Tänään oli vuoden ensimmäinen aidosti keväinen päivä. Päästelin sen kunniaksi jopa hetken aikaa sataaneljääkymppiä aurinkoisella, kuivalla motarilla. Jipii, on kevät!

 

Aurinko paistoi tänään ihanasti. Se lämmittää jo upeasti. Meillä on lämpömittari kummallakin puolella taloa, toinen varjopuolella ja toinen aurinkopuolella. Auringon puolella mittari näytti päivällä yli kymmenen astetta enemmän kuin varjon puolella. Ja lumi alkoi sulaa. Teillä roiskui kura, mutta se on kevätkuraa, positiivista lumet-sulaa-kuraa.

 

Harmi kylläkin, että puolet upeasta päivästä meni minulta kokonaan ohi (ja loppupäiväkin kaikesta huolimatta sisällä tanssikoululla), sillä siivosin lasten huoneita yhdessä heidän kanssaan. Vasta kun kiikutin monta pussillista roskia roskikseeen ja leluja varastoon, huomasin, kuinka upean päivän olimmekaan sisällä viettäneet. Mutta tulihan siivottuakin, kevääseen sekin kai kuuluu 😉

 

Nyt yöllä on taas pari astetta pakkasta, keväälle tyypilliseen tapaan. Pelloilta nousee sumua – ilmiö, jota en muuten koskaan ennen ole huomannutkaan, sillä siellä mistä minä olen kotoisin, ei peltoja ole, mutta täällä landella sellaisenkin asian näkee. Voi kun huomenna olisi yhtä upea päivä kuin tänään oli.

 

Reilun kolmenkymmenen vuoden kokemuksella tiedän toki, että vielä niitä takatalvia ehtii tulla vaikka toukokuussakin – mm. 2.4. neljä vuotta sitten katselin kättärin ikkunasta kun satoi lunta, ja 12 vuotta sitten vietin äitienpäivän (vai sitä edeltäneen lauantain?) Lintsillä räntäsateessa ja pyöritin n. 7 lasta laitteessa koko päivän aikana (n. yksi tunnissa). Mutta nyt on silti kevät. Kesän tuloa ei voi estää!

Blurp, sanoi isä palttutaikinassa. Ja blurp, sanoi pormestari kermakakussa. Ja blurp, sanoi rouva Pekkala mustikkakeitossa. Vaahteramäen Eemelille sitten sattuu ja tapahtuu.

 

Omasta lapsuudestani peräisin oleva muistikuva Eemelistä oli pieni sinisiin housuihin pukeutunut viikari, joka veti possua hännästä ja hilasi pikkusiskonsa lipputankoon (itse asiassa, pikkusiskon pyynnöstä!) ja oli muutenkin kaikin tavoin ilkikurinen kepposten tekijä. Mutta kun luin näin aikuisena omille tyttärilleni Eemeliä, totesin, että oikeastaan Eemeli oli lähinnä väärinymmärretty vilkas ja kekseliäs, mutta aivan tavallinen pieni poika.

 

Tiedä sitten, pidänkö Eemeliä normaalina lapsena siksi, että omat tyttärenikin, se nuorempi etenkin, ovat melkoisen villejä ja kekseliäitä tapauksia. Resourceful, sanoisin. Luovia lapsia, jotka toimivat ennenkuin miettivät. Tai sitten pidän vain omia kauhukakaroitani normaaleina lapsina, koska en paremmasta tiedä. Niin tai näin, jos pitäisin kirjaa tosikoiseni metkuista, kirja olisi vähintään yhtä pitkä kuin Eemelin äidin muistiinpanot Eemelin metkuista.

 

Sakset ja tussit ovat tosikoiseni lempivälineet. Etenkin illalla, jos ei uni heti maita, on niillä kiva leikkiä. Niinpä neidin yöpuvut on järestään rikki leikattuja, lakanat samaten. Ja muutama muukin vaate. Tusseillakaan ei suinkaan piirretä paperiin (nojoo, kyllä joskus siihenkin), mutta käsiä, käsivarsia, jalkoja, siskon puseroa, omia housuja ja vaikkapa poskia on paljon hauskempi värittää!

 

Purukumit kuuluvat tietenkin roskikseen, kyllähän tytöt sen tietävät. Kumma vain, että toissailtana löysin yöpöytäni ja seinän välistä parikin erillistä purukumimöykkyä. Ja mehu kuuluu juoda, miten se joutui lautaselle? Muovailuvahalla muovaillaan, miksi sitä on palasina pitkin keittiön lattiaa? Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea he tekevät toisilleen. Ja monesta muusta tempauksesta, joita en edes muista.

