Takatalvi tuli ja meni. Niinkuin keväisin aina välillä käy. Tänään on taas ollut upea auringonpaisteinen päivä. Oli kyllä ihmeellistä aamulla, kun työmatkalla kahdeksan pintaan aurinko jo paistoi niin korkealta, että! Talvella ei taida keskipäivälläkään aurinko olla niin korkealla. Ja autossa oli auringonpaisteessa kuuma jo tuolloin kahdeksan aikaan, vaikkei ulkona monta lämpöastetta silloin vielä ollutkaan.

 

Eräs varma kevään merkki on tietenkin myös ne formulat, jotka starttasivat kauden viikonloppuna. On hivenen verran vaikeaa vaihtaa kannustus sinne punaiseen leiriin, joka vuosikaudet niin Mika Häkkisen kuin Kimi Räikkösenkin ajaessa McLarenilla oli se suuri vihollisleiri. Mutta ei se talli vaan se kuski. Ja hienostihan se Kimi kauden avasi, näytti arvostelijoille, miten ajetaan oli talli sitten uusi tai vanha!

 

Formuloiden lisäksi kuuluu keväisin muutakin moottoreiden pörinää, jota ei talvella Suomessa kuulu. Siinä missä formulat ovat tuolla jossain kaukana ja saapuvat telkun kautta olkkareihin ainoastaan noin joka toinen viikonloppu, se toinen keväinen moottoreiden pörinä näkyy ja kuuluu katukuvassa ihan täällä kaikkialla. Nimittäin ne moottoripyörät ovat liikkeellä taas.

 

Moottoreiden jylinää kauniimpia kevään merkkejä löytyy tietenkin luonnosta. Aurinko. Ja lintujen keväinen visertely. Muutolinnuista en mitään tiedä, mutta kevääseen assosioituvia liverryksiä meidän pihalla kuuluu kumminkin. Ja siitepölyäkin on kuulemma ilmassa jo. Lumi -sekin joka satoi viikonloppuna – alkaa olla jo sulanut pois. Vielä en ole kuitenkaan nähnyt ensimmäistäkään leskenlehteä tai muutakaan kevään ensikukkasta missään. Tulevat nekin ajallaan (eikä se, etten minä ole niitä huomannut, takaa mitään – olen huono bongaamaan kukkia).

 

Vielä en ole nähnyt myöskään tienvarsien siivoajia – se rumin mahdollinen kevään merkki kun ovat ne lumen alta paljastuvat roskakasat. Että ihmiset viitsivätkin heittää sellaiset määrät törkyä teiden varsille! Sen sijaan harjakoneita olen jo nähnyt teitä putsaamassa. Kerrankin ovat sen verran ajoissa liikkeellä, että ehkä jopa vältytään pahimmalta pölykeuhkoisuudelta tänä vuonna.

 

Ihana kevät! Sopiva hetki herätä talviunesta. Vaikka tänä vuonna en oikeastaan ehtinyt koskaan puolella teholla käydäkään, sen verran kiireistä ja mielenkiintoista aikaa on eletty niin kotona kuin töissäkin.

Vaikka jos tuota laulua on uskominen, ei se kai vielä ole ohi edes, kun ei vielä ole pääsiäinenkään.

 

Ulkona ainakin on melkeinpä jouluisempaa kuin jouluna, kun täällä meillä on maassa parikymmentä senttiä lunta ja puut valkoisenaan. Kevääseen luottaen uskon, että se pian sulaa poiskin, mutta juuri nyt sitä (loskaista paksua) lunta on. Ja liikenne oli aivan järkyttävää puuroa, kun ajelin Lahdesta kotiin muutama tunti sitten.

 

Olin Lahdessa siis koko viikonlopun. Eilen saimme kuulla kuoronjohtajaltamme vuodenaikaan nähden erikoisen tervehdyksen, iloisen "Hyvää joulua!" toivotuksen. Ja tänään oli punainen kynttilä pöydällä luomassa joulutunnelmaa. Ja olihan sitä laulujen sanatkin täynnänsä, mutta pientä joulutunnelmaa piti keväästä huolimatta saada aikaiseksi ryydittämään laulusuoritusta.

 

Viikonloppu on hujahtanut vauhdilla, viiden joululaulun parissa. Lauantaina niitä treenattiin ja hiottiin, tehtiin vielä pieniä muutoksia, harjoiteltiin muutoksia, laulettiin, laulettiin ja laulettiin. Niin että illalla tiesi laulaneensa. Tänään niitä sitten laulettiin nauhalle. Uudestaan, uudestaan, uudestaan. Pala kerrallaan ja välillä vielä viimeisiä hioen. Ja nyt soi joululaulut päässä keskellä (lumista) kevättä.

