Kello soi kuudelta. Jouduin tönäisemään miestä, joka ei edes ensin herännyt kännykkänsä huutoon. Laitoin vähän valoa päälle, mutta mies vain käänsi kylkeään. Kännykkä sentään oli hiljaa. Yhdeksän minuutin kuluttua se piipitti uudelleen, siihen mies jo nousi. Minä kaivauduin syvemmälle peiton alle. Nousin vasta miehen palattua aamutoimistaan ja pakattua reppunsa. Ei siinä kauan mennyt vetää vaatteet päälle ja viedä koirat yläkertaan jatkamaan uniaan esikoisen vieressä.
Astuin ulos kylmään talviaamuun. Mahassa kiersi. Kaikista toppauksista ja pipoista ja rukkasista huolimatta minun oli kylmä, vielä silloinkin, kun auton lämppäri jo puhalsi lämmintä. Elimistöni nukkui vielä, sisäinen lämmönsäätely ei toiminut. Ei se toimi, kun joudun heräämään liian aikaisin. Siksi silloin aikoinaan, kun oli joka aamu noustava kuuden pintaan, vietin aina ensimmäiset 10 minuuttia höyryävän kuumassa suihkussa lämmittämässä itseäni.
Jätin miehen juna-asemalle. Mies viettää vaihteeksi muutaman päivän keski-Suomessa työreissussa, minun pyörittäessäni arkea täällä koirien ja tyttöjeni kanssa. Koirien ja tyttöjen, jotka ovat ihan yhtä aamu-unisia kuin minä ja mieskin. Ajelin takaisin tuntien itseni zombieksi. Päässäni vain yksi ainoa ajatus: nukkumaan. Tahdon takaisin nukkumaan.
Himaan palattuani kiipesin yläkeraan teen worldiin ja menin ensimmäiseksi tarkistamaan, että tosikoinen on hereillä. Siellähän hän, toisen kyynärpään varassa, silmät päässä seisten. “Mä en mee tänään kouluun. On huono olo, pää ja kurkku kipee.” Kamalalta äidiltä ei poissaololupia herunut, empatiaa kylläkin: “Kyllä sä menet. Mä tiedän, että väsyttää ja tuntuu kurjalta nousta, mut ny on aika siirtyä takas normaaliin koulurytmiin. Otat buranan, jos päätä särkee, kipee sä et ole. Kyllä se siitä. Huono olo mullakin on, kun on joutunu nousemaan liian aikasin.” Ihan kamalasti ei tarvinnut vääntää, tytär nousi ja lähti kyllä.
Avasin esikoisen huoneen oven. Koirat tulivat vastaan ja viipottivat ohitseni kun pari sanaa vaihdoin esikoisen kanssa, joka sai vielä jäädä nukkumaan – hänellä on tänään inhimillisin aamu, sillä TET-harjoittelupaikassa pitää olla vasta kymmeneltä – ja istuivat makuuhuoneen suljetun oven edessä tullessani alakertaan, odottaen pääsyä takaisin sänkyyn. Sinne hyppäsivätkin heti kun oven avasin. Tai no, ainakin toinen hyppäsi. Toinen vahti minua silmä kovana, kun laitoin itselleni cappucinon.
Kömmin kahvini ja läppärini kanssa takaisin peiton alle ja koirat käpertyivät viereeni nukkumaan. Niillä ei ollut – ei ole vieläkään puoli yhdeksän aikaan – mikään kiire ulos. Ovat yhtä aamu-unisia kuin me perheen ihmisetkin. Selailin facebookin virtaa, lukaisin Hesarin otsikot ja sarjikset, siirryin meileihin. Mieluiten sulkisin silmäni ja nukkuisin vähän aikaa vielä noiden koirien kanssa, mutta työt odottavat. Sitä paitsi, kuka nyt kahdesti haluaisi herätä? Yhdessäkin kerrassa per aamu on tuskaa ihan tarpeeksi.
Vatsani alkaa viimein olla hereillä, alan viimein vähän lämmetä. Jos kohta koittaisi jotain aamupalaa syödä ja ehkäpä espresso tekisi terää. Tämä oli taas tällainen kick-start, vaikkei sentään tarvitse lähteä asiakkaalle, joten en vääntäydy toimistollekaan. Jahka tästä vauhtiin pääsen, saan hommat tehtyä tehokkaammin himassa.
#anonyymitarkiaamunvihaajat – Tarkoitukseni ei ole valittaa (no okei, on vähän), vaan valottaa millaista on aamu-unisen pakkoaamu. Ei se ole laiskuutta vaan on ihan fyysistä pahoinvointia joutua nousemaan liian aikaisin.
System Failure for the Masses 