Lapset ovat tunnetusti varsin eläinrakkaita ja aika monessa perheessä se kissan tai koiran kinuaminen alkaakin jo lasten ollessa varsin pieniä. Jos siis perheessä ei eläimiä ennestään ole. Kuten meillä esimerkiksi. Tyypillisesti lasten toivomuslistalta löytyvät nimenomaan nämä perinteiset kissa ja koira, vähän isompana saattaa tulla niitä eksoottisempiakin toiveita kehiin, kuten käärmeitä sun muita.

 

Minun esikoiseni oli ovela ja tajusi kai äidin pupu-fiksaation jo parivuotiaana, ja niinpä ensimmäinen lemmikkipyyntö oli nimenomaan pupu. Sittemmin esikoinen on pyydellyt ihan koiraa, erityisesti dalmatialaista ja tosikoinen kissaa. Kissaa mieheni jo hetken harkitsikin jopa, mutta onneksi se meni ohi. Ei minulla sinänsä mitään kissoja tai edes eläimiä vastaan ole, mutta meidän elämäntyyliimme ne eivät vain sovi, reissaamme liikaa. Sitä paitsi ne elävät lyhyemmän aikaa kuin me, joten ne kuolevat ennen meitä, joten niitä joutuu suremaan. Ja minä kiinnyn niin valtavan voimakkaasti, etten meinaa selvitä edes lemmikin menettämisestä. Kuten on tullut todistettua jo kahden kanin kanssa.

 

Kissojen, koirien ja pupujen lisäksi olen kuullut hyvinkin mielenkiintoisia toiveita lapsiltani. Esikoinen esimerkiksi niinikään parivuotiaana sukulaisten lehmätilalla vierailtuamme pyyteli kovasti omaa lehmää. Se olisi kuulemma voinut asua meidän parvekkeella. Joskus vähän myöhemmin tytär olisi halunnut sinne samaiselle parvekkeelle sittenkin hevosen. Ja siitäkös vasta riemu syntyi, kun muutimme rivitaloon – meillähän olisi ollut hepalle ihan kunnon piha! Kumma jos ei jo hevosta ala herua.

 

Ja jos tytär niin riemastui jo rivitalon pikkuisesta pihasta, niin tottahan sitten kokonaisesta tuhannen neliön tontista! Nyt lemmikkieläintoivelistalla on "kissa, koira, hevonen ja lentävä lehmä". Rohkenen vain epäillä, että siivin varustettu lehmä ottaisi ja lentäisi pois meidän pihalta. Ei sillä, että sitä koskaan saataisiin tietää, meille ei tule lentävää lehmää eikä muitakaan eläimiä uudellekaan pihalle. Kanikoppia vähän harkitsin, mutta hautasin senkin ajatuksen.

 

Lentävä lehmä voisi sinänsä olla mielenkiintoinen eläin. Mistä lie tytöt ovat sellaisen keksineet! Kenties skeptisestä sanonnasta "…ja lehmätkin lentää", jota meillä kieltämättä viljellään monesti muodossa jos toisessa. Tai ehkä Itiksessä näkemästään vaijerilla kattoon kiinnitetystä "lentävästä" lehmästä. Mutta luulevatko tytöt, että oikeasti on olemassa lentäviä lehmiä? Jaa-a.

 

Tästä voisi siis jo päätellä, että tyttärilläni on pahoja aukkoja eläintuntemuksessaan, mutten sittenkään olisi aivan varma. Nimittäin esimerkiksi tänä aamuna esikoinen spekuloi kahta erikokoista muovikilpikonnaansa, jotka oli pienempänä mieltänyt äidiksi ja poikaseksi: "Äiti, eihän nää voi mitenkään olla äiti ja lapsi, kun tää toinen on maakilpikonna ja toinen vesikilpikonna. Kato nyt, niiden jalat on erilaiset!" Tarkka tyttö ja hyvin asioista perillä, jopa kilpikonnista. Täytyyhän senkin siis olla selvää, etteivät lehmät lennä!

