Me ollaan aika keskivertoperhe. Elämäntapa, työ, koti, perhe – kaikki aika keskivertosuomalaista. Jopa fyysisesti olemme sitä. Viikko sitten esikoisen neuvolassa tätsä kommentoi meitä vanhempiakin aika pitkiksi, tyttären pituuskäyrää pohdiskellessamme. Olin siitä hiukan hämmentynyt, sillä olen aina luullut olevani varsin keskimittainen.

 

Ainakin kaikin tavoin tavallisimman kokoinen. Aleissa minun vaatekokoni on aina loppu. Kaikkea löytyy heti siitä isompaan ja pienempään suuntaan, mutta minun kokoni on aina loppu. Sama koskee kengännumeroani. Ja mieheni vaatekokoa ja kengännumeroa. Mieheni on varsin hoikka ja noh, ehkä sitten pitkä, mutta ei mikään isokokoinen suuntaan tai toiseen.

 

Niin tai näin, tänään sain muistutuksen siitä, miltä me vanhemmat näytämme lasten silmissä. Esikoinen kömpi sänkyyn viereeni (mieheni on mökillä) herättyään aamulla kahdeksan aikaan. Minä olin vielä erittäin unenpöpperössä ja yritin pysyä siellä myös 😉 Tiesin lasten painuvan kohta leikkimään, jolloin saisin vielä jatkaa edes koiranunta. En siis halunnut liiaksi herätä. Sitä paitsi, olin keskellä mitä jännittävintä unta!

 

Tytär loikoi siinä vieressä täysin hereillä ja kertoi minulle untaan. Ynisin vastauksia tajuamatta oikeastaan ollenkaan, mitä hän sanoi. Yksi kohta kuitenkin tarttui mieleeni. Jossain vaiheessa esikoisen unessa jotain teki joku hyvin iso jokin (ihminen? eläin? ei mitään havaintoa…), mutta painokkaasti esikoinen selvitti, miten se oli tooosi iso, vielä isompi kuin isi. Jätti-isi, heh, mietin unisena, enkä rekisteröinyt tytön kerronnasta enempää.

Aurinko näyttäytyi taas tänään. Pitkään se onkin pysytellyt pilviverhon takana – ja hävisi sinne jälleen iltapäivällä. Hetken ehdin kuitenkin nautiskella sen yhä lämpöisistä säteistä kasvoillani. Se sai minut siristelemään häikäistessään silmiäni. En kuitenkaan halunnut peittää silmiäni aurinkolaseilla käydessäni esimieheni kanssa kehityskeskustelua.

 

Kehityskeskustelussa minut häikäisi myös esimieheni. Tai itse asiassa kylläkin esinaiseni 😉 Minulla on pomo, joka osaa antaa palautetta. Siis todella. Rakentavaa ja kannustavaa palautetta. Minulla on pomo, joka arvostaa minua ja taitojani ja kertoo sen minullekin. Minulla on työpaikka, jossa työntekijöitä yleensäkin arvostetaan ja kannustetaan. Minulla on työpaikka, jossa saan toteuttaa itseäni. Pidän työstäni. Se on parhaimmillaan hyvin monipuolista ja haastavaa.

 

Nykyisessä työpaikassani en ole missään vaiheessa ollut tyytymätön. Alkuun olin epävarma asemastani ja olostani. Mutta en tyytymätön. Ja tänään tajusin (jälleen, ei se ensimmäinen kerta ollut) kuinka hyvin tuolla viihdyn.

 

Pienten lasten äitinä elämä työn ja perheen välillä on ainaista tasapainottelua. Arki puskee niskaan pahasti. Tänään tajusin (jälleen, ei se ensimmäinen kerta ollut) kuitenkin myös sen, miten onnellinen oikeasti elämässäni olen. Rakastan miestäni todella, hän minua. Vaikka vuosia on takana jo niinkin paljon kuin on. Edessä vielä moninkertainen määrä, toivon 🙂 Ja lapsiani rakastan tietysti.

