Niinhän sitä sanotaan, että asioita osaa arvostaa vasta kun niitä ei enää olekaan. Meille kävi niin hassusti, että juuri kun avesiksen piti mennä maanantaina johonkin mäntien vaihtoon 2-3 päiväksi, simahtikin mazda perjantaina: sen jakopäähihnan joku kiristin oli löystynyt. Avensiksen huoltoa piti tietenkin siirtää, mutta nyt on perjantaista asti sompailtu yhdellä autolla, kaiketi huomiseen asti, ja sitä sitten jatkuu vielä ensi viikollakin, kun sen avensiksen vuoro koittaa.

 

Luultavasti aina on yhtä huono ajankohta pärjäillä yhdellä autolla. Joka päivä jotain säätöä johonkin suuntaan. Viedään yhtä sinne ja toista tänne ja kolmas kulkee bussilla. Työmatkahan meillä miehen kanssa on jokseenkin sama – mies jatkaa minun työpaikkani nurkilta alle puoli kilometriä eteenpäin omalleen. Mutta yhtä aikaa kulkeminen tuntuu lähes mahdottomalta. Aina pitäisi jomman kumman voida tehdä vähän pitempi päivä tai olla normaalia aikaisemmin duunissa. Ja ne aamut kun on mitä on.

 

Puhumattakaan siitä, että työn ja lasten hoitoon viemisen ja sieltä hakemisen lisäksi on tanssitunteja, lasten kavereiden synttäreitä ja kaikenmoista raksaan liittyvää tontilla käyntiä tai urakoitsijoiden ja suunnittelijoiden tapaamista. Eilen ja tänään ollaan aamulla kurvattu tontin kautta töihin. Ja eilen minä tulin tanssitunnilta kotiin dösällä – normaalisti olen himassa kymmenen aikaan, dösällä yhdentoista aikaan!

 

Ja huomenna on sitten tosi mielenkiintoinen päivä. Ensin tosikoinen hoitoon ja esikoinen kouluun tutustumaan (jossain järjestyksessä…). Sitten mies vie minut jollekin juna-asemalle Martinlaaksoon tai sinne nurkille, jotta minä pääsen junalla töihin edes suht ajoissa, kun on kurssipäivä. Mies vie esikoisen koululta hoitoon kymmenen aikaan ja menee sitten itsekin viimein duuniin. Iltapäivällä sen sijaan, että mies voisi tehdä vähän aamun miinuksia pois, pitääkin lähteä yhdessä normaaliakin aikaisemmin hakemaan sitä mazdaa ja sitten lapsia.

 

Joskus silloin kun asuttiin metron varrella, kaksi autoa oli sellainen "olishan se ihan kivaa"-asia, muttei koskaan välttämättömyys – eikä niitä meillä silloin siis kahta ollutkaan. Nyt tuolla periferiassa asuessa on toisin. Nämä muutama päivä yhdellä autolla (hyvä ettei kokonaan ilman…) ovat näyttäneet, että kaksi on todella tarpeen. Ei mitään luxusta, vaan pakon sanelemaa.

 

Mutta jos autoja onkin nyt vain yksi, koneita minulla on vielä jonkin aikaa peräti kaksi 😉 Pientä kompensaatiota, joskaan ei helpota elämää työpaikan ulkopuolella ollenkaan… Olenpa tosi tehokkaan näköinen kahden koneen kanssa! Ikävä kyllä karu totuus on, että toinen kone täyspäiväisesti asentaa, toisella yritän tehdä jotain järkevääkin (kuten kirjoittaa blogia…) Nuo asennukset kun kestävät ikuisuuden, mutta ei kai se mikään ihmekään, kun koneen neljä sekuntia on minun 20 minuuttia!

Jo minä tätä päivää eilen odotinkin, kuin lapsi jouluaattoa. Nimittäin tiesin saavani tänään uuden työkoneeni. Ja niin sainkin, työpäivän päätteeksi.

 

On siinä aparaattia kerrakseen, Vistoineen päivineen. Konffailin sitä nyt illalla sen minkä pystyin, mutta vielä on vähän samanlainen olo kuin niillä hölmöläisillä, jotka sai uima-altaan. You know, pomppivat altaaseen ja kun kysyttiin, onko kivaa kun on uusi uima-allas, vastasivat että joo, mutta huomenna vielä kivempaa kun saadaan sinne vettä.

