Supermummokaan ei elä ikuisesti. Omani veti viimeisen henkäyksensä tänä aamuna, puolentoista viikon taistelun jälkeen. Vanha kroppa ei jaksanut palautua leikkauksesta, vaan antoi lopulta periksi. Kaikki kävi niin nopeasti! Aivan liian yllättäen! Pari viikkoa sitten isoäiti vielä kiipesi landella polkua ylös ja alas, kävi järvessä uimassa, nautti auringosta ja linnunlaulusta. Nyt isoäitiä ei enää ole.

Kävin vielä isäni kanssa sairaalassa jättämässä viimeiset hyvästit. Silittämässä rakasta päätä, painamassa suukon rakkaalle otsalle. Jokin sopukka minussa odotti koko ajan, milloin hän avaa silmänsä ja hymyilee minulle. Jokin optinen häiriö välitti aivoihini valheellisen tiedon, että rintakehä vielä nousi ja laski aavistuksen. Ei noussut. Ei laskenut. Iho oli kylmä ja eloton. Isoäitini ei enää ollut siellä. Jäljellä oli vain kuori.

Hyvähän se vaan, isoäidin kannalta, että lähtö tuli nopsaan. Se se vasta hälle olisi suuri kärsimys ollut, virua sänkypotilaana pitkät ajat, pääsemättä ulos, luontoon, rakastamaansa järveen. Isoäiti kuoli lähestulkoon saappaat jalassa. Vielä minä eilenkin toivoin, että hän siitä vuoteesta vielä nousee, mutta sisimmässäni jo tiesin, että hänen taipaleensa pää oli tässä. Käytiin eilen tyttärieni kanssa häntä vielä katsomassa. Onneksi käytiin. Isoäiti jätti eilen jo meille hyvästinsä. Hän tiesi itsekin.

Silti se oli yhtä suuri shokki, kun puhelin aamulla soi ja katsomatta, vastaamattakin tiesin puhelun sisällön. Isä ei tainnut huomentakaan sanoa, kertoi vain, että isoäiti oli tovi sitten kuollut. Olisin halunnut olla siellä hänen kuollessaan, pitää kiinni hänen kädestään, mutta sitä ei tälläkään kerralla minulle suotu. Äitini kuoli tuhansien kilometrien päässä, isoäitini vain vartin ajomatkan päässä, mutta ei sieltä sairaalasta ollut kukaan isällekään soittanut, että lähdönhetki on lähellä. Soittivat vasta kun isoäiti oli jo poissa.

Sairaalasta lähtiessämme serkkuni tulivat vastaan ala-aulassa. Serkkutyttö kapsahti kaulaan, itkettiin hetki yhdessä. Isän kanssa lähdettiin käymään isoäidin kodissa, kuljettiin vähän eksyksissä talossa, jossa isäni kasvoi aikuiseksi, jossa minä vietin aikaa isoäitini kanssa vaikka kuinka paljon. Talo täynnä muistoja, silti yhtäkkiä niin vieras. Sen sielu, isoäitini, ei enää koskaan palaa sinne.

Kun ajattelen isoäitiäni, mieleeni tulevat kuuma kaakao ja nekut (ne sellaiset struuttaan tehtävät). Itse tehty lihakeitto ja hiivaleipä. Pullapojat rusinasilmineen ja -nenineen. Taatelipikkuleivät. Steppikengät ja kettuturkis. Kilisevä rannekoru. Vanha teddynalle, jonka nyt jo karvattomaksi kulunut maha aikoinaan oli haitari. Tee ja paahtoileipä appelsiinimarmeladilla. Lakupurkki, joka aina oli täynnä lakua, paitsi kun minä lähdin. Ahkerat liisat, joita meilläkin pihalla on, isoäitini tuomia.

Niin monta hyvää hetkeä, niin monta lämmintä muistoa. Isoäitini opetti minulle epäitsekkyyttä, rakastamista, pienistä asioista nauttimista. Isoäitini on aina ollut suurin idolini. Lapsena sain isoäidiltä lohtua ja sylin, johon painaa pääni. Miksei vielä aikuisenakin. Olen onnellinen, että sain niin pitkään pitää isoäitini, että sain olla hänelle läsnä hänen vanhuutensa päivinä niinkuin hän oli minulle. Jos jotain pitäisi katua, se on se, etten istunut viime yötä hänen vuoteensa vierellä. Mutta kun. Illalla oli vielä toivoa. Aamulla ei enää ollut isoäitiä.

