Vaihteeksi keski-Suomessa. Aurinko hohtaa jossain taivaanrannan tuntumassa, värjäillen illan punertavaksi. Hotellihuoneeni ikkunasta valoverhojen läpi sitä katselen, maisemaa, joka nyt muuten ei kovin silmiä hivele: ikkunani antaa kohti rautatieasemaa. Shellin katos melkein näyttää siltä kuin laskevan auringon valo hohkaisi siitä oranssisena, mutta eiköhän ne ole ihan ledit tai mitkälie vaan siellä muovireunuksen sisällä.
Eilen lähdin junalla Tikkurilasta työpäivän jälkeen. Seisoin laiturilla puhuen isäni kanssa puhelimessa, kun kilometrin mittainen juna jarrutteli siihen asemalle. Ohitseni vilahti vaunu, jossa luki Extra-luokka. Yritin lukea ovien vierestä vaunujen numeroita ja ymmärtää, mistä pitäisi kiivetä junaan sisälle. Extra-luokan lipussani luki vaunu 1, mutta vaunussa 1 ei lukenut Extra-luokkaa. Lopetin puhelun, nousin junaan ja kääntyilin pohtien mihin suuntaan oikein pitäisi mennä. Kysyin ovella roikkuneelta konnarilta, joka kertoi minun olevan oikeassa paikassa, sinne vaan istumaan. Junassa oli kaksi extra-luokan vaunua.
Jämsän asemalla seistessämme pohdin, millä asemalla seistään. Katselin ikkunasta, ettei Jyväskylältä ainakaan vielä näytä, ja muistelin viimeisimmän kuulutuksen olleen Jämsä. Olin kuitenkin siinä kuulutuksen ja aseman välillä uppoutunut kirjaani niin täysin etten ollut ollenkaan varma. Palasin kirjani pariin luottaen siihen, että olisin havainnut, jos oltaisiin menty jo tunneleista läpi ja junassa olisi kuulutettu Jyväskylä. Ja olin oikeassa.
Laskeuduin junasta laukkuineni Jyväskylän lempeän keväiseen iltaan. Vaikkei minulla kollarissani kylmä ollutkaan, harmittelin yhä sitä, ettei minulla ollut istuvaa kevättakkia, sekä sitä, että olin paikassa, jossa luultavasti kaupat olivat menneet kiinni jo seitsemältä. Kello oli varttia vaille kahdeksan kun kirjauduin sisälle hotelliin ja kysyin respan tytöltä hivenen toiveikkaana tuota keskustan kauppojen aukioloa. Tyttö muisteli, että ainakin se HenkkaMaukka menee vasta ysiltä kiinni, tai ainakin nyt Sokos.
Vein reppuni ja lentolaukkuni huoneeseeni, käännyin kannoillani ja suuntasin kulkuni kohti kävelykatua ja H&M:ää. Kello oli 19:57 kun astuin sen ovista sisään ja aloin etisä takkeja. Ovissa luki, että sulkemisaika oli klo 20, mutta kiireettömistä ihmisistä päättelin, että ehkä se oli vanha kellonaika. Väärin päätelty, sillä ystävällisesti hymyilevä myyjä minulle ohikävellessään kertoi, että kauppa suljetaan muutaman minuutin päästä.
Touk
okuu ei enää ole kevättakkien aikaa, tiedänhän minä sen. Olen kuitenkin tänne asti selvinnyt ilman, kevyttoppiksella, ja toivoin selviäväni ilman syksyyn saakka, jolloin toivon olevani taas takkeihini sopivan kokoinen. En ole siitä kovin vakuuttunut, mutta toivon. Silti, silläkin välin tarvitsen kuin tarvitsenkin kevyen takin. Lienen kuitenkin nirso, sillä mikään sellainen klassinen poplari tms. ei vaan kelpaa. Olin jo luopua toivosta, kun näin mustan kivan puuvillatakin. Sovitin, ja kävelin kassajonoon. Matkalla etsin nipun nilkkasukkia laarista. Olin ulkona klo 20:03. Ehkä elämäni nopein shoppailu.
