Kahvi on kumma juttu tässä meidän yhteiskunnassa. Kaikki juo kahvia, paitsi ne jotka ei todelLAkaan juo sitä. Ennen vanhaan kaikilla oli tapana sanoa: "eihän se hyvää ole, mutta juon sitä seuran vuoksi/kun ei kahvitauolla ole muutakaan tekemistä" (monta kuppia päivässä). Silloin uskoin heitä, koska en itse todelLAkaan pitänyt kahvista, yök.

 

Toista se on nykyisin. On suorastaan trendikästä juoda kahvia. Etenkin erilaisia latteja ja cappucinoja ja muita. Eikä enää kahvinjuojat yritä vähätellä sen makua ja sen tuottamaa mielihyvää. Tai sen aiheuttamaa addiktiotakaan.

 

Pari vuotta sitten en siis juonut kahvia laisinkaan. Joskus ennen muinoin pakon edessä saatoin doupata itseäni kahvilla. Join sen mustana. Kokeilin sokerin kanssa, liian makeaa. Kokeilin kerman kanssa, liian kermaista. Kokeilin maidon kanssa, liian kitkerää (jälkikäteen todettakoon, että maitoa oli vain liian vähän!). Mustana se sentään maistui kahvilta, vaikkakin se OLI pahaa. Minusta.

 

Sitten kokeilin vahingossa frappea, vaahdotettua jäälattea makusiirapilla. Yum! Jäin heti koukkuun. Sitten siirryin ihan vaan jäälatteen makusiirapilla. Sitten palasin töihin, olin aamuisin väsynyt ja tarvitsin kahvia. Kokeilin paljolla maidolla ja heti nappas. Maku oli vähän eri kuin espressopohjaisessa lattessa ja kaipasin sitä jonkin aikaa, mutta nyt olen tottunut. Ja tummapaahtoinen espresso ei oikeastaan enää maistukaan juurikaan.

 

On uskomatonta, miten olen mennyt nollasta sataan kahvin kanssa parissa vuodessa. Miten nautinkaan aamun ensimmäisestä kahvisuullisesta. Silmät kiinni, mausta nautiskellen. Huokaisen, aah. Tänä aamuna en sitten ollutkaan yksin siemaisemassa ensimmäistä hörppyä, vaan paikallisella huoltamolla – ja tajusin silmät avatessani, että nautintoani tuijotti tiiviisti tusina työmiestä. Eh, tuota, mental slap, ja häivyin. Ensi kerralla muistan odottaa autoon asti!

Kaikenlaisen kivan asenteleminen koneelle on sitten kivaa. Betaversioiden kokeileminen ja uusien mukavien ohjelmien asentaminen ja konffaaminen käyttöön. Mukavaa näpertelyä.

 

Mutta entäpä, kun tehtävänä on luoda uusi virtuaalikone, asentaa sinne windows, office (ok, tää on se helppo pala), sql-serveri, .net framework, cms ja vielä konffata ne käyttökuntoon? Niin ja vielä sample site luonnollisesti, jotta on jotain, millä alkaa leikkiä. Huokaus.

 

Olen it-alalla joo. Mutta serverit ei ole minun alaani. Jotain niistä tiedän ja osaan tehdä kaikenlaista, mutta nyt ollaan kyllä pahasti over my head tämän kanssa. Onneksi meillä on talo täynnä it-asiantuntijoita, myös niitä palvelinpuolen kavereita. Kumma jos ei yhtä cms:ää minulle saada pystyyn!

 

Tähän mennessä olen siis sujuvasti katsellut vierestä, kun kaikki tuo on tehty – ja saattaisin ehkä osata ensi kerralla tehdä sen itse. Ehkä. Mutta tuo kaveri tuolla lasiseinän takana, I owe him big time. Ja hämärä aavistus on, ettei homma tähän vielä pääty… Sample site kun kieltäytyi asentumasta, joten jotain säätöä tässä vielä saa tehdä.