Miten paljon häntä kaipaan! Miten tyhjältä ja kolkolta maailma yhtäkkiä tuntuu, maailma, jossa ei enää ole isoäitiäni. Lepää rauhassa, isoäiti! Elit pitkän hyvän elämän, kuolit rakastettuna.

Elämäni oli pitkään tasapaksua. Sinistä lenkkiä ja perunamuusia. Välillä oli vähän rahahuolia, välillä niitä oli vähän enemmänkin. Joskus joku tuttu kuoli, muttei se niin kamalasti omaan elämään vaikuttanut. Kaikenlaisten arkipäiväisten asioiden kanssa kamppailtiin, mutta mikään ei heiluttanut laivaa ihan kamalan paljon. Elämä jurnutti eteenpäin omaa tasaista tahtiaan. Syntyi lapsia, oli raskaita aikoja, silti se kaikki tuntui vain ihan tavalliselta elämältä. Erinäisten tapahtumien välillä oli riittävästi aikaa palautua. Stressipisteet eivät venyneet ja paukkuneet. Elämä pysyi hallinnassa.

Sitten rysähti. Kuin olisi ollut siellä vuoristoradan huipulla. Matkalla kolisi ja paukkui, mutta suunta oli tasaisesti ylöspäin. Elämäni vuoristoratavaunu lähti kieppumaan alas ja ylös, alas ja ylös, hallitsemattomasti. Viimeisten vuosien aikana on tapahtunut niin paljon, niin nopealla tahdilla, ettei välissä ole aina ehtinyt henkeä vetää. Elämä ei ole antanut aikaa toipua edellisestä, kun jo seuraava tapahtuma on pudonnut niskaan. Stressipisteitä ropisee kuin plussapisteitä K-kaupan taannoisessa mainoksessa. Ei kai ihmekään siis, että väsyttää.

Kun elämä oikein kieputtaa, tuntuvat pienetkin asiat isoilta. Jokapäiväinen elämä tuntuu lasten siili-peliltä. Milloin tahansa ihan tavallisen näköinen piikki voi olla se, joka laukaisee koko siilin piikit ilmaan. Eikä ennalta voi mitenkään tietää, mikä niistä samalta näyttävistä piikeistä sen kaaoksen aiheuttaa. Sitä koittaa vaan pitää kaiken kasassa, niin itsensä kuin lastensakin vuoksi, perheen hyvinvoinnin vuoksi, vaikka tuntuu, että kaikki vain karkaa käsistä.

Voimat eivät ehdi palautua, elämä on kuin uusiutuvien luonnonvarojen liikakäyttöä. Kaikki öljy imetään ja poltetaan ja sitten ihmetellään, kun ei sitä tulekaan lisää samaan tahtiin. Elämä ei anna hengähdystaukoa sen vertaa, että ehtisi kerätä voimansa uutta talvea varten. Taukoa mylläkässä on juuri sen verran, että hengitän syvään kerran ja taas mennään. Ei ne kaikki töyssyt ja pudotukset ole ihan yhtä isoja kuin toiset, mutta kun kieputaan ja mennään, pää pyörällä sitä vaan odottaa, että joskus olisi edes hetken aikaa tasaista. Sen verran, että ehtisi koota vähän lisää voimia seuraaviin koitoksiin.

Liekö elämässä sellaista aikaa oikeasti ollenkaan? Jos sukellan pintaa syvemmälle siihen aikaan, jota aluksi kuvailin, sinisen lenkin ja perunamuussin vuosiin, löydän sieltä ihan yhtä lailla vaikka mitä. Ei se sittenkään ollut niin tasaista nousua, vaan kyllä sielläkin oli pomppunsa matkan varrella. Ne eivät vain olleet niin kovin isoja. Niistä toipui nopeasti. Ne eivät pyörittäneet pää alaspäin syöksähdellen. Ne hengästyttivät vain vähän aikaan. Stressipisteet tulivat ja sitten ne menivät.

