Tyttäreni, ehkä etenkin esikoiseni, on useimpien lasten tavoin aina ollut kiinnostunut tietämään erilaisia asioita ja myös oppii ja muistaa hyvin kuulemansa. Yksi, mikä esikoistani on kiinnostanut hyvin pienestä asti, on kartat. Karttoja meillä onkin varsin paljon, sillä ne ovat myös mieheni suuri kiinnostuksen kohde. Tyttärellä on myös huoneessaan minun vanha karttapalloni, jota usein katselee.

 

Tällä viikolla mieheni toi töistä kotiin sellaisen pikkuisen läpimitaltaan n. 10cm kokoisen karttapallon, jonka joskus olen hänelle antanut. Tytär on tutkaillut sitä tuon tuostakin. Teki kerran huomion: "En mä tiennytkään, että Venäjä on kokonaan kiinni Suomessa" ja eilen illalla halusi, että näytän pallolta reitin, jonka viime kesänä Euroopassa ajoimme. Sitten totesi itsekin, että pallo on vähän pieni siihen tarkoitukseen, joten hakikin sen isomman pallonsa. Huomautin, ettei siitäkään kyllä oikein voi näyttää kuin summittaisesti, missä mentiin ja samaan hengenvetoon totesin, että tämähän on niin vanha karttapallo, että Saksakin on vielä kahtia.

 

Tänä aamuna esikoinen palasi siihen aiheeseen. "Äiti, miksi Saksa oli ennen kahtia?" Ja siitäpä se alkoi. Selitin tyttärelle maailmansodat ja Suomen sodat, rauhansopimukset ja Hitlerit ja valloitusyritykset, voittajat ja häviäjät, maanluovutukset, sotakorvaukset ja ihan kaiken. Viipurin luovutuksen, evatkot ja täpötäydet evakkojunat – joista esikoinen oli jo aiemmin kuullut isoäidiltäni. Pommitukset ja pommisuojat. Berliinin muurin murtamisen (johon tosikoinen 4vuotiaan ymmärryksellä huomautti: "Onneksi kukaan ei murskaa meidän taloa!" 🙂 ).

 

Hurjan kiinnostuneina molemmat tytöt kuuntelivat ja esikoinen esitti jatkokysymyksiä kaikkeen mistä kerroin. Fiksuja kysymyksiä, jotka kumpusivat paitsi minun kertomastani myös kaikesta, mitä oli jo isoäidiltäni kuullut. Muisti myös Suomen Pankin edessä seisovan patsaan pommitusklommot. Kyseli evakkojunista. Ja isovanhempieni osuudesta sotiin. Mitä isoäiti teki siellä lottana ja tapahtuiko isoisäni (kymmenisen vuotta sitten amputoidulle) jalalle jotain siellä sodassa (josta kumpusi sivujuonne siitä, miten jalkaan tulee kuolio).

 

Minähän olen polvenkorkuisesta asti kuullut ensisijaisesti isoäidiltäni tarinoita sodasta. Ne ovat heränneet elämään mielessäni; nehän ovat tapahtuneet ihmiselle, joka on minulle hyvin läheinen. Talvi- ja jatkosodista alkaa olla jo aikaa niin paljon, että sen kokeneet ihmiset ovat kohta kaikki kuolleet. Tieto siitä voi elää sukupolvelta toiselle, mutta hiipuu varmasti ajan mittaan. En usko, että nämä jutut niin paljon kiinnostaisivat esikoistanikaan, elleivät ne koskisi isoäitiäni, joka myös tyttärilleni on hyvin läheinen.

 

Välillä mietin, mitä merkitystä sillä oikeastaan on, että tuntee historiansa, että tietää sodista. Miten se enää meihin vaikuttaa? Mutta kyllä se vaan vaikuttaa. Juurensa ja miten tähän on tultu on hyvä tietää. Paremman maailman voi rakentaa vain ihmiset, jotka osaavat katsoa asioita pitkällä perspektiivillä ja se kumpuaa vain tietoisuudesta siitä, mitä on ollut. Vain siltä pohjalta voi miettiä, mitä voi tulla. Sillä rakennetaan maailmankuvaa.

