Olin laittanut laput silmilleni saadakseni nukuttua läppärinsä loisteessa paremmin. “Honey?”

Ei vastausta. Mies oli hipsinyt alakertaan jossain välissä. Nousin vastahakoisesti sängystä, vedin verkkaria jalkaan ja hupparia niskaan ja tallustin koirien perässä alakertaan. Mies oli suihkussa. Mikäs siinä sitten, kuin että vedin tennarit jalkaan ja rotsin päälleni, koirille valjaat toiselle, toiselle pannan ja kliksautin flexit kiinni. Lähdettiin ulos.

Kävelin silmät puolitangossa koirien kanssa normaalin aamulenkin tuonne läheisen metsän reunaan ja takaisin, ja löysin miehen kuistilta tupakalta. Hymyilin leveästi, mutta miespä kurtistikin kulmansa ja sanoi kysyvästi: “You've got a black eye?” “What?” “Did someone hit you while you were out with the dogs, or yesterday with Timmy?” “No! I mean, what?”

Tulin koirien kanssa sisälle ja menin katsomaan itseäni peilistä. Toden totta. Oikea silmäni oli mustana, kuin joku olisi lyönyt minua nyrkillä silmään. Ainoa vaan, että kukaan ei ole lyönyt minua nyrkillä tai millään muullakaan silmään. Enkä ole törmännyt mihinkään. Mystistä. Ainoa keksimäni selitys on, että olen itse onnistunut huitasemaan itseäni nyrkillä silmään yöllä. Nukun pääsääntöisesti oikealla kyljelläni, selkä mieheen päin, joten hän ei ole voinut unissaankaan vahingossa huitaista.

Ruokin koirat, ja painuimme takaisin yläkertaan jatkamaan aamurentoilua. Minä nukahdin takaisin, herätäkseni kolmisen tuntia myöhemmin siihen, kun mies tuli makkariin cappucinon ja aamupalan kanssa. Mukavaa 🙂 Nousin puoli-istuvaan asentoon, otin iPadin syliini ja unohdin juoda cappucinoni. Hörpin sen jähtyneenä sitten vähän myöhemmin.

Siinä oikeasti herättyäni aloin uudelleen miettiä silmä-mysteeriäni. Pohdin, olisiko silmän alta vaan itsestään poksahtanut suoni. Pohdin voisiko verenvuodolla olla jotain tekemistä viimetalvisen leikkaukseni kanssa. Yritin ymmärtää, ja podin pienehköä hermostuneisuutta asiasta. Varasin ajan Diacoriin ja menin käymään suihkussa.

Suihkun jälkeen kaivoin esiin paperin, jossa on sen Töölön sairaalan osaston numero, missä viime talvena olin leikkauksen jälkeen ja soitin mielenrauhani vuoksi osastolle. Sairaanhoitaja rauhoitteli minua sanoen, ettei silmänalusverenvuodollani ole mitä suurimmalla todennäköisyydellä mitään tekemistä leikkauksen kanssa, niitä sattuu ja kyllä se siitä paranee.

Melkein meinasin perua Diacorin lääkärin, kun sitten kumarruin nostamaan jotain sohvapöydältä ja kylkeni selän puolelta sanoi auts. Noidannuoli, joka tuntui sitten vatsan puolella saakka; kuulemma kylkiluiden alla on sellaiset poikittaiset lihakset, että se on normaalia. Niin, päätin käydä Diacorissa, jos ei muuten niin hakemassa Burana-reseptin…

Sitä ennen kuitenkin käytiin vielä koirien kanssa ulkona, ja kun aikaa vielä oli ennen lähtöä, facebuukkailin sohvalla. 14:15 mies huuteli makkarista: ” So you're not going to the doctor? Wasn't the appointment at 14:30?” “Oh, shit! Yep, I'm going!” “Will you make it on time?” “I'll make it. It's a seven minute drive only.”

Sinkosin ulos ovesta ja autoon, ja huristelin kohti Kannelmäen Diacoria (en ollut ennen tätä päivää edes tiennyt, että siellä on Diacor) ärsyyntyen kanssa-autoilijoille, kuten aina ollessani vähän kiireessä liikenteessä. Ja sitten viimeistään parkkipaikalla meinasi palaa hermo, kun paikkaa ei tahtonut löytyä ja edelle ehti pari autoa, jotka veivät viimeiset.