Isoista myllerryksistä toipumiseen tarvitaan paljon enemmän aikaa. Sitä aikaa ei minulla ole ollut. Ei vuosiin. Ei minulla, ei tyttärilläni. Eikä ole vieläkään. Tässä kesän aikana ehdin jo hengittää syvään pari kertaa, ja nyt mennään taas. Äitini keuhkosyöpädiagnoosista on kaksi vuotta, omasta aivokasvain-leikkauksestani puolitoista vuotta, äitini kuolemasta reilu vuosi, viime talven vaikeista ajoista puoli vuotta. Ja nyt on isoäitini sairaalassa, leikkauksen jäljiltä. Ensin näytti, että hän toipuisi hyvin, nyt näyttää siltä, ettei vanha sydän sittenkään ehkä jaksanut leikkauksen tuomaa rasitusta. Pelottaa. En tahdo vielä menettää isoäitiäni.

Olen käynyt isoäitini luona sairaalassa melkein päivittäin. Eilen istuin hänen sänkynsä vierellä pitäen kiinni hänen kädestään, katsellen rakkaita nukkuvia kasvoja. Hoitaja tuli huoneeseen, kysyi ensi töikseen: “Oletko hänen tyttärensä?” “Ei, en ole,” hymähdin, “pojantytär.” Kerroin hoitajalle, ettei hän suinkaan ole ensimmäinen, joka tuota kysyy. Minua on aina luultu isoäitini tyttäreksi. Olen niin paljon hänen näköisensä, olemme aina olleet niin läheisiä. Isoäitini heräsi ja hymyili: “Sanna on minulle kuin oma tytär.” Silitin isoäitini hiuksia, kyynelten kimaltaessa silmissäni.

Toivo. Ilman toivoa ei ole elämää. Pyrin pitämään kiinni toivosta. Siitä toivosta, että kaikki lopulta kääntyy hyväksi, että kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Toivon, ettei isoäitini vielä jätä meitä. Toivon, että jos hänen aikansa nyt onkin tullut, kykenen hyväksymään sen osana elämänkulkua ja selviytymään surusta yli. Toivon, toivon. “In the end, everything is ok. If it’s not ok, it’s not the end.” Then again, I suppose the ultimate end is death. Silloin viimeistään kaikki on ihmisellä hyvin. Siihen saakka me täällä pyristellään eteenpäin, esteiden yli, läpi, ali. Elämän tarkoitus lienee elämä itse.

Isoäitini, pitkän elämän jo elänyt, paljon elämässään kokenut, sairasvuoteellaan puhui onnellisuudesta ja hyvästä elämästä. Isoäitini, joka 14-vuotiaana joutui Viipurista evakkoon, eikä siitä traumasta oikein ole koskaan selvinnyt, puhuu elämänilosta, pienistä asioista nauttimisesta, elämän hyvien puolien näkemisestä, ilosta murehtimisen sijaan. Surunkin keskellä kukat kukkivat ja linnut laulavat, aurinko lämmittää ja vesi väikkyy sen säteissä. Rakasta, niin sinuakin rakastetaan. Isoäitini, sairasvuoteellaan, ei ole yksin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin kesälomakin. Viime maanantaina jo palasin duuniin, ja ens töikseni matkasin näyttämään naamaani toimistolla, kuten minulla on ollut loman jälkeen tapana tehdä. Siellä olikin tupa harvinaisen täynnä! Oli ihan hyvä käväistä siellä turisemassa ja päivittämässä (työ)kuulumisia niin rentouttavan lomani jälkeen, etten edes muistanut meidän lounarien arvoa. Lounaalla meistä viisi hyppäsi duunikaverin hienoon uuteen Bemariin ja suuntasi Café Ursulaan lounaalle. Maksoin 9,50€ salaattin lounarilla ja siirryin hakemaan juotavaa. “Hei, anteeks, sulta puuttuu tästä 50snt,” huuteli kassatyttö perääni. Olin aidon hämmästynyt; muistin lounarini arvon väärin. Seuraavana jonossa ollut työkaveri maksoi puolestani.