 

Lapsen tiedonjano on pohjaton. Onneksi niin. Vain sen avulla lapsi voi hahmottaa maailmansa ja oppia kaiken tarvitsemansa. Toivottavasti omien lasteni tiedonjano ei kuole koulussa, niin kuin niin monelle käy. Minulla on tiedonjano tallella, enkä edes pärjäisi työssäni, jollei niin olisi (tosin, tänä päivänä aika harva pärjäisi, mikä on minusta hyväkin asia, ihmettelin, kun eräässä vaalimainoksessa elinikäistä oppimista pidettiin negatiivisena ja ei-toivottuna – höh!). Aika paljon minä tiedänkin – onpahan jotain mistä ammentaa omille lapsilleni. Ja mitä minä en tiedä, yleensä mieheni pystyy paikkaamaan sen. Tai toisinpäin 😉

 

Ja loput voi kaivaa netistä.

Lienee yleisinhimillinen ominaisuus vääntää tuntemattomia sanoja toisiksi. Töissä tosin en kovinkaan usein siihen törmää, tanssitunneilla kyllä, kun joku tanssitermi saa jonkun suussa uuden muodon, joka jää elämään. Minä harrastan sitä töissäkin toisinaan, kurssilaisia (tai ihan vaan itsekseni itseäni) huvittaakseni – tai yleensä tarkoituksellisesti luodakseni muistijäljen.

 

Lapset tietenkin lausuvat sanoja väärin, mistä tulee hauskoja uudissanoja  – esimerkiksi mätitahna on meillä tätitahna (due to tosikoisen lausuntavirhe), joka törmäsi setätahnaan ja niin syntyi lapsitahna, don’t ask 😀 Lapset myös kuuntelevat aikuisten puheesta outoja sanoja, jotka vääntyvät tutumpaan muotoon lapsen suussa. Mutta meidän tytöistä etenkin verbaalisesti sangen taitava esikoinen rakastaa sanaleikkejä ja on näppärä keksimään hauskoja väännöksiä sanoista kuin sanoista. Äitiinsä tullut siis 😉

 

Ihmisellä on pyrkimys yhdistää uusi tieto vanhaan. Se on taloudellista muistin käyttöä, kun ei muodosteta kokonaan uutta muistijälkeä, vaan tieto liitetään vanhaan. Yhteisen rajapinnan ollessa riittävän ohut, ainoa keino on yhdistää uudet sanat johonkin vanhaan ja tuttuun sanaan. Kun uuden sanan merkitykselle ei ole olemassa tarttumakohtaa vanhassa tietoloadissa.

 

Eli, esim. kun tehdään CTORista raptori, jää ceetori mieleen raptorin toimiessa muistisääntönä, jolloin varsinaista uutta muistettavaa on, että siinä missä raptori on sukupuuttoon kuollut lisko, ceetori onkin konstruktori, jota käytetään olio-ohjelmoinnissa. CTORille sellaisenaan ei olisi ollut mitään liittymäkohtaa aivoissani.

 

Tämä on tietenkin hyvinkin tarkoituksellista, joskaan ei aina täysin tietoista. Eri asia on sitten se, että tekee moisesta tietoisen huvin – se tekee elämästä pikkuisen hauskempaa. Joskus vaan tuntuu, että ammattisanaston vääntämistä ei ymmärretä – minulla lienee kieroutunut huumorintaju. Sukuvika 😉

 

[Saippua on tekniikka nimeltä SOAP ja t-ford xml-elementti nimeltä tModel – molemmat liittyvät Web Serviceihin.]

Silloin kun olin lapsi, pulahdin landella järveen kastautumaan heti kun vaan jäitä sai sen verran sysittyä syrjään, että sekaan mahtui. Talvileireilläkin oli vain luonnollista käydä avannossa – ja miksei välillä juoksennella jäällä uikkareissa ja sukissa, auringon paistaessa mukavasti. Siihen neljäasteiseen veteen verrattuna kaksitoista asteinen vesi oli jo lämmintä, joten ei kai ihme, että sellaisessa jo viihdyttiin siskon kanssa pari tuntiakin!