 

Äänitys oli mielenkiintoinen kokemus. Kerran aiemmin olen ollut kuoron kanssa äänitettä nauhoittamassa, melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin meitä oli liki neljäsataa kuorolaista laulamassa. Tai jotain siihen suuntaan. Kuoro oli tietenkin Joy, The One And Only mega-nuorisokuoro 90-luvun taitteesta. Se oli pitkä sessio ja päällimmäinen muisto siitä on sen äänitteen ainoan hiljaisen biisin kovaonniset purkitusyritykset, jotka menivät toistuvasti puihin paikan yli lentäneiden lentokoneiden vuoksi.

 

Tänään meitä oli arviolta kolmisenkymmentä, ehkä vähän reilut. Sointi piti siis oikeasti saada puhtaaksi, jokaisen tarkka laulanta oli tarpeen. En ole ennen äänittänyt kuulokkeet korvilla, sekin oli mielenkiintoista. Joyn kanssa meillä muistaakseni oli jonkinasteinen peruskomppi mukana äänityksissä, nyt lauloimme vain kuulokkeista (ja aivan hiljaa monitoreista, kaikille ei ollut kuulokkeita) kuuluneiden peruspohjien avulla.

 

Eilen lopetimme treenit viiden aikaan illalla ja ajattelin pyörähtää Lahden keskustassa vielä (joulu 😉 )ostoksilla ennen kuin mutsille menoa. Vein auton parkkiin kauppakeskus Trion parkkihalliin ja nousin hissillä ensimmäiseen kerrokseen. Vain todetakseni, että kaikki kaupathan olivat jo kiinni! Kävelin häkeltyneenä ulos Triosta ja toden totta: Lahden keskustassa näyttivät kaikki kaupat jo olevan kiinni! Kiinni klo 17 lauantaisin ja arkenakin jo klo 20. Lahti on vähän Lahti. Prisma vähän kauempana keskustasta oli sentään vielä auki.

 

Tänä iltana sitten saakin jännätä vaalitulosta. Tämän hetken ennusteen mukaan (82% äänistä laskettu) Kokoomuksella ainakin on joulu näin keskellä kevättä, sen verran hulppea vaalivoitto näyttäisi olevan tulossa. Way to go 🙂

Välillä on vaan niin, että valitsipa niin tai näin, aina se on ainakin omasta mielestä väärin päin.

 

Säädettiin sitä esikoisen kanssa kotiinjäämistä vielä tänä aamunakin. Mies soitti sinne hoitaja-firmaan heti puoli kahdeksan ja lupasivat soittaa takaisin heti kun tietävät, saadaanko hoitaja samalle päivälle vai ei. Minä jäin sitä tietoa odottamaan – diili oli, että jos saadaan hoitaja, lähden töihin ja mies odottaa hoitajan saapumiseen saakka himassa, mutta minä jään koko päiväksi kotiin, jos hoitajaa ei saada.

 

Vein tosikoisen välillä hoitoon ja kotiin palatessani mies sanoi, että sieltä oli soitettu, ettei hoitajaa saada tälle päivälle. Minua harmitti. Omasta puolestani, työni puolesta. Halusin niin kovasti päästä nimenomaan tätä tämän päivän kurssia kuuntelemaan, kun se on niin oleellista asiaa "uuden urani" kannalta. Esikoisen kannalta asia ei tietenkään olisi voinut olla paremmin, hän oli selvästi hyvillään.

 

Tilanne sai kuitenkin jälleen uuden käänteen noin viiden minuutin kuluttua, juuri kun kaivoin pomoni puhelinnumeroa intrasta. Saivat sittenkin järkättyä esikoiselle hoitajan tällekin päivälle ja minä pääsin lähtemään kurssille, joskin himpun myöhässä. Esikoinen kuitenkin selvästi pettyi. Yritin selittää, miten tärkeä juttu kurssi äidille on ja että olisin oikeasti mielelläni ollut hänen kanssaan kotona. Näinköhän tuo uskoi, vaikka ihan reippaana sinänsä kotiin ilman minua jäikin.

 

Nyt itsellä on taas kerran kurja olo. Huono omatunto. Olisiko sittenkin pitänyt vaan jättää kurssi väliin, käydä se joskus hamassa tulevaisuudessa? Mutta kun siinä on asioita, joita minun pitäisi jatkossa osata kouluttaa! Jos olisin jäänyt kotiin, noh, olisin harmitellut ja joutunut opiskelemaan enemmän itsenäisesti. Ei ehkä katastrofi kuitenkaan. Mutta työn ja oppimiseni kannalta parempi näin.