 

Ja kun sujuvasti siirryn tästä muistelemaan, mitä kaikkea sitä tuli itse tehtyä lapsena… Kuinka eräänä kesänä onnistuimme siskoni kanssa rikkomaan landella yhden ja saman ikkunaruudun kolme kertaa – se vaan oli väärässä paikassa! Yhteen aikaan kilpailimme siskon kanssa keppostamisessa: kumpikin teki toiselle aina kahta pahemman kepposen, kun löysi sen, minkä toinen oli tehnyt itselle.

 

Ja siitä siirryn sujuvasti muistelemaan kaikkea, mitä on kerrottu isäni ja veljensä tempauksista. Joko siis meidän perheessä on eemeli-geenejä, tai sitten me olemme olleet vain tavallisia lapsia ja Eemeli aivan yhtä lailla. Toisin sanoen, vaikka laulussa lauletaankin "on hyvä ettei eemeleitä ole enemmän", rohkenen olla eri mieltä. Maailma (tai ainakin meidän suku) on täynnä eemeleitä.

Vaikka englanti on hyvin vahva toinen kieleni, en ole koskaan ollut mikään mestarikääntäjä. Aivoni tuntuvat aina naksahtavan kielestä toiseen niin kokonaisvaltaisesti, että toisen kielen sanat eivät vain pälkähdä päähän toista kieltä käyttäessäni. Toisaalta sitten kyllä sekoitankin kieliä iloisesti, jotkin ilmaisut vaan ovat jonkunkielisiä riippumatta siitä, mikä kieli muuten on käytössä.

 

Aina välillä sitä silti löytää itsensä tilanteesta, jossa pitäisi pystyä kääntämään tekstiä tai puhetta kielestä toiseen. Muutamaan otteeseen olen jollekin kaverille simultaanitulkannut jotain tilaisuutta suuntaan tai toiseen. Lastenkin kanssa on joskus katsottu jotain televisio-ohjelmaa, joka ei olekaan dubattu vaan tekstitetty ja ennen kuin olen tajunnut, että voisinhan lukea tekstitkin (niitä kun en muutoin koskaan oikeastaan lue), olen yrittänyt omin sanoin puhetta kääntää ja jotenkin se vaan on tahmaista ja kömpelöä.

 

Töissä tartun kyllä riemulla jokaiseen vastaantulevaan tilaisuuteen päästä käyttelemään englantia. Ja kyllähän niitä toisinaan tuleekin, mutta ei mitenkään erityisen paljon. Muutama kurssi on tullut pidettyä englanniksi ja meillähän on romanialainen harjoittelija, jonka kanssa saa sitä enkkua bamlata – ja hänelle viimeksi kehityspäivillä tulkkailinkin. Mutta nyt minulla on menossa mielenkiintoinen urakka, kun käännän yhtä  materiaalia suomesta englantiin.

 

Yllättävän hyvin se sujuu. Työlästä se on ja aikaa vievää, mutta ei mitenkään mahdotonta. Toisinaan haen ja haen sitä oikeaa sanaa tilanteeseen enkä aina siinä kahden kielen loukussa keksi edes millä suomen kielen sanalla etsisin sitä tiettyä hakemaani sanakirjasta. Toisinaan etsin sanakirjasta aivan tavallisiakin sanoja, jotka vain katoavat päästäni, kun yritän selviytyä kahdesta kielestä yhtaikaa. Mutta yhtä kaikki, se on ihan hauskaa ja sujuukin ihan okei.

 

Tätä kääntötyötä kyllä helpottaa, että aihe on aivan leipälajiani ja terminologia pitkälti englantia muutenkin, joten minun huolekseni jää vain sen "normaalin" sanaston kääntäminen plus tietenkin mielekkäät ilmaisut. Mitään korkealentoista tai hienoa tekstiä siitä ei synny – niin moni Big Word on ensisijaisesti passiivisessa sanavarastossani, ettei niitä kovin helposti sekaan putkahtele. Mutta käypää ja ymmärrettävää englantia, uskoakseni. Sitä paitsi, materiaaleja tehdessäni kartan suuria sanoja suomeksikin. Parhaat matskut ovat mahdollisimman yleistajuisia.

 

On tämä minun työni vaan mielenkiintoista, kun saan käytellä milloin mitäkin taitojani (olipa niitä tai ei 😉 ). Nyt olen kuitenkin seuraavan viikon lomalla, jippi-ai-jei!