 

Toista se on nykyisin. Uimahallissakaan en meinaa saada itseäni uimaan kuin lämminvesialtaaseen. Kaikki muu tuntuu kuumiin suihkuihin tottuneesta liian ky-hy-hyl-mältä, vaikka luulisi niiden lapsuuden ja nuoruuden avantouintien karaiseen. Ehei. Minusta on muutenkin tullut varsinainen vilukissa, palelen aina ja kaikkialla, paitsi auringossa kesähelteellä, kun varjossakin on vähintään 25 astetta.

 

Esikoiseni sen sijaan on samanlainen kuin minä lapsena, ellei hurjempikin jääkarhu. Kovin monta mahdollisuutta ihan avantouintiin tai kevään ensimmäisiin jäiden sekaan sukeltamisiin ei ole tullut, mutta uimahallien kylmäaltaissa käy ihan mielikseen. Itiksen uimahallin kylmäallas on sellainen pitkulainen, nelisen metriä pitkä, jossa on portaat kummassakin päässä, ja sitä esikoinen ui eestaas uudestaan ja uudestaan. Ja minä kun en varvastanikaan halua niin kylmään veteen kastaa!

 

Esikoinen on muutenkin paljon lämminverisempi kuin minä nykyisin. Nuorena minullekin tuli herkästi kuuma talvellakin ja saatoin vetää hihat ylös esim. luistellessa. Esikoinen on vähän samanlainen, ei palele oikeastaan koskaan, ennemminkin hänelle tulee herkästi kuuma jos on yhtään liikaa päällä. Ja onhan hän tietysti jatkuvasti liikkeessäkin. Niin on tosin tosikoinenkin, mutta hän taas palelee paljon helpommin. Tosikoiselle saa aina pukea enemmän päälle kuin esikoiselle ja silti saattaa sanoa, että on kylmä.

 

Tosikoinen ei myöskään ole paljon välittänyt niistä kylmäaltaista. Isosiskon perässä toki varpaitaan niissä kastellut, ehkäpä jopa uskaltautunut ensimmäiselle portaalle, mutta ei sitten yhtään pitemmälle. Kylmä tulee. Tyttö haluaa lämmintä! Ei siis ihme, että niin kovasti tänään itketti, kun tytär tuli polvia myöten likomärkänä rannasta ylös – oli astunut kiveltä taaksepäin ja suoraan jääkylmään veteen. Onneksi kuitenkin vain (tosikoisen) polvensyvyiseen rantaveteen. Eipä vaan sattunut olemaan vaihtovaatteita mukana kuin sukat, joten lapsi tuotiin kotiin filttiin paketoituna.

 

Tulipa siis tosikoinen ihan tahtomattaan heittäneeksi talviturkkinsa, tai ainakin sen helmat, tänä vuonna ensimmäisenä tästä perheestä. Mies varmaan ui järvessä viimeistään juhannuksena, mutta minä odotan luultavasti heinäkuuhun asti 😀 Esikoinen, noh, menee varmasti järveen uimaan heti tilaisuuden tullen touko-kesäkuussa, vaikka eipä jääkarhun talviturkki heittämistä kaipaa!

Olin tänään tyttöjen kanssa pyöräilemässä. Tytöt omillaan, esikoinen aika paljon talutellen, ja minä omallani sukkuloiden eri tahtiin etenevien tytärteni väliä.

 

Tosikoinen tuntuu olevan luotu pyörän selkään, on aina ollut ihan himopyöräilijä. Vuoden vanhana hän kiipesi isosiskon 16" pyörän selkään (pyörän ollessa telineessä) aina tilaisuuden tullen. Seuraavana keväänä, nipin napin kaksivuotiaana tytär saikin sitten oman pyörän. Ajattelin, että saapahan istua pyörän selässä siskon ajellessa, vedetään neitiä tämä kesä, ehkä sitten syksyllä jo itse polkeekin. Heh heh, pari kertaa pyörän selässä ja johan alkoi tyttö polkea! Eikä sen koommin ole lopettanut. Nyt on aivan uskomattomat reisivoimatkin jo, kun menee ylämäetkin ylös tuosta vaan polkien. Apupyörät on vielä pyörässä, mutta koska tosikoisella on uskomaton tasapainokin, tänä kesänä varmaan kokeillaan jättää nekin pois.