 

Tytöillä on siis ilmeisesti vain suvulta peritty kieroutunut huumorintaju 😉 Esikoisella ainakin, tosikoisen tiedoista ja luuloista en mene mitään sanomaan vielä tässä vaiheessa elämää.

Onhan siitä jo aika pitkä aika, kun naiset emansipoivat itsensä ulos hamepakosta ja valloittivat housumarkkinat. Ei siis pitäisi olla niinkään kummallista, että tällainen posthip-discoaikaan syntynyt minä viihtyy housuissa paremmin kuin hameessa. Ihan täsmälleen ottaen farkuissa kaikkein parhaiten.

 

Silloin kun esikoistyttäreni syntyi, aika moni (pojan äiti) kommentoi, että ihanaa, nyt saat pukea sitten kaikkia ihania rimpsumekkoja lapselle päälle. Minä nyökyttelin ymmärtäväisenä, mielessäni ihmetellen, että miten niin ihania mekkoja? Mitä ihanaa mekoissa muka on? Minä en ole koskaan oikein viihtynyt hameissa ja mekoissa. Ne olivat vain tiellä, kun kiipeilin puissa ja hypin aitojen yli. Vähän sama juttu, kuin etten ole koskaan kovin pitkään pitänyt pitkiä kynsiä, kun ne vain lohkeilivat kaikessa mitä tein – ja nyt olisivat tiellä tietokoneen kanssa.

 

Don’t get me wrong, kasvatukseni oli sen verran perinteistä, että minutkin on kyllä puettu mekkoihin ja hameisiin aina välillä. Juhlat ovat juhlia ja niitä tulee kunnioittaa asianmukaisella vaatetuksella, joka yhä vaan naisella on se hame tai mekko, minun mielestäni. Niinpä ne olivat niitä hetkiä, jolloin pakosta sen mekon päälleni sain – ja niinpä ne ovat niitä hetkiä, jolloin omat tyttäreni pakosta saavat mekon päälleen. Ovat nimittäin – roolimallin vuoksi? – samasta puusta veistettyjä housutyttöjä kuin äitinsä, ja syykin on sama: hame haittaa kuulemma menoa.

 

Toissapäivänä olin eräässä kehittäjien tapahtumassa, jossa sukupuolijakauma oli sellainen, että kerrankin naisten wc oli se queue-free zone. Minä olen aina ystävystynyt poikien – ja sittemmin miesten – kanssa paljon helpommin kuin tyttöjen. Olen aina ollut tekniikasta kiinnostunut, luin koulun kirjastossakin aina TM:ää enkä YM:ää, Tekniikan Maailmaa enkä You&Me:tä, niinkuin muut tytöt. Duunissa monet parhaat kaverini ovat kundeja. En edelleenkään lue naistenlehtiä. Lapsista(ni) puhun kyllä, luonnollisesti, mutta yhtä hyvin vaikkapa autoista. Tai tietokoneista.

 

Don’t get me wrong, again. Olen silti Nainen. Sellaiseksi kasvatettu, sellaiseksi mieheni miehisyyden myötä kasvanut. Kuka on sanonut, että tekninen kiinnostus tai housut – tai edes puissa kiipeileminen 😉 – tekisi naisesta vähemmän naisellisen? Monesti vaan pyritään turhaan tasa-arvoon. Ei naisen tarvitse hylätä naisellisuuttaan pärjätäkseen miesten maailmassa. Ei naisellisuus ole blondiutta. Tai toisinpäin 😉 Naisen ei tarvitse olla feministi pärjätäkseen, eikä tasa-arvoisuus ole tasa-päisyyttä.

 

Monesti kuitenkin huomaan olevani ainoa, joka vaikkapa ravintolan narikassa osaa ottaa takin päälle laitettuna. Toissapäivänä narikan kundi – ilmeisesti minusta ja (nais)työkaveristani huokuneen itsenäisyyden (josta ehdittiin siinä vitsiäkin vääntää) vuoksi – takkia ojentaessaan ihan kysyi, otanko takin vai laitetaanko päälle. Käännyin hieman ja annoin kaverin auttaa takin päälleni todeten samalla, että jotain sentään olen oppinut sen jälkeen, kun nelivuotiaana kivahdin kaverini ritarilliselle isälle, että osaan minä sen takin itsekin pukea! Conventional up-bringing.