Sain lopulta auton parkkiin, löysin Diacoriin (jestas, se Kaarihan on ihan oikea kauppakeskus!) ja olin jopa pari minuuttia etuajassa. Ehdin nipinnapin istahtaa odottamaan, kun lääkäri jo kutsui sisälle. Siinä kaikkea silmää ja selkää selvittäessäni iski oikein sellainen ADHD-pupukohtaus ja kädet vain kävivät, kun selvitin asiaani. Lääkäri lähetti verikokeisiin.

Verenkuva oli normaali, hemoglobiinikin noussut leikkauksen jälkeisistä lukemista takaisin normaaliin 140:een. Ei siis selitystä sieltäkään (onneksi) mustalle silmälleni. “Laita meikkivoidetta peittämään pahin,” huikkasi lääkärinainen lähtiäisikseni.

Palasin kotiin sen verran viisaampana. Lähdettiin vähän liikkeelle siitä yhdessä. Loppupäivään sisältyikin sitten paljon odottelua, jonka lomassa jossain vaiheessa totesin, etten ollut harjannut edes hampaitani saati hiuksiani koko päivänä. That kind of a day.

En muuten ole harjannut niitä vieläkään. Enköhän minä ennen nukkumaanmenoa sitten. Siihen on kuitenkin valitettavasti vielä vähän aikaa; tänä yönä en taida saada silmiäni ummistaa ja päätäni painaa tyynyyn (jaa no, on se nytkin tyynyä vasten, mutta silleen univalmiuteen) ennen kuin huomisen puolella.

Näitä päiviä. Näitä välillä on. Sellaisia, joina asiat kasaantuu ja sitten vaan mennään, eikä ehditä ja muisteta elämän perusasioita. Aamupalan jälkeen ei mitään oltu syötykään ennen kuin eväsleivät neljän maissa. Lopulta lapattiin ruokaa napaan kahdeksan maissa. Olikin jo nälkä.

“Horrible. It's not funny,” sanoi mies tuosta kuvastani (ei siis sillä etteikö näkisi silmäni ihan livenäkin, but anyway). “Actually it is funny. That's exactly what it is,” vastasin. Sillä onhan se nyt ihan hassua, että saan mustan silmän ilman syytä.

Raining on and off

27.8.2014 MarilkaLeave a comment

It was just another Tuesday. Our new bright light lamp woke me up at 7:13, my phone alarm went off two minutes later like every work day. I let the bright light slowly get me started, wake up my brain. At 7:38 I finally dragged myself out of bed and to the kitchen to fix some cappucinos and dog breakfast while husband took the dogs out for their morning pee.

The morning air was damp. Not cold, but with a cool breeze. I have already switched to autumn wear; my new California style boots and favorite leather jacket. I was feeling stylish with my little skirt and boots and jacket. Off to the office. It was the second and final day of a training.

After a day of teaching, I was walking out of the office and towards the bus station when my phone rang. Husband was calling. He was taking the oldest girl to the stables and between the middle one being at dance class and youngest bicycling somehere with her friend, the dogs were alone and screaming and in need of a walk. I concluded that I'd be home in 45 minutes, the dogs will just need to hold until I get there.

I heard two sets of paws running to the door as I fumbled with my keys to unlock it. Meggie was jumping on two feet, Timmy was going around in circles. I shooed the dogs away, telling them to calm down (with Timmy, it actually works, but with Meggie, yeah right, LMAO!), took off my boots and jacket and pantyhose, trying to protect it from getting runs from the dogs' toenails.

And it started raining. I settled down on the sofa with the dogs, waiting for the rain to cease. It didn't. I was thinking of the girls out in the rain, when the thunder struck. Husband came back home, daughter called that she and her friend were stranded at a beach a few kilometers from home, sitting in a little changing booth, waiting for the thunder and rain to stop.