 

Kunhan vaan esikoinen ensin saisi vähän rutiinia pyöräilyyn. Hänelle kun asia ei ole tullut aivan yhtä itsestään kuin tosikoiselle, on aina ollut vähän arempi pyöräilijä kuin tosikoinen. Osittan I am to blame, olen tehnyt huonojakin valintoja asian osalta. Nimittäin kun tytär oli 3vuotias ja aloitteli pyöräilyä vanhalla 12" pyörällä, siitä hajosi apupyörät. Päätettiin ostaa tytölle kokonaan uusi pyörä ja koska esikoinen oli jo tuolloin ikäisekseen melko pitkä, ostettiinkin se 16" pyörä. Kaupassa se näytti ihan sopivalta, mutta todellisuus osoittautui toisenlaiseksi ja niinpä esikoinen pääsi pyöräilyn makuun kunnolla vasta syksyllä, neljä jo täytettyään.

 

Seuraavana keväänä pyöräily sujui mallikkaasti ja koska parhaalta kaverilta otettiin apupyörät pois, halusi kesällä esikoinenkin kokeilla niin. Minä tuumasin, että en niitä sitten enää takaisinkaan laita, vaan sitten opetellaan. Näin jälkikäteen ajatellen aivan liian aikaisin. Kyllähän tytär oppi, ei heti, mutta aika pian. Lähteminen ja pysähtyminen oli jonkin aikaa vaikeaa, mutta loppukesään mennessä sekin meni hyvin. Seuraavana keväänä, vuosi sitten, ei homma enää niin itsekseen sujunutkaan ja pyöräily jäi melkein sikseen. Ei nyt aivan, mutta yhtäkkiä tyttö alkoi pelätä alamäkiä ja ylämäkiä ja mutkia, toisin kuin ennen.

 

Loppukesästä totesimme pitkän tyttömme olevan 16" pyörään jo liian iso ja otimme esille 20" pyörän. Se on kieltämättä vähän raskas, mutta sopivan kokoinen. Ja silläpä nyt sitten opetellaan. Tytär hannaa sillä ajamista, etenkin niitä ylä- ja alamäkiä ja kapeita teitä, koska ei ole varma pyörän hallinnasta. Siksi siis paljon talutteli pyörää. Matkamme määränpää olikin koulun kenttä, suht tasainen asfalttikenttä, jolla tyttö sai ajaa rundia tarvitsematta pelätä ojaan kaatumista. Ajaminen sujuu kyllä aivan loistavasti, lähteminen ja pysähtyminen samoin, mutta ajovarmuutta tarvitaan. Ja sitä saa siellä isolla kentällä, missä ei ole mitään pelottavaa.

 

Kentän vieressä oli koulun kiipeilytelineet, joissa tytöt välillä kävivät keikkumassa. Aikamoisia apinoita, tosikoinenkin kiipesi korkealle verkkoon tuosta vaan ja esikoinen tasapainoili tangoilla taitavasti. Se oli niin hauskan näköistä, että minäkin innostuin kiipeilemään ja temppuilemaan tangoilla, paikalle osuneiden teinien hämmästykseksi.

Testimaa.comissa on kaikenkarvaisia hupaisia testejä, joista yksi on elitismi-testi. Sen perusteella minäkin olen 74% elitistinen. Enkä edes koskaan ole mieltänyt olevani elitistinen, iyk, mutta testin mukaan anti-elitistismi onkin elitismiä. Tuo on kyllä vähän less is more in papertowels also -logiikkaa, mutta pitää kai se uskoa, kun kerran ehdottoman tieteellinen ja luotettava nettitesti niin sanoo 😉

 

Jos totta puhutaan, tunnistan ja tiedostan itsessäni, jos nyt en elitistisiä niin ainakin voimakkaan individualistisia piirteitä. Pyrkimystä erilaisuuteen ja massasta erottumiseen. Halua ajatella itse ja tehdä päätelmät ja valinnat itse, sen sijaan, että olisi hypetysten vietävissä. Olen erittäin skeptinen kaikkea uutta hehkutusta ja massat liikkeelle laittavaa kohtaan. Minun pitää itse saada löytää ratkaisut ja hyvät valinnat. Olen sellainen kantapään-kautta-ihminenkin tavallaan.