 

Samaan tapaan haluan myös omat tyttäreni kasvattaa. Heilläkin näyttää olevan taipumus ystävystyä poikien(kin) kanssa helposti. Heilläkin näyttää olevan taipumus kiipeillä puihin ja käyttäytyä poikamaisesti (huono äiti ei eilen edes tajunnut käskeä lapsiaan alas, kun keikkuivat pihan puissa kerätessäni heille yökamppeita mummila-viikonloppua varten…). Mutta naisellinen voi olla housuissakin. Naisellinen voi olla, vaikka olisikin insinöörimäinen kiinnostus kaapinovien sulkeutumismekanismeja kohtaan kuten tosikoisellani. Tai Krunikan arkkitehtuuria kohtaan kuten esikoisellani.

 

Ja eiköhän sitä edesauta myös iskä, joka on tyttäristään ylpeä ja kertoo sen myös. Isä, joka osaa kehua tyttöjään kauniiksi ja fiksuiksi yhtaikaa 🙂 Ja vähän sitä tapakasvatusta päälle. Eiköhän se siitä lähde.

 

Ja nyt tämä nainen lähtee ostamaan uusia housuja, kun vanhat putoavat jo päältä 😉

Takatalvi tuli ja meni. Niinkuin keväisin aina välillä käy. Tänään on taas ollut upea auringonpaisteinen päivä. Oli kyllä ihmeellistä aamulla, kun työmatkalla kahdeksan pintaan aurinko jo paistoi niin korkealta, että! Talvella ei taida keskipäivälläkään aurinko olla niin korkealla. Ja autossa oli auringonpaisteessa kuuma jo tuolloin kahdeksan aikaan, vaikkei ulkona monta lämpöastetta silloin vielä ollutkaan.

 

Eräs varma kevään merkki on tietenkin myös ne formulat, jotka starttasivat kauden viikonloppuna. On hivenen verran vaikeaa vaihtaa kannustus sinne punaiseen leiriin, joka vuosikaudet niin Mika Häkkisen kuin Kimi Räikkösenkin ajaessa McLarenilla oli se suuri vihollisleiri. Mutta ei se talli vaan se kuski. Ja hienostihan se Kimi kauden avasi, näytti arvostelijoille, miten ajetaan oli talli sitten uusi tai vanha!

 

Formuloiden lisäksi kuuluu keväisin muutakin moottoreiden pörinää, jota ei talvella Suomessa kuulu. Siinä missä formulat ovat tuolla jossain kaukana ja saapuvat telkun kautta olkkareihin ainoastaan noin joka toinen viikonloppu, se toinen keväinen moottoreiden pörinä näkyy ja kuuluu katukuvassa ihan täällä kaikkialla. Nimittäin ne moottoripyörät ovat liikkeellä taas.

 

Moottoreiden jylinää kauniimpia kevään merkkejä löytyy tietenkin luonnosta. Aurinko. Ja lintujen keväinen visertely. Muutolinnuista en mitään tiedä, mutta kevääseen assosioituvia liverryksiä meidän pihalla kuuluu kumminkin. Ja siitepölyäkin on kuulemma ilmassa jo. Lumi -sekin joka satoi viikonloppuna – alkaa olla jo sulanut pois. Vielä en ole kuitenkaan nähnyt ensimmäistäkään leskenlehteä tai muutakaan kevään ensikukkasta missään. Tulevat nekin ajallaan (eikä se, etten minä ole niitä huomannut, takaa mitään – olen huono bongaamaan kukkia).