 

Nimittäin tuon Vistan kanssa tarvitsen erilliset asennustunnukset (jotka saan ensi viikolla), jotta saan tehtyä koneella yhtään mitään asennuksia ja varsinaisia asetusten säätöjä. Näyttöasetuksia vähän räpläsin ja laitoin tyttöjen kuvan taustalle. Vaihdoin profiilini logokuvan pupuksi, of course. Laitoin vpn-asetukset kuntoon, mutta verkkoyhteyden määrittäminen olisikin jo vaatinut ne admitunnukset. Puhelimen sain yhdistettyä koneeseen, siis bluetooth-yhteyden määriteltyä.

 

On siinä sitten laittamista, kunhan tosissaan pääsee laittamaan. Minulla on työvälineinä koneellani miljoona plus yksi ohjelmaa ja ne kaikki pitäisi saada asenneltua myös tuolle uudelle koneelle. Sitä asennusrumbaa en jaksaisi. Uusi kone on kiva, mutta jollain kloonaussysteemillä pitäisi saada vanhasta kaikki tämä roju siirrettyä sujuvasti uuteen. Niin se ei kuitenkaan nyt toimi, etenkään, kun Windows-versiokin vaihtui. Vähitellen… Siihen asti roikkuu vanha kone vielä messissä.

 

Mutta kunhan siinä uudessa on kaikki tsydeemit kondiksessa, se on kyllä varmasti oivallinen peli. Epäilen tosin, että saan senkin kiintolevyn täydenpuoleiseksi virtuaalikoneillani sun muilla, mutta kun tähän ne eivät edes kaikki mahdu. Muistia pitäisi oleman riittävästi niille virtuaalipalvelimillekin jaettavaksi – toivottavasti! Mistäs minä tiedän kuinka paljon Vista sitä todellisuudessa syö.

 

Nähtäväksi jää. Mistä puheen ollen, sitä on ihan ilo katsella. Sitä sen koneen näyttöä nimittäin. Sulava ja pehmeä, läpikuultava ja kaunis. Ja wide screen. Ilo silmälle. Johan tämä vanhan koneen XP näyttää niin vanhanaikaiselta, että! Win server 2003:sta puhumattakaan…

Vapusta on moneksi. Outlookin kalenterissani vappuaaton kohdalla lukee May Day Eve ja kuitenkin Vappupäivänä Labor Day. Suomalaisittain se tietenkin on nimeltään yksinkertaisesti Vappu, tai korkeitaan Wappu, mikä ei äänneasua muuta toki mitenkään. Mutta merkityksiä Vapulle riittää. Mikä lie Vapun ihan alkuperäinen tarkoitus, en tiedä muistaako sitä enää kukaan.

 

Kun olin lapsi, mentiin aina Stadiin kävelemään ja tsekattiin me aina se punaisten (sosialistien, vasemmistolaisten, työläisten? who would know…) marssi, jota katsellessani mieleeni aina tuli – hullunkurista kylläkin näin aikuisena ja asioiden merkityksen ymmärtävänä – laulu "oh when the saints go marchin’ in…" Voisiko enää kauemmas merkitykset toisistaan päästä?

 

Työläiset ja vasemmistolaisten lisäksi Vapun "omistuksesta" kisaavat ylioppilaat ja opiskelijat yleensäkin. Entisaikaan kun ylioppilaslakkia tavattiin pitää ihan normaalisti läpi kesän, aloitti Vappu lakinpitokauden. Tekeehän se senkin vieläkin, muttei kukaan sitä lakkia käytä kuin Vappupäivänä. Mantakin sen lakkinsa aina saa (sitä muuten en ole koskaan ollut katsomassa), ylioppilaatkin marssivat Vappuna ja teekkarit myyvät Äpyjään ja Julkkujaan ja whatnot. Opiskelijoiden juhla siis.

 

Kesäkauden (useimmiten kolea) avajaiskarnevaali kai se Vappu kuitenkin useimmille on, ilman sen suurempaa aatetta. Näin ainakin minulle. Minusta on kivaa käydä vähän Stadissa käyskentelemässä, koska niin olen tehnyt lapsesta asti. Ulliksella en ole koskaan ollut piknikillä, sen sijaan melkein joka vappu kyllä Ulliksen kupeessa brunssilla, faijan ja avovaimonsa luona.

