Olioiden perusteita, Java-papuja, Java serv(l)ettejä… Tällaisia kurssiaiheita tavailin ovien pielistä kun aloittelin uraani nykyisessä työpaikassani. Enkä tiennyt yhtään mistä oli kyse. Javapavuista ja servleteistä tuli mieleen lähinnä iltapäivän kahvihetki ja olioista karvaiset pienet pallerot sänkyjen alla, vähän niinkuin Haisulit.

 

Kahdesta jälkimmäisestä en mitään tiedä vieläkään, eikä se edelleenkään haittaa, kun en javaa yritä opetellakaan. Sen sijaan oliot eivät sittenkään ole mörköjä, edes päässäni enää. Ne ovat ohjelmassa asustavia olentoja, joiden hahmon määrittää luokka. Paras kuulemani selitys luokan ja olion erosta – tai pikemminkin suhteesta – on, että luokka on ne rakennuspiirrustukset, joiden mukaan rakennetaan talo, joka on se olio.

 

Olio on englanniksi tylsästi vain object. Vielä jokin aika sitten olin sitä mieltä, että object-sanan suomentajalla on ollut aivot sumussa sillä hetkellä kun on keksinyt niinkin koomisen ja jotenkin epä-iiiteemäisen termin kuin olio. Mutta siinä on sittenkin ihan itua. Nimittäin olio on kuin onkin tietyllä tapaa elävä olento. Luokkkaan eli rakennuspiirrustuksiin määritellään perusrunko sekä tarvittaessa raamit, joiden puitteissa olio voi muuntua. Aivan barbapapa olio siis ei ole, mutta se siis voi muuntua. Esimerkiksi ruskeasta möröstä punaiseksi möröksi.

 

String on eräs .net-kielen perusluokista, vaikkei siitä muodostetut oliot olekaan aivan täysin oliomaisia. String-oliot eivät muiden olioiden tavoin osaa muuntautua vaan joka muunnoksesta pitääkin luoda uusi olio. Miksi sitten esimerkkinäni on string, jos kerran se on vähiten oliomainen olio? Siksi, että juuri se vajavaisuudellaan aiheutti minussa ahaa-elämyksen olioiden olemuksesta – etenkin kun havaitsin siinä selvän yhtäläisyyden lapsiini.

 

Esimerkkinä luon siis string-olion s, jonka ilmentymä on teksti "esimerkki":

string s = "esimerkki";

Jos tulostan s:n MessageBoxiin, saan laatikkoon sanan esimerkki, luonnollisesti. Mutta jos haluaisinkin, että laatikossa lukisikin ESIMERKKI isoilla, voisin muuntaa olioa ToUpper-nimisellä metodilla. Eli kirjoittaisin edellisen koodirivin jälkeen

s.ToUpper();

jolla pyydän: "Olio kiltti, voisitko muuttua isoiksi kirjaimiksi". Mutta tämä olio onkin siis jukuripää, kuten ne lapseni, eikä suinkaan tottelisi minua. Tämä olio kun ei osaa muuntaa itseään. Niinpä minun pitäisi luoda se uusi olio, kirjoittaa:

s = s.ToUpper();

ja näin saisi vanha jukuripäinen olio olla keskenään pienillä kirjoitettu, minä leikinkin uuden olion kanssa, joka suostuu olemaan isoilla kirjoitettu!

 

Jos siis lapsilta pyydän: "tytöt kiltit, voisitteko olla hiljaa" ei se suinkaan tehoa, koska tyttäreni ovat string-olion kaltaisia, eivätkä osaa muuntaa itseään hiljaisiksi. Enkä saa heistä kloonattua uusia olioita, jotka olisivat hiljaa. Se ei toisaalta ehkä olekaan se oikea keino lasten ollessa kyseessä.

 

Tässä stringin tapauksessa ei nyt ole niin merkityksellistä, onko olio uusi vain muuntautunut vanha, pääasia, että lopputulos on oikea, eli on käytetty oikeita syntaksin mukaisia keinoja laittaa oliot tottelemaan. Pitäisi siis keksiä oikeat keinot saada ne lapset tottelemaan. Yeah, right. "Arvomme seuraavan kokeiltavan keinon." Syntaksia kun ei lastenkasvatuksessa ole.

