Author: Marilka

Dolmades on the way to Iisalmi

Marilka

At approximately 14:30 today I was about to board a train in Tikkurila. Confused as I frequently am with our beloved VR (Valtion Rautatie, i.e. State Railway) and the ambiguous way of marking the cars, I darted back and forth on the platform as the train arrived, trying to determine the correct car to step into. My ticket was for car one, but as has been the case before, the train had two car number ones! Apparently car number seven was also marked as one since at Kouvola the train split and the latter half continued to Lappeenranta.

IHugMyCoffeeSome sort of recollection and maybe even a lucky guess kicked in and I picked the closer one of the car#1’s, asking the train conducter on my way (in plain Finnish), if this car was, in fact, the #1 to Oulu, as I had already figured out that that was the correct one for me. He confirmed and I stepped in and settled into my seat, sipping my tall latte. The conducter stepped in and before the train even left the station, he started checking the tickets.

I offered mine from my phone, the VR app which is a very Finnish app, so I suppose simply the act of having the UI language set to English was reason enough for the said conducter to assume that I am English speaking, despite the fact that I had asked him a question in Finnish only 28 seconds earlier – then again, I guess I can’t assume he remembers every redhead who asks directions from him. So anyhow, while he informed every passanger individually about the coffee, water and cookies offered in this business class car, he effortlessly switched to English when addressing me.

Train travel is just as boring to me as flying. I travel alone, I do not like to sit in the restaurant car, especially since it means leaving all my belongings to the other car (unless I want to drag all my luggage along, which I don’t) and I hate sitting trapped to an uncofortable chair for hours. So I tend to snack. I like to eat in the train. And most commonly I have my own snacks with me – a little bit of candy, some nuts etc. unless the trip takes as long as this one. Five hours in this intimidating green worm. I packed myself some dinner: dolmades and a pulled pork sandwitch.

I’m quite certain that up until my daughter called me and I spoke in Finnish with her, the other passangers in the car shared the assumption od the conducter. I was reading my book about the life and times of Dave Grohl (a bit too much background of the DC punk scene in the book, tends to bore me badly) and eating my dolmades while the normal people went to the restaurant car to get ham on rye (the Finnish rye, Reissumies). Then, I am known (in my own vast mind at least 😉 ) for having strange snacks on travels, like fritatta for example.

In Kouvola we waved goodbye to the latter half, err actually first half, since this car#1 was really, logically, the last car of the train until Kouvola. Did I mention that the car numbering of VR is confusing? I have already learned, though, that it is thorougly Helsinki-centered, as the car#1 is usually the one at the Helsinki end of the train, whether it be the last one (en route out of Helsinki) or the first one (on the return trip). Currently, though this is already topsy-turvy and car#1 is actually the first one while we are north-bound. My head is spinning, but the main thing is, I am in the correct train and still on my way to Iisalmi, not Lappeenranta.

Enough about all this train car confusion and blabbering, adding to the language confusion, or at least just something that strikes me as funny, is this business with these very American mormons who boarded the train in Mikkeli. While addressing me, a definite – if maybe not mainstream – Finn in English, the conducter spoke Finnish to these very obviously American mormons (I have never ever in my 41+ years of life in Finland seen Finnish mormons dressed up in those uniforms). Then again, for a while there, they baffled me by speaking Finnish among each other. Must be part of their training or something. They’re not old enough to have been here for very long.

Two more hours to go. I wish I could just nap.

2016-09-14 16.30.34-1

Kun päivä ei mennyt ihan putkeen

Marilka

Nähtävästikin useimmat päivät menevät varsin putkeen. Joskus sitten on näitä päiviä, kun mikään ei tunnu onnistuvan, eikä mikään pysy käsissä. Niitä päiviä, kun pitäisi vain jäädä peiton alle makaamaan, jottei olisi vaaraksi itselleen ja muille.

Kaikki luultavasti alkoi jo eilisiltana, kun saunassa puraisin juustonakkia, joka katkesi ruiskauttaen tirisevän kuumaa juustoa alahuuleeni ja siihen tuli palorakkula. Mies (joka on monesti saanut niistä palorakkuloita) sanoi minulle: “Repeat after me: cheese sausages are evil”, mihin minä juustonakeilleni uskollisena: “Noo! They’re good! I just bit badly into one.”Alahuulessani on nyt ärsyttävä huuliherpestä muistuttava palorakkula, mutta hei! ainakin kitalaen palovamma (perjantai ja kuumat enchiladat) on parantunut. Tekevälle (tai syövälle, siis henkilölle joka syö) sattuu.