Lomani loppu tiesi tänä vuonna myös lämpimiä kesäilmoja. Ei tainnut kuin päivä tai kaksi lomani aikana olla yhtä lämpimiä ja ihania päiviä kuin melkein koko viime viikko! Niinpä vietinkin torstaita lukuunottamatta päivät pihatoimistossani riippumatossa, auringosta nauttien. Yritin kääntää aivojani työmoodiin – kyllähän ne sinänsä kääntyivätkin, mutta enhän minä muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut ja tehty ja puhuttu ennen lomaani. Ehkä ensi viikko on jo helpompi, kuten eräs asiakas torstaina sanoi, kun ruokapöydässä tästä juteltiin.

Lomani voi olla loppu, mutta vielä on kesää jäljellä. Kukas se niin lauloikaan? Mamba (piti ihan kuuklettaa). Eilen meillä oli ystäviä grillaamassa; nuorimmat kaksi viihtyivät koko illan trampalla pomppimassa. Kinda our luck, että hienon viikon jälkeen eilen oli tuulista ja pilvistä niin ettei voitu pihan purjeitakaan nostaa, taaskaan. Lämmin oli silti iltaan saakka ja meillä oli oikein hauskaa! Tuhottiin kulhollinen caesar-salaattia, pala grillattua lohta, kanan rintafileitä, lihapullia, kattilallinen perunoita (meidän omasta maasta!), ja puoltoista juustokakku, skumpalla ja punkulla alas huuhdottuna.

Lomani viimeiset päivät ja viime viikon kaikki vapaat hetket olen viettänyt nenä kiinni kirjassa. Ostin silloin juuri ennen Unelma-tapahtumaa kirjasarjan The Mortal Instruments. Se on pitänyt minut pauloissaan tiiviisti! Ei se ole spektaakkeli, eikä se pääse ehkä minuun eniten vaikuttaneiden kirjojen listalle, mutta se on erinomaista tarinaa, mainiota kerrontaa, yllättäviä käänteitä ja maagista jännitystä. Siinä määrin, että olen taas saattanut seistä keittiössä kokkaamassa kirja kädessä, kun en ole malttanut laskea sitä alas. Kuudesta paksusta kirjasta minulla on nyt menossa neljäs kirja. Tavallaan vähän hassua, että minusta sarja olisi aika luontevasti päättynyt kolmanteen kirjaan, mutta ehkäpä jälkimmäinen trilogia saa oman viehkeän juonensa, joka ei vain ole vielä selvinnyt, sillä olen vasta neljännen kirjan alussa.

Jotenkin tässä elokuussa on aina niin vaikea tottua taas arkirytmiin. Kun on vielä ihan kesä ulkona – tänä vuonna semminkin kun heinäkuussa ei kesää juuri näkynyt – ja joku takaraivo-ajatus se vaan jäytää ja sanoo, että kesällä kuuluu olla lomalla. Mutta kun loma meni jo! Seuraavaan on aikaa (aivan liian paljon 😉 ). Onneksi on viikonloput ja onhan meillä duunissakin vielä kesäjuhlaa tulossa, sellaista kivaa partyä, johon on kutsuttu myös asiakkaita. Kyllä se rutiini sieltä aina löytyy, mutta elokuu on vielä perinteisesti vähän sellaista rytmin hakua. Tytöilläkin alkaa koulu ensi viikolla, tai viimeistään viikon päästä maanantaina (keskimmäisellä); sekin edesauttaa normaaliin palautumista.

Eilen aamupäivällä revittiin teinit (2/3, ne nuoremmat) sängystä JO yhdeksän aikaan aamulla, patistettiin aamupalalle ja pakkaamaan tavaransa ja karmean marmatuksen seuraamina autoon yhdessä omien kamojemme ja koirien kera. Tosikoinen oli ihan mielellään lähdössä, mutta aamu oli liian aikainen 😉 Keskimmäinen oli sitä mieltä, että vaikka viimeksi olikin kivaa, ei varppina tällä kertaa ole eikä olisi edes halunnut lähteä. Ei vaan ollut vaihtoehtoakaan. Esikoinen jäkkäsi itsensä kaverilleen viikonlopuksi. Kummitätini totesikin, että jos hänelle olisi teininä sanottu, että nyt mennään isoäidin ystävälle kylään, hän olisi juossut kovaa toiseen suuntaan.