 

Vielä en ole nähnyt myöskään tienvarsien siivoajia – se rumin mahdollinen kevään merkki kun ovat ne lumen alta paljastuvat roskakasat. Että ihmiset viitsivätkin heittää sellaiset määrät törkyä teiden varsille! Sen sijaan harjakoneita olen jo nähnyt teitä putsaamassa. Kerrankin ovat sen verran ajoissa liikkeellä, että ehkä jopa vältytään pahimmalta pölykeuhkoisuudelta tänä vuonna.

 

Ihana kevät! Sopiva hetki herätä talviunesta. Vaikka tänä vuonna en oikeastaan ehtinyt koskaan puolella teholla käydäkään, sen verran kiireistä ja mielenkiintoista aikaa on eletty niin kotona kuin töissäkin.

Vaikka jos tuota laulua on uskominen, ei se kai vielä ole ohi edes, kun ei vielä ole pääsiäinenkään.

 

Ulkona ainakin on melkeinpä jouluisempaa kuin jouluna, kun täällä meillä on maassa parikymmentä senttiä lunta ja puut valkoisenaan. Kevääseen luottaen uskon, että se pian sulaa poiskin, mutta juuri nyt sitä (loskaista paksua) lunta on. Ja liikenne oli aivan järkyttävää puuroa, kun ajelin Lahdesta kotiin muutama tunti sitten.

 

Olin Lahdessa siis koko viikonlopun. Eilen saimme kuulla kuoronjohtajaltamme vuodenaikaan nähden erikoisen tervehdyksen, iloisen "Hyvää joulua!" toivotuksen. Ja tänään oli punainen kynttilä pöydällä luomassa joulutunnelmaa. Ja olihan sitä laulujen sanatkin täynnänsä, mutta pientä joulutunnelmaa piti keväästä huolimatta saada aikaiseksi ryydittämään laulusuoritusta.

 

Viikonloppu on hujahtanut vauhdilla, viiden joululaulun parissa. Lauantaina niitä treenattiin ja hiottiin, tehtiin vielä pieniä muutoksia, harjoiteltiin muutoksia, laulettiin, laulettiin ja laulettiin. Niin että illalla tiesi laulaneensa. Tänään niitä sitten laulettiin nauhalle. Uudestaan, uudestaan, uudestaan. Pala kerrallaan ja välillä vielä viimeisiä hioen. Ja nyt soi joululaulut päässä keskellä (lumista) kevättä.

 

Äänitys oli mielenkiintoinen kokemus. Kerran aiemmin olen ollut kuoron kanssa äänitettä nauhoittamassa, melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin meitä oli liki neljäsataa kuorolaista laulamassa. Tai jotain siihen suuntaan. Kuoro oli tietenkin Joy, The One And Only mega-nuorisokuoro 90-luvun taitteesta. Se oli pitkä sessio ja päällimmäinen muisto siitä on sen äänitteen ainoan hiljaisen biisin kovaonniset purkitusyritykset, jotka menivät toistuvasti puihin paikan yli lentäneiden lentokoneiden vuoksi.

 

Tänään meitä oli arviolta kolmisenkymmentä, ehkä vähän reilut. Sointi piti siis oikeasti saada puhtaaksi, jokaisen tarkka laulanta oli tarpeen. En ole ennen äänittänyt kuulokkeet korvilla, sekin oli mielenkiintoista. Joyn kanssa meillä muistaakseni oli jonkinasteinen peruskomppi mukana äänityksissä, nyt lauloimme vain kuulokkeista (ja aivan hiljaa monitoreista, kaikille ei ollut kuulokkeita) kuuluneiden peruspohjien avulla.

 

Eilen lopetimme treenit viiden aikaan illalla ja ajattelin pyörähtää Lahden keskustassa vielä (joulu 😉 )ostoksilla ennen kuin mutsille menoa. Vein auton parkkiin kauppakeskus Trion parkkihalliin ja nousin hissillä ensimmäiseen kerrokseen. Vain todetakseni, että kaikki kaupathan olivat jo kiinni! Kävelin häkeltyneenä ulos Triosta ja toden totta: Lahden keskustassa näyttivät kaikki kaupat jo olevan kiinni! Kiinni klo 17 lauantaisin ja arkenakin jo klo 20. Lahti on vähän Lahti. Prisma vähän kauempana keskustasta oli sentään vielä auki.