 

Nyt kun olen täällä, harmittelen esikoisen pettymystä. Joka ei varmaan kuitenkaan oikeasti kestä(nyt) kovinkaan pitkään. Mies sanoi, että hoitaja oli mukavanoloinen, esikoisella on varmasti ihan hyvät oltavat hänen kanssaan – onhan hoitajia ollut kotona ennenkin ja olihan tosikoinenkin sellaisen kanssa alkuviikosta. Ei siis katastrofia näinkään päin.

 

Miksi ihmeessä siis otan kaiken niin raskaasti? Miksi mietin kaiken niin syvältä, ettei lopulta mikään tunnu hyvältä ratkaisulta? Miksen voi vaan ottaa asioita niinkuin ne ovat ja vastaan tulevat? Kenenkään maailma ei loppujen lopuksi kaadu tällaisista asioista. Oleellista on vain, että lapsi saa olla kotona ja parantua rauhassa. Homma siis hoidossa ja kaikki hyvin.

 

Usko jo, kaikki on hyvin! Lopeta jo vatvominen! — *huokaus*

Tämä on jotenkin masentava hetki. Todeta, että meidän elämä on niin kiireistä ja ohjelmoitua, että kun joku sairastuu, tulee kriisi. Joka päivä tapahtuu jotain tärkeää, niin että jos joku onkin kipeänä menee kaikki sekaisin. Onko kyse pieleen menneestä priorisoinnista vai eikö tosiaan ole vaihtoehtoa?

 

Siitähän on jo yli viikko kun tosikoinen sairastui. Ihan vaan flunssaan tai influenssaan tai mihin lie, kuumetta ja vähän nuhaa ja yskää. Esikoinen seurasi parin päivän kuluttua perässä. Silloin minulla oli lomaa ja lapset saivat rauhassa sairastaa ilman että minulla oli minnekään kiire. Kävi kuitenkin niin, että tämä onkin sitä sitkeää tautia, joka ei muutamassa päivässä menekään. Tai menee, mutta tulee taas. Ja menee ja tulee, enkä tiedä milloin tytöt ovat oikeasti terveitä, milloin vain leikisti.

 

Molemmat olivat lauantaina kuumeettomia. Mutta sunnuntaina tosikoisella nousikin jälleen kuume yli 39 asteeseen. Esikoisellakin oli illalla kuumetta 38 astetta. Mutta jäinkö minä kotiin maanantaina heitä hoitamaan? Tai jäikö mieheni? Ei, ei kumpikaan ehtinyt. Kummallakin oli tärkeä ja kiireinen projekti kesken töissä. Onneksi miehen työnantaja maksoi hoitajan lapsille, jotta me pääsimme töihin olemaan tärkeitä ja kiireisiä.

 

Esikoinen olikin maanantaina taas kuumeeton, joten hän meni tiistaina hoitoon. Tiistainakin oli hoitaja tosikoisen kanssa, joka olikin silloin kuumeeton – ja on yhä, eli uskallan jo olettaa, että hän ainakin olisi jo terve. Sen sijaan esikoisella nousi eilen taas lämpö 38 asteeseen, joten tänään olin minä hänen kanssaan kotona.

 

Esikoinen oli iltapäivästä varsin väsynyt, mutta lämpöä oli vain vähän 37 pintaan. Mitä siitä pitäisi ajatella? En minä tiedä, onko hän vielä kipeä vai vain toipilas. Toivoin, että mies voisi varmuuden vuoksi olla hänen kanssaan huomenna kotona, jotta saisi toipua rauhassa kunnolla. Minä kun en huomenna yksinkertaisesti voi olla kotona. Huomenna minun on pakko kuunnella kevään varmaan tärkein kurssi uusien työtehtävieni kannalta.

 

Mutta voiko mies sitten olla huomenna kotona? Eipä voikaan. Hänen on pakko huomenna saattaa yksi töihin liittyvä asia päätökseen. Ja hänen on pakko saada huomenna kuntoon hommat, joilla on deadline perjantaina. Ja sitten hänellä on vielä taloon liittyviä asioita suoraan töiden jälkeen, jotka on pakko hoitaa, jotta saadaan rakennuslupahakemus jätettyä heti alkuviikosta.

 

Mitä siis eteen? Hoitajaa ei enää huomiseksi ehdi saada, eikä ole ketään isovanhempaakaan avuksi. Surkeat vanhemmat tulevat näin siihen tulokseen, että lapsi on sitten varmaan riittävän terve hoitoon. Tai sitten ei ole. Illan lopuksi kun mittari näytti jälleen 38 astetta. On siis vaan pakko järjestää asia jotenkin.

 

Bilsan maikkani aikoinaan sanoi, että pakko on vain kuolla ja sekin vain jos lakkaa hengittämästä. Mutta kyllä se vaan niin on, että kovin monet pakot kuitenkin sanelevat meidän elämää. Se vaan on se karu totuus.