I told them to lock their bikes and hold on. I was coming to pick them up. In the end it was husband who did, while I took the dogs out in a light drizzle, and then started cooking dinner for the girls and the dogs. Husaband came home with a girl whose pants were totally soaked. She was barefoot, holding the pants in one hand and drenched shoes in the other. I ordered her to take a hot shower.

Having finished cooking, I hopped in the car and set off to pick up the oldest girl from the stables. Car radio was blasting an old(ish) Foo Fighters album that took me to times and places from years ago. “Why'd you have to go and let it die” took me to the traffic lights on my way home from work, the moment when I heard the song for the very first time. “What if I say I'm not like the others” had me traveling beyond Lahti towards Lehmonkärki.

At the point of my exit from the motorway to Klaukkala, the album had advanced to “Long road to ruin”. I was driving on, remembering how I had been listening to the same song on my way to work so many years ago. That is, driving that same road to the other direction, towards the motorway.

I picked up a happy girl from the stables. No thunder during their riding class (whew), and it had been a good one. My little girl (haha, she's taller than me 😉 ) had been riding a horse as tall as me again. I tell you, it's scary business for a mom! But she loves riding, and whenever I see her on a horse, I can see her connection with the animal.

Today I worked at home. Took a break at lunch time, long enough to take the dogs out with husband. It was almost sunny after a morning of constant rain. Youngest daughter came home after school with her friend and husband took them to the beach to get their bicycles. Sure enough it started to rain again; the girls rode home a bit later, when the sun was shining for a while.

Right around that time I decided to call it a a day and take the dogs out again. I left in sunshine, with my sunglasses and all. Halfway to our walk it started to drizzle again. The sun was still casting shadows, but rain was falling. I didn't have my rain coat, so I was totally wet by the time we got home, since the rain rapidly became harder.

I'd been home for maybe five minutes when the first lightning and thunder cracked around us, once again. Rain fell down hard, the thunder was pretty much right above us. Hail started hitting our yard, ice balls with a diameter of 1cm or so. The youngest daughter went prancing our in the rain, collecting ice balls from our deck. She even had a a little ice ball fight with husband 😀

And then it was over. It was still (or again) drizzling a bit when we went out for the last walk of the day, a couple hours later. Probably will be, for most of the night. The weather forecast is predicting thunder for days to come. I don't remember another thunder season like this in my life!

Syyskesän sunnuntaina

24.8.2014 MarilkaLeave a comment

Illalla jylisi taas ukkonen. Mies, jolla on häkellyttävät unenlahjat, ei huomannut mitään. Tiedä sitten huomasiko Timmykään. Koko muu talo sitä kyllä kuunteli, Meggie tuttuun tapaan täristen ja läähättäen. Yritin herätellä miestä pitelemään koiraa, jotta pääsen hakemaan ThunderShirtin sille, mutta mies vain urahti jotain, joten päädyin etsimään ThunderShirtin koira sylissäni. Muuten se olisi livistänyt ties minne pöydän alle.

Aamu valkeni melkein aurinkoisena. Mies oli sen kuulemma nähnyt alakerrassa käydessään, mutta kun vähän ennen kymmentä könyttiin viemään koiria ulos ja laittamaan aamupalaa, oli aurinko pilviverhon takana taas. On ja off se paistoi ja piilotteli pitkin päivää. Otin mukaani aurinkolasit lähtiessäni Timmyn kanssa lenkille vain tuntia myöhemmin, ja toden totta, aurinko jopa paistoi välillä.

On muuttunut silti niin kylmäksi tämä sää, että siinä missä vielä pari viikkoa sitten kuljin shortseissa ja topissa, tänäänkin hetken mietin villasukkien pukemista jalkaan. En sitten koskaan päässyt niin pitkälle, että olisin ne hakenut – en ainakaan vielä – ja auringonpaisteen myötä päivä vähän lämpenikin.

Miehen kunnostellessa kalastusvälineitään – siimanvaihtoa sun muuta puuhaa, jossa satunnaisesti myös auttelin – luin viimein loppuun viimeiset neljä sivua Huovisen muistelmia ja wikipedioin, että Huovinen siis kuoli viitisen vuotta sitten. Kirjan lukeminen oli jäänyt jotenkin vähän kesken keskiviikon kampaajan jälkeen, kun on ollut niin paljon kaikkea puuhaa.