 

Tänä iltana sitten saakin jännätä vaalitulosta. Tämän hetken ennusteen mukaan (82% äänistä laskettu) Kokoomuksella ainakin on joulu näin keskellä kevättä, sen verran hulppea vaalivoitto näyttäisi olevan tulossa. Way to go 🙂

Välillä on vaan niin, että valitsipa niin tai näin, aina se on ainakin omasta mielestä väärin päin.

 

Säädettiin sitä esikoisen kanssa kotiinjäämistä vielä tänä aamunakin. Mies soitti sinne hoitaja-firmaan heti puoli kahdeksan ja lupasivat soittaa takaisin heti kun tietävät, saadaanko hoitaja samalle päivälle vai ei. Minä jäin sitä tietoa odottamaan – diili oli, että jos saadaan hoitaja, lähden töihin ja mies odottaa hoitajan saapumiseen saakka himassa, mutta minä jään koko päiväksi kotiin, jos hoitajaa ei saada.

 

Vein tosikoisen välillä hoitoon ja kotiin palatessani mies sanoi, että sieltä oli soitettu, ettei hoitajaa saada tälle päivälle. Minua harmitti. Omasta puolestani, työni puolesta. Halusin niin kovasti päästä nimenomaan tätä tämän päivän kurssia kuuntelemaan, kun se on niin oleellista asiaa "uuden urani" kannalta. Esikoisen kannalta asia ei tietenkään olisi voinut olla paremmin, hän oli selvästi hyvillään.

 

Tilanne sai kuitenkin jälleen uuden käänteen noin viiden minuutin kuluttua, juuri kun kaivoin pomoni puhelinnumeroa intrasta. Saivat sittenkin järkättyä esikoiselle hoitajan tällekin päivälle ja minä pääsin lähtemään kurssille, joskin himpun myöhässä. Esikoinen kuitenkin selvästi pettyi. Yritin selittää, miten tärkeä juttu kurssi äidille on ja että olisin oikeasti mielelläni ollut hänen kanssaan kotona. Näinköhän tuo uskoi, vaikka ihan reippaana sinänsä kotiin ilman minua jäikin.

 

Nyt itsellä on taas kerran kurja olo. Huono omatunto. Olisiko sittenkin pitänyt vaan jättää kurssi väliin, käydä se joskus hamassa tulevaisuudessa? Mutta kun siinä on asioita, joita minun pitäisi jatkossa osata kouluttaa! Jos olisin jäänyt kotiin, noh, olisin harmitellut ja joutunut opiskelemaan enemmän itsenäisesti. Ei ehkä katastrofi kuitenkaan. Mutta työn ja oppimiseni kannalta parempi näin.

 

Nyt kun olen täällä, harmittelen esikoisen pettymystä. Joka ei varmaan kuitenkaan oikeasti kestä(nyt) kovinkaan pitkään. Mies sanoi, että hoitaja oli mukavanoloinen, esikoisella on varmasti ihan hyvät oltavat hänen kanssaan – onhan hoitajia ollut kotona ennenkin ja olihan tosikoinenkin sellaisen kanssa alkuviikosta. Ei siis katastrofia näinkään päin.

 

Miksi ihmeessä siis otan kaiken niin raskaasti? Miksi mietin kaiken niin syvältä, ettei lopulta mikään tunnu hyvältä ratkaisulta? Miksen voi vaan ottaa asioita niinkuin ne ovat ja vastaan tulevat? Kenenkään maailma ei loppujen lopuksi kaadu tällaisista asioista. Oleellista on vain, että lapsi saa olla kotona ja parantua rauhassa. Homma siis hoidossa ja kaikki hyvin.

 

Usko jo, kaikki on hyvin! Lopeta jo vatvominen! — *huokaus*