Tuumasin perjantaina duunissa, kun ovesta sisään tullessa näin peilikuvani, että minun ei pitäisi kulkea julkisilla paikoilla hihattomassa/lyhythihaisessa, sillä näytän aivan perheväkivallan uhrista mustelmineni. Minkä sille mahdan, että saan mustelmia niin helposti! “Ja sitten tuo tekeväinen elämäntyyli,” sanoi työkaveri diplomaattisesti. Suomeksi: ja sitten tuo kaikki koheltaminen ja tohotus.

Välillä minusta tuntuu, että olen kävelevä accident waiting to happen. Tänään sitten ensimmäistä kertaa vuosikausiin accident happened ajaessa. Ei siis riitä, että alle kk sitten sain kahdet (epäreilut) ylinopeussakot viikon sisään. Siis ihan oikeesti varsinaisia sakkorysiä kumpikin. Tätä menoa minulla on kortti kuivumassa ennen kuin syyskuu on ohi. Tänään en ajanut ylinopeutta, mutta ajoin ekaa kertaa vuosikausiin toisen auton perään.

Edellisen kerran ajoin toisen perään kymmenkunta vuotta sitten ollessani umpiväsynyt unihäiriöinen matkalla kotiin töistä. Elettiin aviokriisini alkuvaiheita. Tänään? Huomioni herpaantui äsyynnyttyäni kanssa-autoilijoille, joilla kesti ja kesti ja kesti yksi vaivainen kääntyminen. Lähdin siis risteyksen yli vähän ärtyneessä mielentilassa ja arvioin seuraavissa valoissa edelläolijan jarrutuksen vähän väärin. Tai jotain. Enivei, tuuppasin snadisti peräkoukkua ja puskuriin jäi pari skraadua, joista Skodakuski oli kovin sydämistynyt.

Vähän sinistä maalia ja se on siinä.

Niin hölmistynyt, järkyttynyt, whatnot, olin itse tästä virheestäni (enhän MINÄ töppäile liikenteessä näin!), etten tajunnut ottaa kaverin puskurista kuvaa, enkä edes yhteystietoja tai rekkaria (!!). Omalle autollehan ei tapahtunut mitään. No, toivon mukaan tyyppi on rehellinen ja käy vaan kiltsti näyttämässä puskurin sellaisenaan eikä yritä jotain muuta saada meidän vakuutuksesta. Mies himassa rauhoitteli, että shit happens, kaikille sattuu joskus, mutta minä vaan itkin, etten koskaan enää lähde talosta ulos, annan ajokorttinikin pois.

Otin lasin punaviiniä ja valmistin miehen pyytämän key lime pien ja kananmuna-katkarapu-graavilohi-voileivät saaristolaisleivällä ja vähitellen aloin rauhoittua. Haarukat ja muut välineet kyllä tavan takaa putoilivat käsistäni eikä leipä tokkeineenkaan meinannut selvitä suuhun asti (ruokailtuani vaihdoin koirien veden, johon olin tiputellut kananmunaa nyt ainakin syödessäni). Poissa tolaltani, se kai se oikea ilmaus olisi. Alan ehkä olla taas tolallani ja suunnittelen maalaussessiota pihalla, kun vielä näitä säitä riittää. Ihana lämmin aurinkoinen syyspäivä 🙂

Paljain jaloin

Marilka

Kesä on jo kääntynyt syksyyn. Ilmassa leijuu kypsyvien omenien tuoksu. Kesän keiju vielä yrittää taivutella aurinkoa lähettämään lämpimiä säteitään, eikä tänäänkään ole mikään kylmä, mutta syksyn tuuli puhaltaa, paiskoen tuoleja ja pöytiä pitkin pihaa. Yöt ovat viilenneet, vaikka lämpötila vielä sinnitteleekin juuri kymmenen asteen yläpuolella. Tomaateilla on vielä näennäiset mahdollisuudet kypsyä, basilika ja tilli ovat kellastumaan päin. Maa on jo vähän viileä paljaille jaloille.