Kuten on jo moneen kertaan tullut todettua, vihaan talvea. Ja vihaan aikaisia aamuja. Joten ehdottomasti vihaan aikaisia talviaamuja. Sellaisia kuin tänään, ettei lohkokaan ole ehtinyt vielä edes mennä päälle (kun en muistanut illalla säätää sitä) saati sulattaa autoa, kun jo pitäisi lähteä. Sellaisia kuin tänään, että saa raapia auton puhtaaksi kello puoli seitsemän.

 

Ajelin nimittäin Tampereelle tänään kurssia pitämään. Ja päivän päätteeksi ajelin sieltä myös kotiin, tai oikeammin ensin tanssitunnille. Ja selkä on nyt ihan jumissa. Tai ei enää ihan jumissa, tanssitunti auttoi asiaa jonkin verran. Mutta riittävästi jumissa, etten pysty olemaan lempiasennossani mahallani sängyllä koneeni ääressä, vaan istun lattialla kone sylissä. Selkäni on jumissa joka kerta kun ajan Tampereelle (ja takaisin); Hämeenlinnanväylä on niin suora, ettei tarvitse tehdä mitään muuta kuin istua krampissa käsi ratissa, ja se käy selälle.

 

Tampereella lykkäsin autoni parkkiin parkkialueelle, jossa piti käyttää parkkikiekkoa. Mutta toisin kuin stadissa, missä max. pysäköintiaika kiekon kanssa on neljä tuntia, yleensä vain kaksi, siellä pysäköintiaika olikin kokonaista kahdeksan tuntia. Tuumasin vain, että kiva kiva, siinähän se auto saakin olla koko päivän eikä tarvitse edes kiekkoa käydä kääntämässä.

 

Lounaalla käveltiin siitä parkkialueen ohi syömään ja katsastin parkkialueen liikennemerkkiä ohimennessäni ja sillä hetkellä se meni jakeluun. Kyllä, auto saa olla siinä koko työpäivän, kahdeksan tuntia, ei siinä mitään. Mutta liikennemerkki oli mielenkiintoista. Siinä esitettiin, että pysäköintiaika kiekon kanssa on kahdeksan tuntia klo 8-16 (joka =8h). Muuna aikana pysäköinti vapaa. Haloo?? Jotenkin sumeaa logiikkaa. Tai ehkä vain tamperelaista logiikkaa.

 

Nimittäin, kun kävimme siellä lounaalla, jäin tavaamaan mitä lounaaseen kuuluu (kun en ollut aiemmin siinä paikassa syönyt). Lähinnä siis kiinnosti, kuuluuko siihen sekä jälkiruoka että kahvi vai vain jompi kumpi. Lounaita oli itse asiassa monta. Oli vaihtoehtoa, johon kuuluu leipä ja ruokajuoma ja sellaista, johon ei. Sellaista, johon kuuluu kahvi ja sellaista johon ei. Ja jälkiruuasta kerrottiin, että se kuuluu lounaaseen maanantaisin, muulloin hinta on 1,40e. Okkei… että maanantaisin.

 

Tampere on sitten ihmeellinen paikka. Ihan okei jengiä siellä silti asuu, ei siinä mitään.

Avenue Q, se erilainen musikaali. The X-rated Muppet Show. Musikaali, jossa ihmiselämän vaikeat realiteetit on nostettu esille humoristisella tavalla. Musikaali, jossa filosofoidaan jalat maassa. Tai ilman jalkoja, jos sattuu olemaan nukke.

 

Olin siis eilen katsomassa Avenue Q:n ennakkonäytöstä Savoylla. Avenue Q:ssa ihmiset ja nuket näyttelevät sulassa sovussa. Avenue Q on New Yorkin slummikatu, jolle vastavalmistunut nukke nimeltä Princeton muuttaa asumaan ja tutustuu kadun muihin asukkaisiin: nukketyttö Kate Monsteriin, kaappihomonukke Rodiin ja tämän nukkekämppikseen Nickiin, isoon karvaiseen nukkeen Treckie Monsteriin sekä kadun isännöitsijään mustaan entiseen lapsitähteen Gary Colemaniin ja työttömään Brianiin sekä tämän vaimoon japanilaiseen Christmas Eveen, joka ei osaa sanoa ällää, siis ärrää.