 

Rakastan ja vihaan konettani ja tietotekniikkaa yhtaikaa. Hukassa olen ilman niitä, mutta hukassa olen myös niiden kanssa. Ainakin, kun jotain tällaista yrittää viedä läpi. Noh, kyllä tämä tästä. On täällä kuitenkin monta viisasta päätä asiaa tekemässä.

Päätä särkee, silmiä kirveltää, nenää kutittaa, kurkku on karhea ja keuhkoja kivistää. Tyttärelläkin on kurkku kipeenä ja ääni käheenä. On se niin mukavaa hengittää ties mitä savuja. On se kumma ettei se naapuri vaivaudu sammuttamaan niitä metsäpalojaan. Ja eilen vielä kuulin, että siellä palaa kaatopaikkakin. Geez!

Sehän on tietenkin ihan oivallinen ploy, eikös vaan. Savustetaan suomalaiset pihalle omasta maastaan. Ja jos kerran eivät muuten ymmärrä lähteä, myrkytetään sitten ties millä jätteenpolttokaasuilla. Eivätpähän tee vastarintaa, kun marssitaan rajan yli. Good plan.

Naapuriparanoidiksi kasvatettu minäni nousi esiin… Euroopassa on ihan yleisessä "tiedossa", että naapurinsetä hautoo suunnitelmia Suomen pään (ja koko vartalon) varalle. Mutta naapurisovun nimissä on meillä täällä mukavampi olla vähän ignorantti. Mitäpä siitä, että kun naapurilla on grillibileet, on parilalla muutama miljoona suomalaista?

Ihan oikeesti! Miksei meillä jo jaeta hengityssuojaimia? Miksei Venäjää pakoteta ottamaan vastaan sammutusapua? Miksei kukaan tee mitään?! Kansa savustuu ja hengittää mikrohiukkasia. Sanokaa mulle, mikä muu maa hyväksyisi tällaisen savuterrorin mukisematta? Ei mikään! Ranskalaiset olisivat jo barrikadeilla.

Ja minäkin rutisen yksityisessä blogissa, mitä se auttaa? Tuokaa tarjotin, lounaaksi on tänään savustettua suomalaista.

Taas on se aika vuodesta, kun media toisensa perään yrittää muistuttaa autoilijoita koululaisista liikenteessä. Uudet ekaluokkalaiset ekaa kertaa yksinään liikkeellä. Teinit, jotka rynnivät teiden yli miten sattuu kavereiden ollessa toisella puolella. Mutta oikeasti ihan kuka tahansa jalankulkija on autoilijan huomion arvoinen.

 

Minä kuljen työmatkani autolla joka päivä. Asun pienehkössä taajamassa muutaman kymmenen kilometrin päässä Helsingistä. Alkumatka kotoa kulkee kolmien liikennevalojen ja tusinan muun suojatien ja risteyksen yli ja ohi. Välissä vähän moottoritietä ja loppumatka Helsingin ruuhkassa. Ihan rehellisesti voin sanoa, että pyrin jonkin tasoisesta ainaisesta kiireestäni huolimatta huomioimaan aina suojatiet ja päästämään jalankulkijat yli. Pyri myös huomioimaan muut autoilijat ja ajamaan turvallisesti välimatkat säilyttäen ja toisillekin tilaa antaen.

 

On siellä liikenteessä onneksi muitakin joilla on asenne kohdallaan, mutta kyllä vaan on niitä itsekkäitä "pois alta risut ja männynkävyt, täältä tulee voittaja" -kuljettajia liiankin kanssa. Joka työmatkalle niitä osuu useita. Ajetaan liian lähellä, vaihdetaan kaistaa suoraan eteen, ei päästetä vahingossakaan sivulta tulijaa eteen vaan kiihdytetään entisestään. Suojateistä nyt puhumattakaan, ei niille ole aikaa! Ja vilkkukin on epäkunnossa tai ainakin sen olemassaolo on unohtunut.