 

Vappu, sima, ilmapallot, serpentiinit ja kuohuviini. Naposteltavat ruuat, munkit ja tippaleivät. Ylioppilaslakit, hassut naamarit ja peruukit, pilailutuotteet, hyrrät ja markkinapallot. Ja kävelykepit. Sellaiset me aina haluttiin lapsena vapputorilta. Enää en ole niitä nähnyt, mutta torvia ja liskoja ja limakäsiä kyllä. Niitä ne meidän muksut haluaa.

 

Ja Vappu ja jääkiekon MM-skabat. Ne vaan kuuluu yhteen 😉 Ja tänä vuonna jopa takkatuli, kun on niin kylmää!

Viime yönä myrskysi, taisi jopa ukkostaa. Aamulla oli vain pari astetta lämmintä ja yön myrskystä hirmuinen tuuli jäljellä. Aurinko paistoi keväisen suloisesti, mutta oli kylmä.

 

Meidän tontilla on nyt alkanut ihan oikeasti tapahtua. Siis onhan mies siellä viettänyt aikaa jo tähänkin mennessä tovin jos toisenkin puita pilkkoen ja oksia kasaten, mutta nyt sieltä on viety oksat pois ja tänään oli kaivuri kaivamassa kannot pois ja karsimassa pintamaata. Koska minulla oli tänään vapaapäivä, mentiin tyttöjen kanssa katsomaan kaivurin hommia. Olin ajatellut pyöräillä sinne heidän kanssaan, muttei viitsitty siihen tuuleen ja kylmään lähteä sotkemaan, joten mentiin ihan autolla.

 

Siellä se kaivuri kauhoi maata haravalla, kuten tosikoinen sitä haarukkamaista kauhaa nimitti. Torstaina sinne kaivetaan jo kuoppa perustuksia varten! Myöhemmin toukokuussa ne perustukset valetaan ja sitten kesäkuun lopulla olisi talopaketin pystytys. Kyllä se aika jännää jo on! Meille tulee talo!

 

Tontilta mentiin tyttöjen kanssa lähellä olevaan leikkipuistonpuoleiseen, missä tytöt touhusivat aikansa. Ei siellä kummia ole, Stadin vastaaviin verrattuna, mutta onhan siellä keinut, kiipeilyteline, liukumäki ja hiekkis. Ja joku leikkimökin tapainen katos, jonka katolle esikoinen tietenkin kiipesi. Minä olin jäätyä kalikaksi siellä tuulessa, tyttöjä seuraillessani ja lehdessä olevia koivuja ihastellessani. Johan ne silmut viime viikolla koivuihin tulivat, se on kevään paras hetki!

 

Sieltä olikin sitten pakko tulla kotiin lämmittelemään ja syömään. Neljän pintaan tuli mieskin jo kotiin, joskin vain käymään. Syötiin "vappuruokaa" yhdessä, eli nakkeja, sämpylää ja sipsejä ja laivalta tuotuja m&m:sejä ja salt pastilleja. Vähän köyhät vappueväät, mutta mitäpä tuosta. Mies siis lähti siitä sitten vielä tontille hommiin.

 

Mekin lähdettiin tyttöjen kanssa vielä pyörälenkille. Ajeltiin ensin tuonne Klaukkalan keskustaan katsomaan olisiko siellä mitään vappuista. Paria ilmapallomyyjää lukuunottamatta aivan autiota. Kurvattiin takaisinpäin ja ajeltiin tontille asti iskää moikkaamaan ja sieltä taas kotiin. Tulihan siitä varmaan ainakin kuuden kilsan lenkki, esikoiselle ihan kunnon reissu! Tosikoinen ei jaksanut polkea, joten istui ja paleltui mun kyydissä.

 

Täytyy sanoa, että esikoinen polkee sillä pyörällään nykyisin kyllä loistavasti! Alamäet ja ylämäet ja mutkat ja kaikki. Hallitsee pyörän hienosti 🙂 Kyllä olen iloinen siitä, se kun oli välillä niin vaikeaa.