 

Haluaisin olla uniikki. En mikään sellainen massa-uniikki, joka ajattelee ja pukeutuu vaihtoehtotyylillä ollakseen valtavirrasta poikkeava, mutta samalla kulkeekin alakulttuurivirrassa. Vaan vain sellainen kuin minä olen. Pukeudun juuri niin kuin minusta on mukavaa. Ajattelen ja toimin juuri niinkuin minä parhaaksi näen ja viisaaksi katson. Ja sitten minua harmittaa, jos joku onkin omalla tahollaan päätynyt samanlaiseen individualistiseen ja uniikkiin tapaan ajatella tai toimia kuin minä, koska sitten se ei enää olekaan uniikkia.

 

Saahan tämä indivisualismini toisinaan vähän ääri-piirteitäkin, myönnetään. En ole esimerkiksi koskaan omistanut Leviksiä, koska kaikilla oli levikset kun olin teini, ja niitä pidettiin the-one-and-only-farkkuina. Ok, oli ne myös kalliit ja 501 aivan väärä malli minulle – sen verran kerran myönnyin, että kokeilin sellaisia jalkaani 😀

 

Enkä tietoisesti ole myöskään ostanut lapsilleni ReimaTec-haalareita, koska esikoisen vauva-aikaan niitä hehkutettiin niin kamalasti ja kaikilla lapsilla oli ReimaTecit. Minun lapsillani on Travallen tuntemattomammat mutta aivan yhtä hyvät (ellei paremmatkin) haalarit. Myönnetään, olosuhteiden pakosta ostin tosikoiselle ReimaTecin housut muutama viikko sitten, kun muita ei ollut tarjolla siinä kiireessä.

 

En toisaalta kuitenkaan tietoisesti pyri erikoiseen, en ostele tuotteita, jolla vain niiden huippuhienojen ominaisuuksien vuoksi tai joka olisi tiettyä merkkiä merkin tunnettuuden tai arvostuksen vuoksi – se olisi sitä elitistisyyttä – vaan valitsen tuotteen sen mukaan, mitä ominaisuuksia tarvitsen ja arvostan tuotteissa.

 

Esimerkiksi tanssilenkkarini ovat Blochit eivätkä Capeziot, koska a) väri sattui miellyttämään ja b) koska kun kyselin ko. lenkkareiden perään eräästä tanssitarvikekaupasta, siellä vastasi tympeähkö naisääni: "Ei meillä ole Blocheja, myymme vain aitoja Capezioita." Strengthened my resolve to buy Blochs 😀 Vaikka Capeziot hyvät ovatkin – jazztossuni ovat Capeziot (ja ostettu ennen tätä episodia 😀 ).

 

Elitisti olisi ostanut Capeziot merkin vuoksi. Tosin elitisti olisi saattanut jo aikoja sitten lopettaa koko tanssiharrastuksen "koska kaikki juntitkin harrastaa tanssia nykyisin!". Kuten eräät tytöt 90-luvun puolivälissä, kännyköiden yleistyminen alkuvaiheissa hämmästyttivät minua snobiudellaan. Katselivat ohikulkevaa kaljamahaista pelkkiin shortseihin, tennissukkiin ja lenkkareihin sonnustautunutta miestä, jonka vyölaukun remmistä roikkuin kännykkä. Tytöt nyrpistelivät nenäänsä ja totesivat toisilleen: "Pitäisiköhän luopua kännykästä, kun kaikenmaailman junteillakin on jo sellaiset!". Onhan siinä syytä kerrakseen, kieltämättä 😉

 

Vaikeaapa tässä maalimassa on olla uniikki. Täällä on viisi miljardia muutakin pallontallaajaa, joten chances are slim to none, etteikö jostain löytyisi joku, jonka ajatusmallit täsmäävät omiini. Vähintäänkin vanhemmistani ja isovanhemmistani voin löytää samoja ajattelu- ja käyttäytymismalleja kuin itsestäni. Mutta eipä se olekaan se pointti. Pointti on, että valitsinpa ja teinpä mitä tahansa, sen valinnan takana olen minä itse. Omilla aivoillaan ajatteleva yksilö.

 

[Btw. Siihen on voimakas taipumus myös lapsillani. Tahto-lapset pärjäävät hyvin elämässä, sanotaan. Heillä on siis loistava tulevaisuus edessään 😉 ]