Miksi blondi vahtii pistorasiaa? -Se odottaa sähköpostia.

Mistä tietää, että blondi on ollut tietokoneella? -Näyttöruudussa on korjauslakkaa.

 

Blondi-parat, vitsejähän riittää. Ja helppohan niitä on kertoa, kun itsellä on omasta takaa tumma tukka, joka tosin jo kymmenkunta vuotta on ollut purkki-punainen. Ei sillä, että edes oikein ostaisin sitä, että hiusten värillä olisi mitään tekemistä älykkyyden tai muunkaan käyttäytymisen kanssa, ellei sitten ole kyse vetyperoxidi-blondeista, jotka blondaavat hiuksensa on account of "blondeilla on aina hauskempaa" 😉

 

Hassua on silti se, että meidän shakkinappulatyttäristä (toinen tumma, toinen vaalea) juuri se vaalea käyttäytyy "blondimaisemmin". Lienee tosin enempi ikäkausi- kuin hiustenvärijuttu, sillä onhan esikoisellakin ollut aika, jolloin minun kehuttuani hänen upeita pitkiä ripsiään, tytär totesi: "Mun tarvii sitten isona meikata ne." Ja kiillot ja meikit ovat aika-ajoin olleet esikoisellekin pop. Juuri nyt ei. Vaikka ei hän mikään jätkäkään ole, kuten siskolleen kerran kivahti, kun pikkusisko tyrkkäsi isosiskolle lippiksen väärin päin päähän 😀

 

Tällä hetkellä tosikoisella on siis meikkikausi menossa. Viime aikoina on keikaillut prinsessahepenissäänkin, mutta juuri huulikiillot ja ne kimallejutut-whatever-joitavoilaittaaposkiin ovat tärkeitä aarteita. Koko kuluneen viikon ne ovat olleet joka päivä myös päiväkodissa mukana. Tänä aamuna tytär pakkasi vähän isompaa reppua (kun tähän asti mukana on ollut käsilaukku), kun piti saada parit bratzit ja hepat mukaan. Haki vielä sen käsilaukunkin, jolloin minä yritin, että jos nyt kuitenkin vain yhden laukun ottaisit. Tyttö katsoi minua hyvin närkästyneenä: "Mutta kun pitää nää huulikimalteet ottaa mukaan, kun mä laitan niitä päiväkodissa aina välillä!" Ne sitten pakattiin myös reppuun…

 

Onhan se tärkeä osa naiseksi kasvamista, se kaunistautumisen opetteleminen. Meillä esimerkki sen suhteen on hiukan niin ja näin, itse kun viihdyn parhaiten au naturell, meikkaan vain kun olen asiakkaiden kanssa tekemisissä. Mutta meikkaan välillä kuitenkin. Ja ainakin laitan hiukseni, ainakin jotenkin 😉 Joskin lapset kuorossa ovat aina vaatimassa: "Ei saa pörröttää!" Heistä hiustyylini on liian pörröinen ja sekainen. Höh, siinä on luonnetta!

 

Sitä paitsi, parhaatkin puhujat, kun omat hiuksensa ovat vain hätäisellä ponnarilla ja aina takussa. Tosikoisen kaunistautumisinnostus ei ole vielä saavuttanut hiuksia. Tai jaa, onhan hänellä panta hoidossa aina mukana, sellainen kimalteleva panta. Ja aina niitä hiuksia ihastellaan pesun jälkeen, kun ovat sileät ja kiiltävät. Mutta loppuviikon ennen seuraavaa pesua kumpikin on kyllä varsinainen Ronja Ryövärintytär takkuisen hiuspehkonsa kanssa. Touhukkaiden lasten näköisiä siis, niinkuin pitääkin – ja niinkuin ovatkin!

Olen hakemassa lapsia päiväkodista. Nuorempi tytär kysyy voitaisiinko mennä leikkipuistoon hetkeksi, johon vastaan, että ei tällä kertaa, kun olemme menossa kauppaan. Tytärten parhaita kavereita tullaan hakemaan samaan aikaan, heidänkin äitinsä sanoo tytöilleen, että ovat menossa kauppaan. Autossa tosikoinen ilmoittaa, että kaveri on tulossa samaan kauppaan. Kerron, että ei ole, juttelin heidän äitinsä kanssa, he menevät S-marketiin, kun taas me ihan Jumboon asti. "Eikun ne tulee samaan kauppaan, se sanoi!" "Ei ne tule, se ei tiennyt." "Tulee ne!" "Ei ne kyllä tule."…