Palautin Huovisen hyllyyn ja yllätin itseni tutkimasta saman hyllyn kirjoja (OCD:ni vaatii pitämään kirjat aiheittain/kirjailijoittain järjestyksessä) ja nappaamasta käteeni Adolf Ehrnroothin muistelmat. Aloitin tuon kirjan, Ulla Appelsinin kirjoittaman muistelmateoksen Kenraalin vuosisata. Isältä saatua kirjastoa sekin. Häkellyttävästi sekin on jo tempaissut mukaansa.

Iltapäivällä koiranulkoilutuskuvioita pohtiessani päätin jättää vain Timmyn käyttämisen tyttöjen (täsmällisemmin esikoisen) huoleksi ja lähteä itse Meggien kanssa vähän pitemmälle lenkille. Timmyn jalka voi jo hyvin, muttei sitä vieläkään oikein voi viedä kovin pitkille lenkeille. Vähitellen kai niitäkin lenkkejä voisi alkaa pidentääkin.

Meggien kanssa kävellessä minun tuli kuuma – olin yliarvioinut kylmän tai aliarvioinut auringon. Pohdiskelin omaa elämääni näiden Huovisen ja Ehrnroothin muistelmien valossa. Sotien ja oman sukupolveni välissä on vain vanhempieni lapsuus ja nuoruus. Silti sodan itse kokeneet alkavat jo olla kuolleet pois. Harvinaisia ovat enää edes toisen maailmansodan nähneet, saatikka ensimmäisenkin. No, onhan Ehrnroothkin kuollut jo, 99vuotiaana 10 vuotta sitten.

Niin lähihistoriaa, ja kuitenkin niin kaukaista. Huovisen kirja valotti sitä maailmantilaa, johon minä synnyin, paljon koulun historiantunteja paremmin. Sitä ilmapiiriä, joka Suomessa siinä Kekkosen viimeisinä erikoisina vuosina vallitsi. Sitä miettii väkisinkin, mitä minä muistelmiini kirjoittaisin. Elämäni ajan Suomessa on ollut erinäisistä ikuisuus-uhista huolimatta turvallista asua ja elää.

Maailmalla tapahtuu, byrokratia ärsyttää, Venäjän toimet pelottaa, talous taantuu. Miten se kaikki näkyy omassa elämässä? Ei juuri mitenkään. Tai kaikki kaikki jotenkin yhteen nivoutuu, yhteikunnan päätöksillä on seurauksensa pienen ihmisen elämässä. Asumiskulujen nousu, elämiskulujen nousu. Muuten se mikä omassa elämässä tapahtuu, on vaan omaa elämää.

Aurinko lämmitti lenkillä niin että olin kotiin tultuani ihan hiessä ja vaihdoin kollarin toppiin ja farkut takaisin keveisiin verkkareihin. Tein kauan odottaneen varpaiden manikyyrin. Nyt on hassut vihreät varpaankynnet. Auringon lämmöstä intoutuneena laitoin aurinkolasit silmille ja astuin ulos terassille, suuntana aurinkotuoli, iPad kainalossani.

Jo ensimmäiset pari minuuttia kertoivat, ettei siinä enää voinut istua. Kesä on jo kääntynyt syksyyn, aurinko ei enää nouse yhtä korkealle kuin keskikesällä. Se ei enää jaksa kivuta noiden lähimetsikön koivujen yläpuolelle ollenkaan. Viileä tuuli ja vain puolittainen aurinko. Kylmähän siinä tuli ja siirryin sittenkin sisälle. Hetken perästä suljin takaovenkin, joka oli sentään tänään muutaman tunnin auki, pitkästä aikaa.

Syksy on potkaistu käyntiin nyt “virallisestikin”, kun työporukalla käytiin keilaamassa ja syömässä perjantaina, syksyn kick-off-häppeninkinä. Ostin viime viikolla meille kirkasvalolampun, jonka heti viritin herättämään meidät vartin yli seitsemältä (arkisin). Siihen on paljon miellyttävämpi herätä kuin kännykän kilinään. Toivottavasti se auttaa selviytymään talven yli vähän paremmin.