 

Avenue Q on aikuisten satu kasvamisesta. Princeton on niin täynnä oman elämänsä tarkoituksen löytämistä, ettei edes tajua satuttavansa muita itsekeskeisyydessään. Rod pelkää menettävänsä kaiken, jos homous paljastuu. Nicky satuttaa Rodia yrittäessään pakottaa Rodin ulos. Kate haaveilee oman monsterikoulun perustamisesta, mutta ei usko haaveen voivan koskaan toteutua. Christmas Eve ja Blian ovat ihastuttava pari, joka auttaa naapureitaan näiden vielä etsiessä itseään. Yhteistä heille kaikille on kamppailu toimeentulosta.

 

Musikaali tarttuu elämän realiteetteihin virkistävällä ronskiudella. Christmas Eve laulaa Princetonin perään haikailevalle Katelle: "On vahva lakkaus, kun toisen tahtoo tappaa — viha ja lakkaus ovat kaksi maljaa mun hillossani, ne toisiksensa muuttuu — kun katsoo lakkaintaan ja vain sontaläjän näkee, silloin vahva lakkaus naista lavistaa!" Voiko asiaa enää tuon laadollisemmin sanoa? Ja silti, siinä piilee kumma totuudensiemen. Nimimelkillä "ei se lakkain aina niin loistava ole".

 

Tai laulu rasismista. Rasismi on aina tapetilla. Fazer joutuu poistamaan lakupojan lakupötköistä eikä Brunbergiltakaan saa enää neekerinpusuja, vaan ne ovat vain pusuja. Vai suukkoja? Whateva. Naurettavaa minusta. Rasismi on kyllä jossain syvemmällä kuin karkkipaperissa tai sen nimessä. Kuten Avenue Q:ssa laulettiin, rasismia on meissä kaikissa. Vitsiä väännetään eri roduista ja eri maalaisista. Ja sitä tekee kaikki. Rasismi ei ole vain valkoisten etuoikeus. Sitä on myös väriviivan toisella puolella.

 

Tai schadenfreude eli laulu vahingonilosta. Kukapa meistä ei piristyisi, kun huomaa, että naapurilla on asiat vielä huonommin kuin itsellä? Kun kaikki tuntuu menevän pieleen ja jollain toisella meneekin vielä pahemmin pieleen, ei enää omat ongelmat tunnukaan niin isoilta. Kuka meistä haluaisi myöntää olevansa vahingoniloinen? Hyvät ihmisethän ei ole, eihän? Mutta syvälle sisinpään kun katsoo… Se on ihmisyyttä vain. Sitä raadollista ihmisyyttä. (Mikä ei tietenkään silti nollaa kaikkia hyviä arvoja ja pyrkimyksiä.)

 

Tarinan lopuksi Princeton ja kaveritkin oppivat, että onkin hienoa voida antaa toisille. Että toisia kannattaa auttaa, siitä tulee hyvä olo ja mieli itsellekin. Niinpä he keräävät rahaa Katen kouluhanketta varten – ja suurimman lahjoituksen tekeekin yllättäen mörökölli Treckie Monster, joka on tienannut sievoiset summat nettipornolla ("ainoa kannattava sijoituskohde niin laman kuin nousukaudenkin aikaan"). Kate saa koulunsa, Rod ja Nicky tekevät sovinnon ja samoin Princeton ja Kate. Blian ja C.E. muuttavat Brianin saatua uuden työn konsulttina ("en tiedä mitä se talkoittaa, mutta olen huljan ylpeä hänestä!" – kuka tietäisi, mitä konsultti tekee 😉 ). Happy ending.

 

Avenue Q on erilainen ja siinä on nukkeja – mutta se toimii. Se on ronski ja vähän räävitön, joten se ei ihan sovi sovinnaisille ja pikkusievielle. Tai no, minutkin on aika sovinnaiseksi kasvatettu ja sinänsä aika sellainen varmasti olenkin. Silti pidin siitä, joskin ehkä satunniasesti jotkin alatyyliset ilmaisut vähän häiritsivät. Mutta ei kovin paljon. Kokonaisuus on niin hyvä. Siinä ei kiroilla mitenkään hirveästi. Enemmän Aki Kaurismäen elokuvissa kiroillaan. Se on vain hauskalla tavalla epäsovinnainen, ja kielelliseltä tyyliltään, noh, sellainen slummiin sopiva. Ja se on tabuja ravisteleva. Siksi se on aikuisille – ja siksikin, että nuket tekevät siinä "sitä". Se oli aika mielenkiintoista 😀

 

Kun se loppui, tunsin itseni hetken aikaa teletapiksi, kun olisi tehnyt mieli huutaa uudestaan, uudestaan 😀 Se loppui aivan liian pian!

 

Harmi vain, että iltani sitten pilasi se puhelinepisodi.