(Ei tosin lainkaan pahan noidan pauloissa, vaikka muutama kiltinpuoleinen tänään ovella virpomassa kävikin, eikä ainakaan nuku sataa vuotta, hyvä jos 11 tuntia kerrallaan.)

 

Viikonlopun partyt on ohi. Prinsessat vain vilkkuvat silmissä. Oli nimittäin prinsessavaihetta elävällä tosikoisellamme 4-vuotissynttärit big-time-prinsessateemalla. Oli prinsessapöytäliinaa, prinsessalautasia, prinsessamukeja, prinsessaleivoksia, prinsessapullia, kruunukakkua ja linnajäätelökakkua ja whatnot. Puhumattakaan siitä, että annoimme tosikoiselle itse synttärilahjaksi prinsessalinnan, sellaisen pop-up teltan, joka komeilee nyt hänen huoneessaan valtaisana pinkkinä karamellina.

 

Tällä kertaa aloitin valmistautumisen synttäriteemaan jo hyvissä ajoin (vrt. viimehetken mikki-metsästys viime syksynä). Prinsessakertikset löytyivät jo melkein kuukausi sitten lelukaupasta ja linnakin samalla matkalla. Tarjoiluiden osalta en osannut olla aivan yhtä ennakoiva: tiistaina vasta istuin alas miettimään, mitä oikein viikonloppuna tarjotaan enkä ollenkaan meinannut osata mieltää, että jotain tarttis tehräkin. Niin siinä vaan kuitenkin taas kävi, että tein kuin teinkin enemmänkin kuin aioin. Se on niin mukavaa – kun ei joka viikonlopuksi tarvitse leipoa!

 

Niinpä teimme lasten kanssa torstai-iltana aleksantereita, jotka kuorrutimme pinkillä tomusokeripäällysteellä ja nonparelleilla = prinsessaleivokset. Perjantai-iltana leivoin kakun, josta siis muotoilin kruunun, jonka lauantaina päällystin vaaleanpunaisella kermalla, marmeladeilla ja hopeakuulilla. Lauantaiaamuna leivottiin lasten kanssa vielä pyöreitä pikkupullia, jotka koristeltiin värikkäillä tähdillä = prinsessapullat. Loppu tulikin sitten kaupasta valmiina.

 

Perjantai-iltana vietettiin myös tosikoisen synttäreitä perheen kesken. Meillä on ollut tapana aina viettää oman perheen kesken erilliset pikkukekkerit, jolloin on annettu perheen lahjat sankarille. Tällä kertaa neiti 4("mä muuten täytän kuus")vee sai siis meiltä sen prinsessalinnan, sekä uudet keiju("eikun perhos!")siivet rikkoutuneiden tilalle. Esikoinenkin, joka ei sanojensa mukaan enää niin prinsessoista välitä, tuumasi linnasta: "tää on paras lahja, mitä meidän perheessä on koskaan annettu!" ja heräsi lauantaiaamuna vartin yli kuusi vain päästäkseen taas linnaan.

 

Itse synttärineitonen oli vähän maltillisempi innostuksessaan – on tässä suhteessa muutenkin erilainen kuin siskonsa – mutta luki akkareita linnassa koko lauantaiaamupäivän ja on siellä viihtynyt hyvin hyvin paljon muutenkin. Samoin siivet pääsivät käyttöön heti lauantaina, kun sukulaisille esiteltiin perhosprinsessa kruunuineen ja siipineen päivineen. Tänään kaverisynttäreillä lapset testasivat, että linnaan mahtuu yhtaikaa ainakin kuusi lasta – ainakin hetkeksi kunnes alkaa ahistaa 😉

 

Kovasti mielissään bileistään perhosprinsessa oli, niin lauantain sukulais- ja ystäväperhejuhlista kuin tämän päivän lastenkemuistakin. Varsin väsynyt ja tuittuinen, etten sanoisin raivokkaan kiukkuinen, neiti tosin oli jännittävien synttäripäivien päätteeksi. Ottaa voimille täyttää vuosia. Onneksi sitä tapahtuu vain kerran vuodessa.

"Postimerkki on tärkeämpi kuin elokuva. Siinä olen koko ajan sukset jalassa." Ei tarvinne kysyä, kuka näin on sanonut. Aivan oikein, samapa sama Matti, jonka hajatelmista parhaita ovat ehdottomasti "elämä on laiffii", "jokainen tsäänssi on mahdollisuus" ja "so not". Jonka mietteistä on koottu oikein kirjakin – joka ei ole niin hauska kuin olisi voinut olettaa.