 

Noustaan Hämeenlinnanväylältä ylös Klaukkalan rampista. Esikoinen toteaa: "Nyt ollaan Klaukkalassa." Minä korjaan: "Ei olla ihan vielä Klaukkalassa, vaan vielä parin kilometrin ajan Vantaalla." "Eikä olla Vantaalla, vaan Klaukkalassa." "Ollaan kyllä Vantaalla, Klaukkala alkaa siitä Shellin nurkilta, kerron sitten kun tullaan siihen." "Ollaanpas Klaukkalassa, eikä missään Vantaalla!" "Ei olla vielä Klaukkalassa, vaan Vantaalla."…

 

Lähdetään aamulla päiväkotia kohti, auton oikean puolen ikkunat ovat ulkopuolelta vesihuurteessa, enkä näe niistä tarpeeksi hyvin ja harmittelen sitä ääneen. Esikoinen huomauttaa: "Kyllähän sä näet, kun mäkin näen niistä ulos!" "Joo, mutta mä en näe niistä riittävän hyvin, kun pitäisi tuolla risteyksessä nähdä tuleeko autoja." "No varmasti näet, kun mäkin näen!" "No en näe! Jos mä sanon, etten näe, et sä voi väittää, että mä näen! Kuskin näkemistarve on vähän eri kuin sun."…

 

Mikä ihmeen vimma noilla lapsilla on vängätä joka aiheesta vastaan? Aina pitää tietää asia paremmin kuin äiti tai isi, vaikkei oikeasti tiedäkään asiasta mitään. Tai luulee väärin. Toisinaan suorastaan hengästyttävän rasittavaa – ja nuokin esimerkit vain eilisillalta ja tältä aamulta. Huoh.

 

Tarkemman pohdinnan jälkeen tässäkin asiassa voi vain katsoa peiliin. "Kerran luulin olleeni väärässä, mutta erehdyin." Ei vaiskaan, kyllä osaan myös tarpeen vaatiessa myöntää olleeni väärässä, mutta mitä vankempi mielipide tai "tieto" jostain asiasta on ollut, sitä tiukemmin siitä pitää kiinni vielä siinäkin vaiheessa kun toinen jo ilmiselvästi todistaa kantani/luuloni vääräksi. Stubborn mikä stubborn.

 

Meillä on miehenikin kanssa sellainen ikuinen väittelevä tapa kommunikoida. Ennen vanhaan ystävät sanoivat, että me riideltiin jatkuvasti. Ei me riidelty, me kommunikoidaan kinaten. Ihan kaikessa rakkaudessa. Maybe it’s me, mutta kyllä mieskin sen saman vänkäämisen tuntuu osaavan 😉 Minä olen oikeassa, maksoi mitä maksoi! Sieltä kai ne lapsetkin ovat sen oppineet, sen lisäksi, että kai se on luontaistakin lapsille "tietää kaikki", ainakin jossain iässä.

 

Ei se mitään, vängätään sitten. Onpahan ainakin jokaisella vankat vakaumukset, ei meitä niin vaan heilutella. Mutta voisi ne lapset edes vähän helpommalla uskoa, että aikuinen tietää sittenkin paremmin…

…must be funny, in the rich man’s world. Wouldn’t know…

 

Me ollaan ihan well-off, normaalia suomalaista keskiluokkaa. Sen verran well-off, että maksetaan kahta autoa ja ajetaan kahta autoa. Että maksetaan kahta taloa – mikä onneksi ei ole pysyvä asiaintila – joskin asutetaan vain yhtä, mutta rakennetaan toista. Jahka rakennetaan, toistaiseksi siitä on vain piirustukset ja "vaivana" kasa puita pilkottavaksi.

 

Normaalioloissa kaiken tuon ja monen muun elämiseen liittyvän kiinteän kulun jälkeen käteen jää vielä riittävästi, että pärjäillään ihan kivasti. Säästöön nyt ei paljon jää, mutta ei tarvitse niitä senttejä venyttääkään. Elämä ei ole eurosta tai kahdesta kiinni. Ihan onnellinen olotila, etenkin kun on elänyt myös niitä aikoja, jolloin elämä on ollut markastakin kiinni. (Juuri nyt tosin iski euro-kriisi, kun esikoiselta lähti hammas, jonka odottaa ensi yönä muuttavan euroksi, mutta meillä ei ole euron euroa talossa… tätä pankkikorttiaikaa.)