Stadissa paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, kun lähdettiin ajamaan Alepan (muutama olunen ja siideri himasta napattujen Fanta-tölkkien kaveriksi) ja Mäkin (kylmälaukullinen jäitä pitämään juomat kylminä) kautta kummitätini luo landelle. Siellä hän olikin jo vastassa kyökin ovella hymyssä suin. Tultiin suunnilleen suoraan lounaalle, kuten oli suunniteltukin. Enkä tällä kertaa edes jättänyt kukkakimppua Renkomäen ABC:n jätskikiskalle kuten viimeksi, vaan kauniit auringonkukat pääsivät vaasiin, jonka tosin tuuli sittemmin kaatoi pitkin parvekkeen make-shift pöytää. Kukat joutui nurkkaan häpeämään, kunnes ne siirrettiin sisälle keittiöön.

Kummitädin “lande” on vanha kartano, sukutila. Siellä on siis yläkertaa, alakertaa, kellarikerrosta, hienoja vanhoja huonekaluja, mageita vanhoja esineitä, huoneita ja nurkkia ja portaita ja kaikkea, mikä minusta lapsena oli liki mystistä. Kummitätini oli äitini paras ystävä nuoruudesta mutsin kuolemaan saakka. Vietettiin aikaa yhdessä niin Stadissa kuin tuolla landellakin, ja talo huokuukin muistoja minullekin, vaikka onkin paljon muuttunut sitten lapsuuteni. Täällä pelattiin räsypokkaa, tuolla haaveilin korituolissa (joka vieläkin katosta roikkuu, suunnilleen samassa paikassa), tuolla parvella rakenneltiin mekanoilla, täällä paistettiin “muuripadanpohjalettuja”, kuten päiväkirjaani kirjoitin kun en ollut ennen muurikkaletuista kuullutkaan. Siellä uitiin ja saunottiin rannassa, siellä oli kummitätinin “kanifarmi”, josta minunkin toinen pupuni oli kotoisin ja mitä nyt kaikkea.

Tytöt viipottivat lounaan jälkeen yläkertaan, missä viihtyivätkin auringonpaisteesta huolimatta hyvän osan päivää. Ja kun viimein tulivat pihalle, minne me muut oltiin jo siirrytty, menivät autoon istumaan kännyköineen. Go figure. Tosikoinen katosi jossain vaiheessa takaisin sisälle, mies ja kummitätini lähtivät käväisemään kaupassa ja minä jäin ulos koirien ja skype-puhelua puhuneen keskimmäisen kanssa. “Te haluisitte syliin kumpikin vai mitä?” sanoin koirille. “How do you know that?” sanoi keskimmäinen puhelimeen. “No koska ne norkoo tossa tolleen,” vastasin, piruuttani, ja sain osakseni mulkaisun. “I just had to do that!” huudahdin. “Talk about an evil step-mother,” nauroin.

Tosikoinen piipahti ulkona sen verran, että kysymässä millon me mennään seuraavan kerran meidän landelle. Puhui puhelimessa uuden kaverinsa kanssa, landenaapurista.

Mies ja kummitäti palasivat kaupasta, mies lähti saunaa lämmittämään. Tai ainakin yrittämään. Onhan hän lämmittänyt saunan jos toisenkin tässä Suomi-vuosiensa aikana – it’s not exactly rocket science is it? – mutta nyt oli tähdet väärässä asennossa tai jotain. “Tämä on tähdetön ravintola päivisin, mutta iltaisin tästä tulee All Stars -paikka,” sanoi kummitätini ihastuttavalla omintakeisella huumorillaan lounaspöydässä (kun lasketaan yhteen isäni, äitini ja kummitätini erilaiset omintakeiset kukin omalla tavallaan erikoiset huumorintajut, onko mikään ihme, että omani on niin outo?). Ensimmäiseksi mies soitti saunalta, ettei löytänyt saunapuita. Alkoi hakata pöllejä haloiksi, mutta eihän ne mihinkään syttyneet, tuoreet halot.