Hotellissa nakkasin ostospussini huoneeseeni ja lähdin etsimään ruokaa. Ei sitä kamalan kaukaa tarvinnut hakea, ihan oli tähtäimessä alakerran ravintola, josta valitsin Gorgonzola-salaatin huoneeseen vietäväksi. Kyytipojaksi lasi Pinot Grigioa. Siinä odotellessani naukkailin Napue gin&tonicia ja soittelin miehelleni. “And old guys are trying to flirt with you?” kysyi mies, kun kerroin notkuvani baaritiskillä ruokaa odottamassa. “Nope, no old guys flirting with me,” nauroin takaisin ja lähellä istunut vanhempi mies loi minuun hieman kummallisen katseen.
Ruoka huoneeseen on hotellissa ihan parasta, kun yksin on matkassa. Inhoan istua ravintolassa keskenäni, joten nautin huoneeni yksinäisyydestä paljon enemmän. Eilenkin avasin Netflixin ja katsoin elokuvan samalla kun söin herkullisen salaattini ja naukkailin viiniäni. Tänään tein samat, tosin salaatissa oli paljon vähemmän gorgonzolaa eikä se vienyt oikein nälkääni. Söin minibaarista Pringlesit. Hyvästi vanhat takkini…
Tänään aamupalan jälkeen noukin vastaanotosta vuokra-autoni ja muistin, että sehän on tietenkin keppivaihteinen. Ei siinä mitään, sinänsä, olen minä vaihteita veivannut vuositolkulla, mutta nyt olen vuosia ajanut automaatilla. Viimeiset kahdeksan kuukautta raskaalla Mersulla. Sellainen piskuinen pösö oli jotenkin kiikkerä. Niin herkkä ohjaus, että huh! Ja se kytkin. Sammutin moottorin pari kertaa kuin amatööri, kun unohdin painaa sen pohjaan jarruttaessani valoihin.
Matkalla asiakkaalle aamulla bongasin Tikkakosken Ilmavoimamuseon ja tuumin, että siellä voisi olla kiva käydä. Niinpä kun päivä asiakkaalla päättyi, kurvasin sinne matkallani takaisin hotelliin. Kyllä oli magee museo! Täynnä vanhoja ilmavoimien koneita, moottoreita, roottoreita ja muita osia. Parin koneen ohjaamoon pääsi istumaan ja ihmettelemään sitä nappien ja nippeleiden määrää. Miten ihmeessä ne lentäjät osaa ne kaikki ulkoa? Ei siinä meinaan paljon taideta lukea jotain pientä tekstiä kyynärpään kohdalla, että oikean vivun saa oikeaan asentoon.
Hotellissa kirjoittelin yhden blogipostauksen ammattiblogiini, huomenna julkaistavaksi, ja lähdin jälleen tuonne kävelyraitille, apteekkia etsimään tällä kertaa. Avaava astmalääkkeeni sanoi eilen illalla kilin kolin, kun sitä olisin tarvinnut (hotellihuoneiden kuiva ilma on myrkkyä). Eilen en kiireeltäni juuri huomiota kanssakulkijoihini kiinnittänyt, mutta tänään huomasin kyllä ilmestyksen jos toisenkin siinä raitilla. Siis sellaisia vaatekokonaisuuksia että huh! Mikroshortsit ja pitsileggingsit ja korolliset platform -sandaalit. Polvista revityt mamma-farkut. Lestadiolaishame, tennissukat ja tennarit. Muutamia mainitakseni. Anteeksi. Mut, siis, niinku.
Yliopiston apteekissa vuoroani vuottaessani pohdiskelin sitä, miten Yliopiston apteekit on kaikkialla niin hitaita. Hitaimmat apteekit mitä tiedän. Vaikka tekevät aivan samoja asioita kuin muutkin apteekit. Mikä tekee niistä niin hitaita?
Siitä sitten melkein meinasin kävellä satamaan kahvilaan, mutta käännyin takaisin ennen rautatien ylikulkusiltaa. Ei huvittanutkaan. Melkein meinasin mennä American Dinersiin syömään, mutta pähkittyäni ruokalistaa tovin totesin ettei huvitakaan. Melkein meinasin hakea S-marketista jotain syötävää, muttei tehnyt mieli. Kävelin siis hotelliin vaan ja lopun jo tiedättekin.
Mies grillaili broiskua kotipihalla auringossa. Voi miten paljon mieluummin olisin siellä. Huomenillalla himaan ❤ Ens viikolla sitten yön verran pitempi reissu länsirannikolle.
System Failure for the Masses 