Tavallisissa perheissä on pesukone, joka syö sukkia. Mutta me ei ollakaan tavallinen perhe. Meillä ei sen paremmin pesukone kuin kuivurikaan tarvitse sukka-välipaloja, joten sukat tulevat pyykistä ulos ihan kiltisti pareittain. Sen sijaan meillä on tytär, jolla on ilmeinen sukkien hävittämisen lahja.

 

En nimittäin tiedä ketään muuta, joka voi hävittää sukkansa jopa nukkuessaan. Eikä luonnollisestikaan koko paria vaan noiden tavallisten pesukoneiden tapaan aina häviää vain toinen sukka. Esikoisella on kaapissa puoli tusinaa yksinäistä sukkaa odottamassa joskos vaikka se parikin joskus jotenkin salaperäisesti palaisi takaisin kotiin.

 

Osa sukista katoaa päiväkotiin. Se on varsin otollinen paikka hukata sukkia ja kaikkea muutakin. Tosikoinen mm. hukkasi sinne rakkaan uninallensa tässä erään kerran niin että sitä etsittiin viikon ajan, kunnes se löytyi jostain hyvin hämärästä paikasta, jota en enää muista. Ei meidän lapset tietenkään ole ainoita, jotka hävittävät tavaroita päiväkotiin – sitä tosikoisen nallea etsiessäni löysin päiväkodin leikkikeittiön jääkaapista erään toisen lapsen kauan kaivatun unilelun.

 

Mutta ne sukat. Päiväkotiin siis häviää sukkia toisinaan, toisinaan myös yksinäisiä rukkasia ja yksinäisiä villasukkia. Mutta katoaa niitä sukkia täällä kotonakin. Varmasti enemmän kuin päiväkodissa. Tänä aamuna esikoinen herätessään kysyi (ties kuinka monennen kerran, ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta), missä on hänen toinen yösukkansa. Eikä sitä löytynyt. Ei vaikka kävin läpi koko sängyn. Ja lattian. Käsittämätöntä.

 

Erään kerran siivosin esikoisen huonetta ja löysin paperipussista, johon tytär oli kerännyt askarteluitaan, suorastaan kaksi sukkaa. Eivät tietenkään keskenään pari, vaan kaksi kauan kaivattua sukkaa. Löydöksestä riemastuneena menin kaapille yhdistääkseni sukat pareihinsa – vain todetakseni, että niin, aivan niin. Juuri näiden parithan minä heitin edellisviikolla pois, kun ne olivat olleet paritta jo liki vuoden ja olin jo menettänyt toivoni niiden suhteen. Tyypillistä!

 

Sinänsä ei ole ihmekään, että niitä sukkia katoaa, kun niitä aina ripotellaan pitkin kotia sitä mukaa kun ne sattuvat jalasta poistumaan, milloin missäkin. Minä yritän sekä pyytää viemään niitä pyykkiin että kerätä niitä itse talteen, mutta aina joku sukka vajoaa johonkin lattianrakoon. Oikeasti luulisi, että ne putkahtelisivat sitten toisinaan myös esille jostain sohvien sisästä tai alta, mutta ei. Kun ei niin ei. Ne katoavat savuna ilmaan.

 

Pitäisi keksiä jokin keino huijata joko esikoista tai sitä hukassa olevaa sukkaa – kummasta asia sitten onkin kiinni. Jos se – kumpi nyt ikinä – luulisi, että olen heittänyt sukan parin pois, se kadonnut sukka varmaan tulisi esille. Sukkien pois heittäminen kun tuntuu olevan ainoa keino houkutella hävinneet parit ulos piiloistaan. Mutta miten heitetään sukka pois heittämättä sitä pois?

 

Toinen vaihtoehto olisi tietenkin myös ostaa aina kaksi paria samanlaisia sukkia. Ensin otetaan käyttöön vain toinen pari ja kun siitä katoaa se toinen sukka, otetaan käyttöön iskemättömästä parista uusi sukka ja vielä on jäljellä seuraavaa katoamista varten yksi sukka. Ei hullumpi vaihtoehto tämäkään. Siinähän saa kolme sukkaparia kahden hinnalla. Säästöä!

 

Kolmas ratkaisu asiaan olisi tietysti saada tytär jotenkin koulittua sukkasiistimmäksi. Mutta miten saada hänet lopettamaan unissaan strippaaminen? On meinaan toisinaan aamulla lattialla pyjamanpuserokin. Se vain on niin iso, ettei se katoa. Eikun ainiin, eihän se ole sukka. Sukkien kadottamisen lahja ei tietenkään hävitä pyjamanpuseroa. Vain sukkia. Vain. Sukkia.