 

Normaalisti en siis enää juuri huolehti tilin tilanteesta, yleensä siellä on riittävästi rahaa elämän perusmenoihin: ruokaan, satunnaisiin vaateostoihin, jne. Mutta ihan niin väljää meillä ei ole, että voisin ihan miten vaan käyttää sitä rahaa. Nyt nimittäin minun ongelmani on, että pari vuotta jatkunut status quo kokoni suhteen on radikaalisti muuttunut. Olen lappanut liian isoja vaatekappaleita yläkaappiin tusinoittain.

 

Vaatevarastossani on nyt iso aukko! Vähän kerrassaan sitä täyttelen, mutta koska olen varsin kärsimätön luonteeltani, haluaisin viettää päivän tai kaksi ostoksilla, saada kerralla vaatekaappiini kaikkia ihania uusia ja ennen kaikkea sopivia vaatteita. Uusia kesävaatteita, uusia työvaatteita. Harppaus koossani viime kesästä tähän on nimittäin kahden vaatekoon luokkaa – se on jo aika merkittävä!

 

Sellainen kertarysäyksellä tapahtuva vaatevaraston uusinta on kuitenkin mahdoton juttu, joten minun on vaan tyytyminen vähän kerrassaan shoppailuun. Sormet syyhyävät ja harmittaa, etteivät kaupat ole auki sunnuntaisin – mutta ehkäpä se on taas meidän talouden onni 😉 En nimittäin itse asiassa edes ehdi kauppoihin kovin usein. Viime maanantaina menin töiden jälkeen Itikseen, löysin ihanan hameen parin viikon päästä häämöttäviin ystävien häihin ja siinä täpinöissäni unohdin mennä tanssitunnille! Olin sovituskopissa, kun tajusin tunnin juuri alkaneen.

 

Ensi viikonloppuna tämä shoppailu-aika-asia korjaantuu hieman. Olen menossa muutaman ystävän kanssa Tallinnaan. Hommaan hiuksiini kesäkampauksen oikein kahdella värillä ja shoppailen. Ja yritän pysyä nahoissani ja järjissäni rahan menon suhteen 😉 Mutta tarvii saada vaatteita! Myös lapsille. Tosin Siperia on opettanut minutkin melko tarkaksi eurojen käyttäjäksi. Aika harvoin ostan mitään mitä ei todella tarvita. (Sekin voi tietty olla hiukan suhteellista, ainakin jos mieheltäni kysytään…)

 

Yhtä kaikki, ei sitä rahaa koskaan liikaa tunnu olevan. All the things I could do, if I had a little money. It’s a rich man’s world.

Johan noita tietokoneita on ollut vuosikymmeniä. Peeceekin on ollut olemassa 20+ vuotta. Tekniikka kehittyy koko ajan, mutta silti se on vaan niin niin lapsenkengissä. Joskus sitä miettii, kenen ehdoilla koneet ja ohjelmat oikein rakennetaan. Tekijöidenkö? Sillä käyttäjän kannalta ne eivät ainakaan ole järin yksinkertaisia, kuten pitäisi.

 

Oikeesti. Miksen voi vaan sanoa Windowsille, että katso, tässä se ääniajuri nyt on, ota ja käytä? Päiväkotiin viemästäni koneesta tippui taannoin hiiri- ja ääniajurit pois kesken lasten pelisession. Hiiren sain palautettua, mutta ääni ei ollutkaan ihan niin helppo juttu. Tänä aamuna yritin asentaa sitä uudelleen, laitehallinnan mukaan ajurit on kunnossa, mutta Windows ei vaan osaa ottaa sitä enää käyttöön. Blaah, näinköhän koko koneen joutuu asentamaan uusiksi? Lasten pelit kun vähän niinkun vaativat sen äänen.

 

Ja eilen mies konffaili uutta konettaan toimintaan ja yritti asentaa rompulta Nokian PC Suiten (juu, syvältä koko softa, mutta tämä ei edes johdu nyt siitä…). Asetti rompun asemaan, käynnisti asennussoftan, joka kaatui. Mitä tapahtuikaan sen jälkeen? Koko romppuasema lakkasi toimimasta! How weird is that, huh? Eikä auttanut boottikaan. Taisi kyllä olla viallinen asema in the first place, kun ekalla käytöllä levisi.