 

Voisiko siis enää paremmin olla? Elämä on mallillaan joka suunnalla. Ei kai ihme, että tanssittaa ja laulattaa milloin missäkin. Se on kai onnellisen ihmisen merkki. Voida olla huoleton ja vapaa olemisessaan. Ei siis tänä vuonna mikään paha ensimmäinen syyspäivä. Aika sokerinen oikeastaan. But bare me, talvi tuo synkempiäkin päiviä tullessaan.

Hain tänään postista paketin. Se sisältää Uppo Nallen kirjakerhon liittymispaketin. Paketti on nuoremmalle tyttärelleni, jonka liitin uppiksen kirjakerhoon samaan aikaan kun esikoisen Pollux-heppakerhoon. Esikoinen sai ensin tahtonsa läpi heppakerhon kanssa ja elvisteli sitten siskolleen esitellen, mitä kaikkea saa liittymispaketissa. Ei sitä pikkusiskon murhetta äiti kovin kauan kestänyt katsella.

 

Olisihan sitä tietty voinut jälleen opettaa lapsukaiselle elämän kovaa puolta, miten ei kaikkea voi saada. Sillä kertaa en kuitenkaan raaskinut. Joten liitin nuorimmaisen kyseiseen uppis-kerhoon. Ja voi sitä riemua ja intoa, joka syntyi, kun kerroin, että hänellekin tulee sitten liittymispaketti ja oma uppiskerholehti! Sydän ihan suli siinä paisteessa.

 

Ja tietenkin siitä sitten tyttö kertomaan päiväkodissakin. Olihan se sentään ihka ekaa kertaa hänen ihan ikioma juttunsa, ikioma kerhonsa. Joten sitä sitten selvitti koko ryhmälle ja paras kaverikin pyydettiin mukaan uppiskouluun. Huh? Milloin se sellaiseksi vääntyi? Kerroin vähän hämmennyksissä olleelle hoitajalle, että ei, kyse ei ole kerhosta tai koulusta vaan kirjakerhosta. Oli lapsressu ymmärtänyt väärin.

 

Ja mitä kävikään seuraavana päivänä? Ilmeisesti oli hoitaja oikaissut tyttäreni uppiskoulupuheita, kun hakiessani sain hyvin hyvin murheellisen ja pettyneen tytön syliini. Nyyhkien ja alahuuli väpättäen tytär syytti: "Äiti, sä lupasit, että mä pääsen uppiskouluun!" Sydän meni solmuun ja rutistin tytön syliini selittäen samalla kerhon luonnetta hänelle. Taisi ymmärtää ja suru haihtui. Ei äiti ollutkaan pettänyt lupaustaan.

 

Nyt olisi liittymispaketti kotona. Mutta luulen, että odotan vielä polluxin paketin saapuvaksi ennen kuin annan sitä. Paras varmaan, että saavat pakettinsa yhtaikaa niin ei tule sydänsurua vuorostaan esikoiselle siitä, että pikkusiskon paketti tuli ensin. Nyansseja, nyansseja. Toisinaan on paras antaa sydämen ohjata.

Puolisentoista vuotta sitten sain työpaikalta kannettavan koneen. Ja nettiyhteyden kotiin firman laskuun. Ja etätyömahdollisuuden – aina kun se työtehtävien puitteissa on mahdollista. Sain luvan kantaa työni kotiin, kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

 

Työni on aina ollut sitä lajia, joka joka tapauksessa kulkee mukaan kotiin päässäni ja kiertää kotini kautta fyysisestikin, asiakkaalle menevän materiaalin muodossa. Työni on aina ollut liikkuvaa, toimistossa en ole välttämättä käynyt kuin silloin tällöin kääntymässä kiireaikoina.