Lakatuista varpaankynsistä huolimatta jalkani ovat kesäisin kaikkea muuta kuin lady-like. Varhaisesta keväästä saakka, heti kun maa ei enää ole jäässä, alan pyrähdellä pihalle paljain jaloin, vaikka eteisessä on crocsitkin tarjolla. Koko kesäkauden kävelen paljain jaloin pihalla, jos nyt en ehkä pitkin maita ja mantuja kuten äitini aikoinaan. Paljaat jalat tuntuvat vapauttavilta, koko sielu tuntuu vapaammalta, kun ei tarvitse käyttää kenkiä. Olen aina rakastanut olla paljain jaloin. Landella, kuumalla asfaltilla stadissa, kaikkialla.

Touko-kesäkuussa monesti duunista palatessani kävelin himaan bussipysäkiltä kengät kädessä, paljain jaloin. Jalkojen vapautusliike! Keskiviikkona kävelin paljain jaloin metrolta autoon ja kävin paikallisessa S-Marketissakin, vaikka mies epäili, ettei sinne saisi paljain jaloin mennä, hygieniasyistä. Tuumasin, etten minä jaloillani tuotteisiin koske vaan lattiaan, ja menin. Eikä kukaan pysäyttänyt, jos huomasikin. Se lattia muuten oli kylmempi kuin asfaltti ulkona.

En minä sillä kertaa paljain jaloin vapaaehtoisesti ollut, vaikka siitä pidänkin. Lähdettiin keskiviikkona miehen kanssa työpäivän jälkeen elokuviin. Laittauduin vaihteeksi, mekkoon ja korkoihin ja vedinpä jalkaani sukkahousutkin, kun tuntui niin syksyiseltä lähtöhetkellä. Aurinko kuitenkin pilkisteli pilvenraoista sen verran, että oli suorastaan lämmin ja istuttiin tovi Lost in Helsingin terassilla cappucinon ja viinilasin kera ennen elokuvan alkua.

Lopulta lämpimällä säälläkään ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä paljasjalkaisuuteni kanssa. Kun lähdettiin siitä terassilta ylittämään Kaivokatua ihmettelin, miksi oikealla jalalla käveleminen tuntui niin oudolta. Katsoin alas ja näin, että kenkäni oli rikki. Yhdet lempikengistäni. Piikkikorkoiset mustat sandaalit, joita olen viime aikoina käyttänyt varsin harvoin, mutta yhdet lempikengistäni kuitenkin. Harmitti vietävästi, ja tiesin jo silloin, että roskiinhan se pari siitä illan päätteeksi joutuu.

En kuitenkaan arvannut, että joutuisin hylkäämään kenkäni jo Kalasataman metroaseman tuntumaan. Yhden rikkinäisen kengän kanssa vielä suunnilleen pystyi kävelemään, mutta kun toinenkin hajosi siinä metrosta tullessamme, meni minulta hermo. Riisuin kengät ja sukkahousut, työnsin sukkikset käsilaukkuun ja hylkäsin kenkäni roskikseen ja kävelin autolle paljain jaloin. Onneksi oli vielä tarpeeksi lämmin. Siirtymä koroista paljaisiin jalkoihin tuntui hassulta, mutta kuvastaa aika hyvin luonteeni polaarisuutta.

Minusta on mukava välillä laittautua ja kulkea koroissa ja tunnen itseni elegantiksi ja tyylikkääksi ja mitä kaikkea. Toisaalta olen luonnonlapsi, en välitä meikata enkä edes käyttää kenkiä, ja tunnen itseni vapaaksi ja mageeksi. Sitä en tiedä, mitä muut ajattelevat, enkä oikeastaan edes välitä. Olen mitä olen. Paljasjalkainen helsinkiläinen keski-ikäinen, joka ei tiedä mitä se tarkoittaa, vaan ostaa vaaleanpunaiset Vansit ja näyttää (useimmiten) enemmän teiniltä kuin teinien mutsilta. And that’s the way I like it.