Kummitätini ja tosikoinen piipahtivat saunalla. Ei, kiuas ei vain ottanut syttyäkseen. Lopulta menin sinne minäkin, kummitätini jutteli miehensä kanssa ja tiesi neuvoa, että saunapuut olivat venevajassa sateelta suojassa. Aitokiukaan hormiluukkuakaan en olisi osannut ilman apua hogata avata. Sain viimein kiukaaseen tulen. Sen sijaan vesipadan alle ei edes kolme partiotyttöä (kolmelta eri sukupolvelta!) saanut tulta syttymään. Hämmentävää. Sähkösauna sentään siinä lämpeni ja makkarat kiuaspannulla. Keskimmäinenkin oli löytänyt tiensä saunalle koirien kanssa ja istuskeltiin ja loikoiltiin “pukuhuoneessa” kaikki, odotellen saunan mahdollista lämpiämistä.

“Go get your towels NOW so you don’t need to run to the car stark naked from the sauna,” sanoi mies tytöille varmaan kahdeksan kertaa, kun eihän ne kuunnelleet vaan säätivät jotain omiaan. Kuulivat siis, mutteivät kuunnelleet. Keskimmäinen lopulta laittoi kännykästään soimaan *jotain* johon yksissä tuumin tanssivat jotain suunnilleen tiputanssin ja makarenan sekoitusta. Hakivat lopulta pyyhkeensä ja menivät sähkösaunaan, joka ainakin oli lämmin. Minä jatkoin yhä aitokiukaan lämmittämistä savusaunassa, vaikka tuntuikin, ettei sauna siitä miksikään lämmennyt. Mies torkahti pukuhuoneen sohvalle.

Lopulta päätettiin jättää sitten saunominen väliin, joten menin sulkemaan saunan luukut. Siinä kimpsujani keräillessäni mies käväisi siellä saunassa ja totesi, että no nythän se on kuuma! Googlasin Aitokiukaan ja niinhän se sitten oli, kuten olin uumoillutkin, että se onkin kertalämmitteinen, joka vapauttaa kivien lämmöt vasta kun luukut on suljettu. ENSI kerralla osaan sitten lämmittää sen oikein. Pahus! Mentiin saunaan sitten enivei, niiden tähtien jo alkaessa ilmestyä taivaalle. Tytöt kuuntelivat musaa pukkarissa meidän saunoessa. Minä heitin järveen talvisaappaat, en selviytynyt kylmään veteen polvia syvemmälle. Tosikoinen urheasti kävi vedessä kokonaan. Kuten edellisellä viikolla meidän landellakin.

Kello lähenteli yhtä, kun hipsittiin rannasta takaisin talolle, missä kummitätini yhä oli hereillä. Istuttiin keittiön pöydän ääreen syömään yöpalaksi rommikakkua. Tuhottiinkin melkein koko kakku, siinä viiteen pekkaan, ennen nukkumaanmenoa. Tyttäret nukkuivat jälleen yläkerrassa siskonpedissä, minä ja mies alhaalla kellarissa – siinä räsypokkahuoneessa – koirien kanssa. Ja nukuttiinkin melkein puolille päivin. Tytöt herättelin yhden aikaan. Istuttiin jälleen keittiön pöydän ääressä aamupalasta brunssin kautta lounaaseen (tai miksikä niitä aterioita ikinä haluaakaan kutsua); oli talo sitten kuinka suuri tahansa, on keittiö sen sydän.

Neljän pintaan lähdettiin ajelemaan takaisin himaan, sateessa. Koko päivän oli satanut, mutta olihan sentään eilen kaunista ja aurinkoista, jopa kesäisen lämmintä! Helsingissä paistoi aurinko, ainakin osittain. Olipa kiva viikonloppu landella kummitädin ja jo melko dementoituneen isänsä seurassa. Oli mukavaa, että “isoisäkin” viihtyi meidän seurassa, vaikkei tainnut ihan samaa keskustelua meidän kanssa käydäkään 🙂