 

Matti postimerkissä, Matti elokuvassa, Matti kirjassa. Matti vankilassa ja Matti vapaalla. Mitä tahansa Matti tekeekin, sen voi lukea Seiskasta ja iltisten lööpeistä. Ennen kirjoitettiin Matin naisista, ne kun vaihtuivat sangen tiheään ja olipa niitä jopa salamakihloja (jotka purkautuivat yhtä salamana). Nyt kirjoitetaan väkivaltaisuuksista ja parannuksista. Ja kaiken läpi rinnalla pysyy Mervi, joka välillä ilmoittaa eroavansa, muttei eroa koskaan sittenkään. Vakka on löytänyt kantensa. 

 

Aivan samaa ei voi sanoa siitä toisesta Matista – joka edellisen tavoin esiintyy kaiken kansan suussa vain Mattina. Asiayhteydestä yleensä nopeasti voi päätellä kummasta "meidän Matista" on kyse. Kansallista yhteisomaisuutta kumpainenkin. Kulkevat vain vähän eri suuntiin elämässään. Sankari, josta on tullut antisankari. Tavis, josta on tullut sankari. Siinä missä Matin naisseikkailut ovat vuosien mittaan vähentyneet ja muuttuneet vakisuhteeksi, on Matin vakisuhde muuttunut naisseikkailuiksi. Kuulunee siis sankaruuteen?

 

Matti kirjassa ja Matti lehtien palstoilla. Matti pitää uuniperunasta. Ja koska Matti asuu Lepsämässä, Lepsämän kadut kevät-harjataan Nurmijärvellä ensimmäisinä. Matti tykkää Susanista – eipäs kun Merikukasta! Onko sillä nyt niin väliä? Mitä minä sillä tiedolla teen? Välillä noita lehtien spekulointeja löyhästi seuraillessa tulee mieleen jotenkin ala-astemeininki. "Matti ja Merikukka ne yhteen soppii, huomenna mennään pussauskoppiin…" Ei median tarvis olla aina niin haukkana kimpussa.

 

Mutta sellaistahan se on, kun on koko kansan sankari – tai vaikka entinenkin. Ei ole olemassa käsitettä "oma elämä". Elämä on lehtien palstoilla, koska kaikki haluavat tietää, mitä heille tapahtuu. Onhan siinä puolensakin. Jos juhlii liian rankasti, eikä muista seuraavana päivänä, mitä edellisenä tuli tehtyä, voi aina edesottamuksistaan ainakin lukea lehdestä, tuleepa muistiaukotkin paikattua. Niin, tämä koskee varmaan nyt enemmän toista kuin toista Mattia.

 

Olkoon Matti kuinka enteellinen nimi tahansa mitä sankaruuteen tulee, on Suomessa sentään muunkin nimisiä sankareita ja antisellaisia. Yksi on oman nimikkopossunsakin saanut Sauli (joka tosin kulkee enempi sukunimellään, mikä johtunee lööppifrekvenssistä, joka ei ole yhtä suuri kuin Mateilla). Toinen on eipäs-juupas-Paavo (joka niinikään esiintyy ihmisten suussa enempi sukunimellään).

 

Ainiin, ja onhan meillä Kimikin, joka ansiokkaasti paikkaa Matteja lööpeissä Mattien ottaessa iisimmin.

Lapset ovat tunnetusti varsin eläinrakkaita ja aika monessa perheessä se kissan tai koiran kinuaminen alkaakin jo lasten ollessa varsin pieniä. Jos siis perheessä ei eläimiä ennestään ole. Kuten meillä esimerkiksi. Tyypillisesti lasten toivomuslistalta löytyvät nimenomaan nämä perinteiset kissa ja koira, vähän isompana saattaa tulla niitä eksoottisempiakin toiveita kehiin, kuten käärmeitä sun muita.