 

Ajalla ennen läppäriä ja vpn-yhteyttä jouduin pahimpina kiireaikoina todellakin tekemään iltakoukkauksia toimistolle lukemaan sähköpostejani, hoitamaan asioita ja kierrättämään tavaraa. Olin helpottunut läppäristä ja vpn-yhteydestä, jotka mahdollistivat edes sen sähköpostin lukemisen verkossa hoidettavien asioiden tekemisen kotoa käsin. Tosin materiaalit joudun kyllä yhä hakemaan toimistolta. Kuten tänäänkin ihan eri ravaamisella, vaikka vasta eilen siellä olin. Se paljon puhuttu muisti tuolla pääkopassani petti minut jälleen. Duh.

 

Mutta mutta. Tässä sitä istutaan, työkoneen ääressä, vpn-yhteys päällä, sähköpostiviesti auki ja mietin pitäisikö sille tehdä jotain vai ei. Todennäköisesti ei, ehdin kait perjantainakin, ihan "virka-aikana".

 

Työn ja vapaa-ajan raja on niin kovin häilyvä nykyisin. Se on hyvä ja huono. Työni ei ole sidottu yhteen paikkaan ja aikaan ja nautin sen suomasta relatiivisesta vapaudesta. Varjopuoli on, että työ on tavallaan aina läsnä. Vaikkei olisi mitenkään pakko. Jollain tasolla lohdullista on, että liki aina kun olen itse työpaikan verkossa online, on siellä muitakin. Toisaalta, on se vähän huolestuttavaakin. Eikö me todellakaan osata olla tekemättä töitä edes keskellä yötä?

 

Ilmeisesti ei. En olisi ikinä uskonut, mutta minussakin on työnarkomaanin vikaa. Minkä teet, tee kunnolla – äitini opetus. Vaikka eipä hän tainnut ihan tätä tarkoittaa 😉 *Shrug*

Sitä tulee aina lapsille hoettua, että laittakaa se volyymi pienemmälle, kyllä te sen musiikin kuulette pienemmälläkin – kun minäkin kuulen sen huoneiston toiseen päähän asti. Ja sitten sitä pyörittelee päätään, että on se kumma kun sen musiikin pitää aina olla niin kovalla (ja lapset on kuitenkin vielä alle kouluikäisiä, joten ei se edes ihan silleen pauhaa kuin teineillä konsaan).

 

Lähempi tarkastelu omiin musiikinkuuntelutottumuksiin paljastaa kuitenkin sen tosiasian, että patahan se taas kattilaa soimaa. Niinä harvoina hetkinä kun nykyisin enää on kotona rauha kuunnella omaa musiikkia (siis ilman, että kahdesta lasten huoneesta alkaa saman tien kantautua kakofonisesti muuta musiikkia), laitan sen kyllä kovalle. Kotityöt sujuvat niin paljon sutjakkaammin pop-biitin tahdissa.

 

Mutta auto se vasta oiva paikka on. Suljettu tila, jossa voi upota musiikkiin kokonaan. Haluan sen lävistävän joka soluni. Haluan tuntea sydämeni tahdistuvan uudelleen basson ja rumpujen tahtiin. Ei siis mitään balladeja autossa. Niin kauniita kuin ne ovatkin, ne eivät ole ajomusaa. Autossa pitää kuunnella kunnon rockia ja ajaa lujaa. Mieluiten siis moottoritiellä. On ikävä Saksan baanoja.

 

Harvoin pidän missään päällä taustamusaa. Jos kuuntelen, kuuntelen kunnolla, tai sitten en kuuntele ollenkaan. Kun kuuntelen, kuuntelen joka solullani, en vain korvillani. Ja laulan mukana, osasinpa sanat tai en 😉 Ja liikun rytmin mukana, paikasta riippumatta. Joku kerta joku vielä raahaa minut ruokakaupasta suljetulle osastolle. Hullu nainen, tanssii ja laulaa keskellä Prismaa. Heh.