 

Sillä välin, kun mies tappeli (ääneen) romppuasemansa kanssa, minä yritin katsoa omalta koneeltani elokuvaa Summer Stock (Judy Garlandin viimeinen MGM-musikaali ja viimeinen yhteinen produktio Gene Kellyn kanssa, oikein leppoisaa ja mukavaa katseltavaa), jonka tilasin Amazonilta ja joka on siis reg ykköstä, jota ei, kuten ehkä muistatte, meidän normaali dvd-soitin siis soita. Olen katsellut tälläkin koneella jos joitakin elokuvia, musikaaleja ja vaikka mitä, mutta tämän elokuvan kanssa ei sen paremmin ääni kuin näytönohjainkaan meinannut ollenkaan pysyä mukana! Tökki ja poksahteli. MUR!

 

Ja finally, kun tänä aamuna tulin töihin ja avasin koneeni, jonka siis eilen illalla aivan normaalisti olin sulkenut, ilmoitti masiina, että IBM:n security chip has been removed or cleared. Siis huh? (Siis englanniksi huh) Miten se muka voi itsekseen yhtäkkiä olla cleared tai removed, kun kukaan ei ole tehnyt sille mitään, ihan varmasti! Boottasin koneen ja tähän ongelmaan se auttoi 😉 Oli sittenkin vain latautunut pieleen ekalla yrittämällä. Imagine that…

 

Tämä kone on muutenkin hidastunut ja tökkii välillä pahasti. Onneksi saan kohta uuden koneen. Tai sitten siitä ne ongelmat vasta alkaa, kun taas asennetaan kaikki uusiksi ja siinä on vielä kaiken kukkuraksi Vista, minkä kanssa kaikki EI vielä ole aivan yhteensopivaa. *syvä huokaus* Technology sucks.

Tällaisina hetkinä ymmärrän loistavasti, miksi ihmiset vuosituhansien ajan ovat palvoneet aurinkoa jumalana. Se tekee keväisin niin upeita asioita niin luonnolle kuin ihmisellekin! Sen valo ja lämpö, aah.

 

Viime viikot ovat kaikkinensa olleet aurinkoisia, mutta tämän viikonlopun ajan on saatu nauttia aivan ihanasta auringonpaisteesta ja lämmöstä. Tästä omalta pihalta on voinut seurata, miten puihin on eilisen ja tämän päivän aikana tullut silmuja, varhaisimmat puut ovat jo lehdessä. Uskomatonta, että on vasta huhtikuun puoliväli! Sää on kuin kesällä. Meidän perhe levittäytyi heti pihalle.

 

Joskus on niin ihanaa vain olla ja antaa ajatusten lentää. Kunhan sain keittiön siivottua ja pyykit viikattua kaappeihin, siirryin tänne terassille nautiskelemaan auringon suloisista säteistä ihollani – päälläni vain narutoppi ja puuvillahousut, joiden lahkeet olen kääräissyt polviin asti. Vain hienoinen tuulenvire muistuttaa vilpoisuudellaan, että vielä eletään kevättä eikä suinkaan kesää. Taustalla soi Michael Bublé, jotenkin se vain sopii fiilikseen.

 

Esikoinen seurasi pian esimerkkiäni ja asetti toisen uuden aurinkotuolimme tuonne nurtsille ja lukee siellä nyt akkareita aurinkolasit päässään. Perhoset lentelevät meidän ympärillä ja pari mehiläistäkin on bongattu. Linnut visertelevät, jotenkin on niin rauhaisaa!

 

Tosikoinen ja mies ovat tuolla talon toisella puolella, etupihalla. Tosikoinen on himopyöräilijä ja siellä se on taas ajanut rundia pienen pihamme ympäri siitä saakka kun sai aamupesun jälkeen vaatteet päälleen. Ja mies on pessyt talvirenkaita ja kaiketi vähän pihaa ja autoakin. Keväisiä merkkejä nekin 😉

 

Ah tätä elämää. Näin voisin olla vaikka aina. Noh, melkein 😉 Levoton minä tulee jossain vaiheessa taas esiin, minussa niinkuin muussakin perheessäni. Jossain vaiheessa tulee tarve lähteä liikkeelle, tehdä jotain. Mutta juuri nyt on ihanaa nauttia tästä lämmöstä ja auringon sulosta vain ollen. Jokainen puuhaten juuri sitä, mitä mieluiten tekee. Esikoinen ja minä lukien tai vain ollen, tosikoinen ja mies vähän toimeliaampina. Sellainen jako meillä on ja tällaisina päivinä sen selkeimmin huomaa 🙂