 

Minun esikoiseni oli ovela ja tajusi kai äidin pupu-fiksaation jo parivuotiaana, ja niinpä ensimmäinen lemmikkipyyntö oli nimenomaan pupu. Sittemmin esikoinen on pyydellyt ihan koiraa, erityisesti dalmatialaista ja tosikoinen kissaa. Kissaa mieheni jo hetken harkitsikin jopa, mutta onneksi se meni ohi. Ei minulla sinänsä mitään kissoja tai edes eläimiä vastaan ole, mutta meidän elämäntyyliimme ne eivät vain sovi, reissaamme liikaa. Sitä paitsi ne elävät lyhyemmän aikaa kuin me, joten ne kuolevat ennen meitä, joten niitä joutuu suremaan. Ja minä kiinnyn niin valtavan voimakkaasti, etten meinaa selvitä edes lemmikin menettämisestä. Kuten on tullut todistettua jo kahden kanin kanssa.

 

Kissojen, koirien ja pupujen lisäksi olen kuullut hyvinkin mielenkiintoisia toiveita lapsiltani. Esikoinen esimerkiksi niinikään parivuotiaana sukulaisten lehmätilalla vierailtuamme pyyteli kovasti omaa lehmää. Se olisi kuulemma voinut asua meidän parvekkeella. Joskus vähän myöhemmin tytär olisi halunnut sinne samaiselle parvekkeelle sittenkin hevosen. Ja siitäkös vasta riemu syntyi, kun muutimme rivitaloon – meillähän olisi ollut hepalle ihan kunnon piha! Kumma jos ei jo hevosta ala herua.

 

Ja jos tytär niin riemastui jo rivitalon pikkuisesta pihasta, niin tottahan sitten kokonaisesta tuhannen neliön tontista! Nyt lemmikkieläintoivelistalla on "kissa, koira, hevonen ja lentävä lehmä". Rohkenen vain epäillä, että siivin varustettu lehmä ottaisi ja lentäisi pois meidän pihalta. Ei sillä, että sitä koskaan saataisiin tietää, meille ei tule lentävää lehmää eikä muitakaan eläimiä uudellekaan pihalle. Kanikoppia vähän harkitsin, mutta hautasin senkin ajatuksen.

 

Lentävä lehmä voisi sinänsä olla mielenkiintoinen eläin. Mistä lie tytöt ovat sellaisen keksineet! Kenties skeptisestä sanonnasta "…ja lehmätkin lentää", jota meillä kieltämättä viljellään monesti muodossa jos toisessa. Tai ehkä Itiksessä näkemästään vaijerilla kattoon kiinnitetystä "lentävästä" lehmästä. Mutta luulevatko tytöt, että oikeasti on olemassa lentäviä lehmiä? Jaa-a.

 

Tästä voisi siis jo päätellä, että tyttärilläni on pahoja aukkoja eläintuntemuksessaan, mutten sittenkään olisi aivan varma. Nimittäin esimerkiksi tänä aamuna esikoinen spekuloi kahta erikokoista muovikilpikonnaansa, jotka oli pienempänä mieltänyt äidiksi ja poikaseksi: "Äiti, eihän nää voi mitenkään olla äiti ja lapsi, kun tää toinen on maakilpikonna ja toinen vesikilpikonna. Kato nyt, niiden jalat on erilaiset!" Tarkka tyttö ja hyvin asioista perillä, jopa kilpikonnista. Täytyyhän senkin siis olla selvää, etteivät lehmät lennä!

 

Tytöillä on siis ilmeisesti vain suvulta peritty kieroutunut huumorintaju 😉 Esikoisella ainakin, tosikoisen tiedoista ja luuloista en mene mitään sanomaan vielä tässä vaiheessa elämää.

Onhan siitä jo aika pitkä aika, kun naiset emansipoivat itsensä ulos hamepakosta ja valloittivat housumarkkinat. Ei siis pitäisi olla niinkään kummallista, että tällainen posthip-discoaikaan syntynyt minä viihtyy housuissa paremmin kuin hameessa. Ihan täsmälleen ottaen farkuissa kaikkein parhaiten.

 

Silloin kun esikoistyttäreni syntyi, aika moni (pojan äiti) kommentoi, että ihanaa, nyt saat pukea sitten kaikkia ihania rimpsumekkoja lapselle päälle. Minä nyökyttelin ymmärtäväisenä, mielessäni ihmetellen, että miten niin ihania mekkoja? Mitä ihanaa mekoissa muka on? Minä en ole koskaan oikein viihtynyt hameissa ja mekoissa. Ne olivat vain tiellä, kun kiipeilin puissa ja hypin aitojen yli. Vähän sama juttu, kuin etten ole koskaan kovin pitkään pitänyt pitkiä kynsiä, kun ne vain lohkeilivat kaikessa mitä tein – ja nyt olisivat tiellä tietokoneen kanssa.