Utopia

Marilka

I remember – ever so vaguely – from high school or maybe junior high, the lessons about socialism and communism. I remember Thomas More and his Utopia – which I have never read, but actually am right now putting on my reading list – and Marx and Owen etc. Well, okay, I don’t remember other names for I am bad with names, but you get the picture. What stuck with me most, though, was one of these utopian communities, can’t remember which one the teacher used as the ultimate example, but it left an impression on me. Not really because of the actual philosophy of the society but because it failed, like they all did in the end.

[Utopian socialism according to Wikipedia, with a list of these utopian societies]

My take on human nature is that we are evil, controlling, rotten, selfish, jealous and greedy (money, power, whatnot). Of course that is a very sqewed picture and there is a lot of good in the human population too, but the longer I live, the stronger I feel about the basic rottenness of people. We are not improving by the degeneration, we are degrading. New technology gives new ways to control others, to gain power over others and spread it more widely. On the surface we are humanitarian and out societies (in the Western Wolrd) are good and caring and rich and whatnot. Under the surface the game is the same, always.

Lately, I have been watching the tv series Gilmore Girls from Netflix, maybe diving in a bit too deep and letting it under my skin. At the age of ten or eleven or so, that happened to me with this Australian series Skyways and I vowed then that I wouldn’t let that happen anymore. Well, you know how those things go. Anyway, watching this series that is only a notch above your regular soap opera and reading the news about Burkina Bans and whatnots, and having heated discussions with my highly judgemental husband about burkinas and transgenderisms and all sorts of controversial things, I have come to feel my depression of the world and the utopistic nature of my idealism very keenly again.

My idealism goes in the lines of live and let live. I believe that the world could be a wonderful place if people just let go of their need to control others and instead embrace our difference, meet people as they are instead of trying to streotype them or fit them into some predefined box. Back when we had just started dating, my husband tried to figure out my core personality. I was in a turbulence back then, my core personality was veiled by the flippancy of my core personality deficiency and the shadow personality that had emerged during the horrid years of my marital crisis and divorce. He eventually gave up trying to box me, when he started to know me good enough that that was not necessary anymore.

The point here is simply that I understand the human nature. I understand the need to organize the world and understand it and eliminate the threat of the unknown. For some people it is more important than for others. The more judgemental people – like my husband and my grandma (rest in peace) both of whom I love immensely – have a bigger need to control the environment than the less judgemental, the perceiving people, like myself. Priviledged people tend to be more controlling because they believe they have something to lose if others are allowed to run wild. The non-priviledged couldn’t give a rat’s ass about how the neighbor conducts his or her business, as long as the neighbors don’t interfere with them either.

I think it’s extremely sad that people cannot just live and let live. What is it to you if someone was born a girl but figures out later that they actually are a boy? What is it to you if someone wears a full body swimsuit to the beach if they are happy? And what is it to you if someone doesn’t want to eat meat for ethical reasons or the other way round, enjoys meat? What is it to you if your neighbor wants to dance naked in the living room with a pineapple hat on his head? I just want to live in peace without my neighbors yelling me to stop smoking or shut the dog up or telling me when to grill and when to sit outside and when not to. And I believe in returning that courtesy.

Live and let live, as long as you don’t hurt others. Sure, if my dog barks too much or my music is too loud and disturbes, the neighbor has the right to ask me to do something about it and vice versa. That’s why I’d actually like to live the hell out there, where the nearest neighbor is like a kilometer away. I have no right to do hurtful things – but living my life the way I want to is not being hurful. If I was gay, I am the only one that concerns. If I like to eat in bed and sleep in crumbs I am the only one it concerns. But as soon as my deeds have consequences on other people, we need a consensus od what is ok and what is not.

That is what society is all about. The mutual courtesy rules. It’s just that I believe in a minimal amount of rules and that if everyone lived according to the golden rule of “do as you would be done by” or as my mom taught me: “don’t do as you would not want to be done by”, we could live in harmony. No unnecessary bitching and controlling and bickering and pushing for one’s own interest, for everyone would simply mind their own business and be mindful of others around them.

One of the most misused phrases is “I am not responsible for your feelings”. It is the truth, in it’s core sense, but it does not mean that it’s ok to do whatever and be inconsiderate to others. The only way to determine where the line between the correct and incorrect understanding of this consept goes, is to go by the golden rule. Especially in a relationship but really in all life, in all relationships. Live and let live. Do as you would be done by. Keep your nose in your own business. Stop trying to mold other people to your own ideology.