 

Kun minä pysähdyn suojatien eteen päästämään jalankulkijan, voin toisinaan lähes kuulla takanatulijan kiroilevan mokomaa, ainakin ajotapa viestittää suurta ärtymystä – ja kehtasipa eräs kerran töötätä minulle siitä hyvästä! Ja viime viikolla, kun pysähdyin suojatien eteen kohdassa, jossa oli pari muutakin kaistaa (ja hiljainen liikenne sillä hetkellä), pysähtyi kyllä viereistä kaistaa ajanut autoilija, mutta perästä tuli kolmas auto sellaista haipakkaa että repäisi viereeni pysähtyneen auton kyljen ryttyyn väistöyrityksellään ja syöksähti vielä (onneksi siinä kohti tyhjän) suojatienkin yli ennen kuin sai biilinsä pysähtymään.

 

Siinä vaiheessa jo aloin miettiä, onko sittenkin oma huomioiva asenteeni se vaarallisempi vaihtoehto. Kun niin moni autoilija ei viitsi vaivautua. Jalankulkijoille aiheutuukin enemmän vaaraa siitä, että vaivaudun, kuin siitä että en. Eivätpähän ainakaan lähtisi pahaa aavistamattomina ylittämään suojatietä yhden auton pysähdyttyä vaan odottaisivat kiltisti hamaan ikuisuuteen, että tielle syntyy luonnollinen aukko. Onneksi useimmat jalankulkijat – Stadissa nyt ainakin – ovat sen verran kokenutta väkeä, että odottavat että kaikki autot ovat pysähtyneet ennen kuin kävelevät tien poikki kokonaan.

 

Mutta eivät ne ekaluokkalaiset (jollainen omakin esikoiseni vuoden päästä on). Hyvä siis vaan, että asiasta toitotetaan. Voisi sitä jatkua ympäri vuodenkin, ei olisi pahitteeksi. Liikenneturvan radiokampanjaa on sentään kestänytkin, hieno juttu. Sitä paitsi ovatpa mainokset mainioitakin – että tervetuloa vaan uusvastuuttomien kokkikouluun. Sitä järjestetään päivittäin pääkaupunkiseudun työmatkaruuhkissa.

Nuorempana haaveilin benji-hypyistä ja laskuvarjohyppäämisestä. Uimahypyt viitosesta jalat edellä ja kolmosesta pää edellä oli uimassa käydessä se tavanomainen rutiini, ja kymppihyppykin tuli kokeiltua. Vauhtia ei koskaan ollut liikaa (noh, ehkä joskus laskettelurinteessä, kun meni syöksylaskun puolelle ja piti kaatua tahallaan, että sai vauhdin pysäytettyä) eikä korkealtakaan ollut vaikea hypätä.

 

Toista se on nykyisin. Joitain hurjapäisyyden jäämiä minussa yhäkin on – vauhtia pitää yhä olla eikä esimerkiksi Lintsillä ole laitetta johon en menisi (ok, en voi sanoa silti pitäväni joka kieputtimesta enää), mutta kyllä mahasta vaan ottaa joka pudotus, olinpa sitten raiteilla tai ilmassa. Ja jostain syystä olen alkanut kammota sitä tunnetta.

 

Muutos tapahtui nuorimmaista odottaessani. Jonkinlainen ihan fyysinen muutos, jonka seurauksena aloin palella herkästi (mitä en koskaan ennen), huipata herkästi (verenpaine painui pysyvästi alhaiseksi) ja aloin pelätä sitä putoamisen aiheuttamaa tunnetta. Enää en saa itseäni Serenan tarzan köyteen mitenkään. Enkä hyppimään veteen metriä korkeammilta tasoilta. Paitsi tänään pakotin itseni alas 1,5 metrin korkeudelta jopa pää edellä ja reilusta parista metristä tulin jalat edellä. Järveen siis, uimarannalla.

 

Ja mahasta otti. Ja nenään meni vettä, aina aivoihin asti, tai siltä se ainakin tuntui! Ei minusta enää ole moiseen, niin huono olo siitä tuli. Ja sekös minua sapettaa, minä kun olen aina ollut hurjapään maineestani ylpeä. Mutta jospa sen maineen voi säilyttää muilla keinoin – ainakaan minua ei pelota kiivetä korkealle, se kun ei ota mahasta!