 

Don’t get me wrong, kasvatukseni oli sen verran perinteistä, että minutkin on kyllä puettu mekkoihin ja hameisiin aina välillä. Juhlat ovat juhlia ja niitä tulee kunnioittaa asianmukaisella vaatetuksella, joka yhä vaan naisella on se hame tai mekko, minun mielestäni. Niinpä ne olivat niitä hetkiä, jolloin pakosta sen mekon päälleni sain – ja niinpä ne ovat niitä hetkiä, jolloin omat tyttäreni pakosta saavat mekon päälleen. Ovat nimittäin – roolimallin vuoksi? – samasta puusta veistettyjä housutyttöjä kuin äitinsä, ja syykin on sama: hame haittaa kuulemma menoa.

 

Toissapäivänä olin eräässä kehittäjien tapahtumassa, jossa sukupuolijakauma oli sellainen, että kerrankin naisten wc oli se queue-free zone. Minä olen aina ystävystynyt poikien – ja sittemmin miesten – kanssa paljon helpommin kuin tyttöjen. Olen aina ollut tekniikasta kiinnostunut, luin koulun kirjastossakin aina TM:ää enkä YM:ää, Tekniikan Maailmaa enkä You&Me:tä, niinkuin muut tytöt. Duunissa monet parhaat kaverini ovat kundeja. En edelleenkään lue naistenlehtiä. Lapsista(ni) puhun kyllä, luonnollisesti, mutta yhtä hyvin vaikkapa autoista. Tai tietokoneista.

 

Don’t get me wrong, again. Olen silti Nainen. Sellaiseksi kasvatettu, sellaiseksi mieheni miehisyyden myötä kasvanut. Kuka on sanonut, että tekninen kiinnostus tai housut – tai edes puissa kiipeileminen 😉 – tekisi naisesta vähemmän naisellisen? Monesti vaan pyritään turhaan tasa-arvoon. Ei naisen tarvitse hylätä naisellisuuttaan pärjätäkseen miesten maailmassa. Ei naisellisuus ole blondiutta. Tai toisinpäin 😉 Naisen ei tarvitse olla feministi pärjätäkseen, eikä tasa-arvoisuus ole tasa-päisyyttä.

 

Monesti kuitenkin huomaan olevani ainoa, joka vaikkapa ravintolan narikassa osaa ottaa takin päälle laitettuna. Toissapäivänä narikan kundi – ilmeisesti minusta ja (nais)työkaveristani huokuneen itsenäisyyden (josta ehdittiin siinä vitsiäkin vääntää) vuoksi – takkia ojentaessaan ihan kysyi, otanko takin vai laitetaanko päälle. Käännyin hieman ja annoin kaverin auttaa takin päälleni todeten samalla, että jotain sentään olen oppinut sen jälkeen, kun nelivuotiaana kivahdin kaverini ritarilliselle isälle, että osaan minä sen takin itsekin pukea! Conventional up-bringing.

 

Samaan tapaan haluan myös omat tyttäreni kasvattaa. Heilläkin näyttää olevan taipumus ystävystyä poikien(kin) kanssa helposti. Heilläkin näyttää olevan taipumus kiipeillä puihin ja käyttäytyä poikamaisesti (huono äiti ei eilen edes tajunnut käskeä lapsiaan alas, kun keikkuivat pihan puissa kerätessäni heille yökamppeita mummila-viikonloppua varten…). Mutta naisellinen voi olla housuissakin. Naisellinen voi olla, vaikka olisikin insinöörimäinen kiinnostus kaapinovien sulkeutumismekanismeja kohtaan kuten tosikoisellani. Tai Krunikan arkkitehtuuria kohtaan kuten esikoisellani.

 

Ja eiköhän sitä edesauta myös iskä, joka on tyttäristään ylpeä ja kertoo sen myös. Isä, joka osaa kehua tyttöjään kauniiksi ja fiksuiksi yhtaikaa 🙂 Ja vähän sitä tapakasvatusta päälle. Eiköhän se siitä lähde.

 

Ja nyt tämä nainen lähtee ostamaan uusia housuja, kun vanhat putoavat jo päältä 😉