Meidän tuuriahan sen piti olla, että kun ollaan menossa Tallinnaan, siellä on meneillään mellakat. Viime vuonna kun samoihin aikoihin suht samalla porukalla piti mennä (minä tosin en silloin muuten vaan olisi päässyt), oli vielä jäät Suomenlahdella, eikä katamaraanit kulkeneet ja matka peruuntui. Tällä kertaa otettiin varman päälle ja varattiin iso paatti – "turhaan", kun ei ollutkaan jäätä – mutta sittenpä olikin ne mellakat.

 

Rohkeasti vaan kuitenkin sinne Tallinnaan lauantaiaamuna lähdettiin, onhan siellä ollut päivisin ihan rauhallista. Shopattiin (meitä oli siis viisi naista) Viru-keskuksessa – vanhaan kaupunkiin ei kuitenkaan arvattu lähteä ostoksille tällä kertaa – ja käytiin mukavissa hoidoissa hotellillamme. Minulla on nyt kaksivärinen jälleen siistitty pää. Ja lapset saivat vaatteita ja vähän lelujakin tuliaisiksi ja itsellenikin ostin uuden mokkatakin ja avokkaat. Muita vaatteita en itselleni sieltä löytänyt, joten kesän kynnyksellä tarvii vielä käydä vaikka Itiksessä.

 

Illalla pohdittiin, uskalletaanko lähteä syömään vanhaan kaupunkiin Ravintola Oliveriin, josta meillä oli pöytä valmiiksi varattuna. Seitsemän aikaan oli varaus, joten takaisin arveltiin – aivan oikein – tulevamme vasta ysin maissa. Siinä miettiessämme hotellimme aula ja ilmeisesti katto täyttyi poliiseista ja yhdeltä kysyttiin, onko sinne vanhaan kaupunkiin vielä turvallista mennä. Poliisi arveli, että eiköhän, joten virkavallan luvalla me sitten käveltiin se varsin lyhyt matka Oliveriin, ihan poliisisaattueessa 😉

 

Olihan se vähän jotenkin jännää, kun poliiseja oli kymmenittäin, kulkivat meidän edellä parijonossa mellakkavarusteissa.

 

Ihan rauhallista siellä kuitenkin oli vielä silloin yhdeksänkin aikaan, kun palailtiin hotellille. Poliiseja oli kaikkialla, mutta mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Turvassa päästiin takaisin hotellihuoneeseen, mistä ei sitten mihinkään enää arvattu lähteäkään – tai jaksettu sen puoleen. Hurjat mammat Tallinnassa, joivat vettä ja söivät suklaata, katsoivat telkkua ja pelasivat korttia 😀

 

Katseltiin siis vähän paikalliselta tv-kanavalta – aivan ulkoministeriön ohjeiden mukaisesti 😉 – mitä siellä ulkona tapahtuu. Hotellihuoneiden ikkunoista kun ei mitään näkynyt. Telkussa näyttivät välillä live-kuvaa suht hiljaisesta keskustasta ja välillä selostivat kuinka väkijoukko oli edellisyönä riehunut ja mm. "pesäpallipulikalla" (siis pesäpallomailalla) poliisiakin hakannut. Ja sekös nauratti jopa meitä aikuisia (väsyneitä) naisia 😉

 

Puoli kahdentoista aikaan illalla oltiin menossa nukkumaan ja vielä kurkin oman huoneen ikkunasta kadulle. Vähän oltiin pettyneitä, kun sentään oltiin keskellä "sotatannerta", muttei mitään äksöniä nähty. Tusinan verran poliiseja kuljeksi hissuksiin siinä meidän hotellin ja Viru-keskuksen välissä ja yksi yksinäinen poliisiauto pyyhälsi ohi. Ilmeisesti mellakat olivat jo rauhoittumaan päin – kaikki mellakoitsijat oli vissiin jo edellisyönä pidätetty… Parempi tietenkin niin.

 

Aamulla oli poliisien yövalvonnat ohi ja hotellimme aula jälleen täynnä poliiseja. Varmaan kotia kohti suuntaamassa, rauhallisina siinä tupakoivat ja turinoivat. Niinhän mekin, siis kotia kohti suuntaamassa, ei tupakoimassa. Pieni kiekka vielä Viru-keskukseen, viimeiset ostokset ja sitten laivalla kotiin. Mies ja lapset oli satamassa vastassa. Voi sitä jälleennäkemisen riemua, vaikka vain yhden yön oli äiti poissa!

 

[Kauppojen sunnuntaiaukioloja muuten kaipaan kovasti!]