And here I am, doing exactly that, justifying it by the idea that if everyone just lived like I believe is right, the world would be a better place. Isn’t that the exact thing everyone believes and the exact thing I am critizising here? Trying to push my own ideas to others? I watch Gilmore Girls, and while understanding that it is just a tv soap I can’t stop thinking how stupid those people are with their drama and not talking and mothers and fathers trying to push their offspring to live the way THEY want them to live and stopping to talk to each other when they don’t see eye to eye. The sad thing is, I know this is the reality for so many. My own mother was doing a whole lot of the same too.

Last night we got into a debate with my husband, over the issue of pushing one’s own agenda forcefully on others. The example was homosexuality and the rights of gays. I said that if nobody would have set a rule and try to control people’s sexual tendencies and behavior in the first place, there would be no need to push the issue. Take the ancient world before Christianity. It was a norm, not an issue. My husband said, “but the rule exists, so why can’t they just live and not make noise?” We got into a cycle where I was talking about a utopia, a society that does not exist, where there are no predefined this is rights and that is wrongs and people just live and let live and no one needs to make a fuss over anything. Everyone is equal in their rights. My husband was talking about this society here.

I realize the reality. People are greedy and controlling and even the best efforts in building a society like I dream of have failed, always. I am an idealist and occasionally I feel very depressed because of the understanding of this. Wetlschmertz. World-weariness. Couldn’t we at least try? Let the muslim women swim in their burkinas, it doesn’t make them terrorists. Let the transgender people have their non-offensive pronouns. Let the neighbor have their big grill and BMW. It’s not away from you. Live and let live. Mind your own business.

Maallista materiaa

Marilka

Oltiin eilen vuosi sitten kuolleen isoäitini kodissa, minä, isäni puolisoineen, sisko, serkut ja setä puolisoineen, käymässä läpi isoäidin jäämistöä. Sitä kamaahan riittää – kuvittele asuvasi 50 vuotta samassa kodissa, heittämättä juuri koskaan juuri mitään pois. Kuvittele olevasi vähän varakkaampi, ja ostavasi sinä aikana taidetta, hopeita ja kristallia. Kuvittele olevasi akateemisesti koulutettu ja kirjoista kiinnostunut. Kuvittele matkustelleesi maailmalla jo kauan ennen Keihäsmatkoja ja tuoneesi sieltä silkkiä, turkiksia, marmoria ynnä muuta kotiin.

Jatkanko? Jos nyt itse olenkin kaiketi ylempää keskiluokkaa tulojeni perusteella (tai ainakin miehen kanssa yhteenlaskettuna), olivat isovanhempani aidosti varakasta luokkaa. Isoisä korkeassa virassa kaupungilla, isoäidillä varaa olla kotiäitinä arkkitehdin koulutuksestaan huolimatta. Isoäidin perhe oli varakas viipurilainen kauppiasperhe, joka menetti osan omaisuudestaan sodan myötä, sai siitä kiitettävän korvauksen, josta eritoten minun isovanhempani pääsivät nauttimaan; isoäitini oli ainoa lapsi.

Menee vielä hyvä tovi (toivottavasti) ennen kuin neljännes jäljellä olevasta omaisuudesta tavoittaa minut isäni kuoltua. Eilen kuitenkin jakoon meni paljon tuosta maallisesta materiasta. Toin kotiin nahkasaapasta, untuvatakkia, villakangastakkia, avokkaita, laseja, maljakoita, yhden isoäidin lukuisista astiastoista (teinithän kohta muuttavat omilleen!) ja pieniä muistoesineitä. Ja muutaman kirjan. Jos minulla olisi kirjasto, ottaisin sinne kaikki isovanhempieni kirjat – upeita vanhoja opuksia – mutta minulla ei ole kirjastoa eivätkä nämä entisektään tahdo kunnolla tänne mahtua.

Isoäidillä oli paljon kaikenlaista suunnattoman eleganttia. Isoäiti oli sellainen pieni vanha rouva, jollaisen voit nähdä Stockmannilla tyylikkääseen rintaneulalla somistettuun luonnonsilkkipukuun pukeutuneena. Harmillisesti isoäiti oli paljon pienempi kuin kukaan jälkipolviensa naisista (ehkä tosikoista lukuunottamatta) ja kuten serkkuni sanoi, on harmi, ettei me isoäidin jälkipolvien naiset ylletä lähellekään isoäidin eleganssia. Tatuoidut, lävistetyt, sellaisella vähän vähemmän klassisella tavalla trendikkään mustanpuhuvat. Isoäiti piti vihreästä ja ruskeasta ja sinisestä.

Luonnonsilkkipuvuilla ei siis meidän suhteemme ollut toivoakaan, ikävä kyllä. Kengistä löytyi sopivia, ihme kyllä, samoin takeista (isoäidin takit olivat hänelle mitä ilmeisimmin aivan liian suuria!). Sovittelin aiemmin mainitsemieni lisäksi myös klassisen kaunista tummansinistä poplaria saaden serkkuni nauramaan, kun se niin ei ollut minua. En kyennyt näkemään itseäni se takki päälläni edes hameen kanssa matkalla juhliin. Villakangastakissa kylläkin, mutta en poplarissa. Nahkarotsi rulettaa!

Kun vuosia sitten erosin, halusin eroon myös kaikesta ylimääräisestä rojusta. Otin mukaani kirjoja ja vain kaikkein henkilökohtaisimmat ja minulle tärkeimmät esineet. Eksäni sai kaikki valokuva-albumitkin! Kirjoista laitoin silloin pois noin puolet ja osan laatikoissa varastoon, sillä pieneen omaan kotiini ei vain olisi mahtunut – otin ennemmin mukaani suvussa sata vuotta kulkeneen järeän liinavaatekaapin kuin kirjahyllyjä täyttämään senkin tilan. Vielä kun nykyisen mieheni kanssa yhteen muutettiin, tuli tuo kaappi mukanani, mutta tänne muuttaessamme se oli pakko laittaa muualle. Täällä ei ollut sille paikkaa; ei sitä olisi edes saanut sisälle muualle kuin autotalliin. Se meni isoäidilleni.

Miehelläni on paljon kaikenlaista roinaa ja vähitellen sitä on kertynyt tässä yhteisenäkin, mistä etenkin kovin tavara-askeettinen esikoinen saa aihetta silmien pyörityksiin. Good luck vaan omille lapsillemme, kun joskus aikanaan meidän jäämistöämme setvivät! Tavara senkun kumuloituu kuten eilenkin saimme nähdä. Vitriinit, jotka alunperin olivat melko väljästi täytetyt, ovat saaneet kaikenmoista lisätäytettä niin omien hankitojen (kuten vaikkapa etanapannujen ja mustajalkaisen viinilasisarjan keryttämisen) kuin mutsin ja isoäidin perintöjenkin myötä. Se isoin potti on kuitenkin vasta tulossa, kun aikanaan isäni jättää tämän maailman.

Suhteeni materiaan on aika mielenkiintoinen sinänsä, sillä toisaalta haluaisin elää pienesti, ympärilläni vain kaikkein välttämättömin. Toisaalta en halua heittää pois asioita, joista on lämpimiä muistoja. Toisaalta kauniit esineet ovat kauniita. Toisaalta on kiva omistaa erikseen juhla-astoita juhlavampia hetkiä varten. Toisaalta on kiva omistaa kaikenlaista hyödyllistä, jota voi käyttää erilaisiin projekteihin sun muihin.

Tarvitisin yksityisen kirjaston ja museon! Voisin elää pienesti yksinkertaisessa mökissä ja aina nostalgiaa kaivatessani mennä museooni, ja lainata kirjat kirjastostani. Miehelle oma verstas, niin ei tarvitsisi työkalujakaan varastoida kotiin. Jos voisinkin ulkoistaa materian jokapäiväisestä elämästä, tarvitsematta heittää sitä pois! Monesti olen ihmetellyt yksityisiä taidekokoelmia, jotka on jossain lukkojen takana eikä omistaja voi nauttia niistä kuin erikseen galleriaansa menemällä. Nyt yhtäkkiä ymmärrän, sillä voisin mieluusti tehdä samoin kirjoilleni ja joillekin muillekin keräilykohteilleni.