Eli mitä sopii ja mitä ei sovi tehdä, kun kännykän sim-kortin pin-koodi menee lukkoon.

 

Olin tänään Savoylla katsomassa Avenue Q -musikaalia (josta lisää seuraavassa entryssä joskus lähitulevaisuudessa). Esityksen ajaksi laitoin kännykästä virran ihan kokonaan pois, ettei se häiritse äänentoistoa. Esityksen jälkeen avasin puhelimen ja se kysyi koodia, pin-koodia. Mutta koska normaalisti syötän puhelimeeni monta kertaa päivässä suojakoodin, yritin tietenkin ajatuksissani, kavereideni kanssa jutellessani, syöttää sitä puhelimeeni. Ihmettelin vain, että mitenniin väärä koodi, kunnes puhelin ilmoitti, että pin-koodi on lukittu, anna puk-koodi.

 

Silloin minulla vasta välähti. Niin niin, ensin pin-koodi, sitten vasta suojakoodi (puhelimeni avaamiseen tarvitaan nimittäin molemmat). Olen minä ennenkin tuon puk-koodipyynnön saanut, mutta eri puhelimessa. Aina on riittänyt, että buuttaa puhelimen, jolloin on saanut uuden tsänssin antaa pin-koodi. Mutta ei tässä sofistikoituneessa varsin uudessa hienossa puhelimessani. Ehei!

 

Kaverini tiesi kertoa minulle puk-koodin muodostumisperusteen (enpäs kerro täällä, lällällää), joten eikun sitä syöttämään. Ja hyväksyihän puhelin sen juu, mutta pyysi sen jälkeen syöttämään uuden pin-koodin. Ei kelvannut vanha, ei uusi, ei tehdasasetus, ei puk-koodin osa – oletettavasti olisi pitänyt soittaa Soneran palveluun, jossa olisivat sitten vaihtaneet minulle uuden pin-koodin. Nii-in. Olisi pitänyt juu.

 

Nimittäin seuraavaksi puhelin ilmoitti, että sim-korttini on hylätty! Voihan – sanonko mitä! Kyllä ottaa päähän, vallan vietävästi ottaa päähän! Himassa sitten soitin miehen kännykällä Soneran palveluun, siihen 24h puk-koodi ja sulje-sim -palveluun ja joutuipa tekninen tuki toteamaan sen, mitä epäilinkin, eli että minun pitää todellakin hakea aivan kokonaan uusi sim-kortti. Vanha on nyt tuhottu. Kaputt. EEIIII!!! Eikä sunnuntaina mikään palvelupiste tietenkään ole auki.

 

Menee siis maanantaille, täsmälleen ottaen vieläpä työpäivän jälkeiseen elämään. Grrh. Mutta se Soneran heppu sentään teki minulle soitonsiirron kelvottoman korttini numerosta omaan (ja nyt väliaikaisesti puhelimeeni lykkäämääni) kortiini. Etten ihan kännytön sentään ole ja minut saa kiinni vakinumerostani. Onneksi minulla on se oma liittymä tallella.

 

Mutta mitä tästä opimme? Olisi pitänyt vaan kiltisti odottaa kotiin asti siinä vaiheessa kun puhelin pyysi sitä puk-koodia. Sen sijaan, että aloin arvailla. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

 

*Mental headbanging and a deep sigh*

Kun intensiivisesti katsoo jotakin sarjaa pitemmän aikaa, sitä alkaa miettiä, millaista elämä olisi, jos se olisi sellaista kuin siinä sarjassa.  Alkaa tuntua, että sarjan esittämässä elämäntavassa on sitä jotain mikä omasta elämästä puuttuu. Sitä jotain, mikä tekee elämästä vähemmän raskasta.

 

Ei minun elämässäni mitään vikaa ole. Päinvastoin. Elämäni on suurimmaksi osaksi vallan loistavaa. Ja arki se on arkea kaikille, joka tapauksessa. Ja jollei ole, käy vielä niinkuin Anna Nicolelle tai Britney Spearsille. Tai lukuisalle joukolle muita rikkaita ja kuuluisia. Jos elämä on pelkkää – jaa no, mistäs minä tiedän, millaista heidän elämänsä on tai oli.

 

Anyway, en nyt suinkaan tarkoita, että kadehtisin rikkaiden ja kuuluisien elämää. Ei, en minä sitä kaipaa. Vaan sitä hauskaa. Frendien elämä on hauskaa. Siellä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mitä sattuu ja tapahtuu tavallisille ihmisille, mutta sarjan henkilöillä on vallan mainio elämäntyyli two times three’s companyna (tai three times two’s companyna? tai millon nyt mitenkin). Siinä on vaan jotakin… hohdokasta. Jotain, mikä sai ihmiset nauttimaan sarjasta vuodesta toiseen. Ja toivomaan salaa mielessään, että omakin elämä olisi enemmän sellaista.

 

Ja sitten on se Whose line, jonka koukussa olen ollut suurimman osan tätä vuotta. "Äidin nauruohjelma", kuten lapsetkin sitä kutsuvat. Sarja impro-shownahan ei ole lainkaan frendien tai muidenkaan sellaisten kaltainen. Siinä minuun iskeekin (siis besides että se on niin sairaan hauska) ajatus siitä, että joidenkin työ on olla the witty and funny yourself.

 

Best of Whose Line -show:ssa Drew Carey heitti ennen loppucollaasia jotain tyyliin who can say their job is as fun as our’s. Niinpä. Olisipa hauskaa olla witty ja funny ja ansaita sillä elantonsakin! Tai toisinpäin: olisipa hauskaa, jos saisi töissä olla hassu ja hullutella niin paljon kuin irtoaa. Ettei aina tarvitsisi olla niin vakava ja professionaali.

 

Näyttelemistähän minunkin työni paljolti on. Ja nimenomaan improvisaatiota. Minulla on tietty sisältö, raamit, joiden mukaan vien päivän alusta loppuun, mutta yleensä ei valmista käsikirjoitusta – miten voisikaan olla? Ja minulla on yleisesti ottaen aika leppoisa ja huumorilla höystetty tapa opettaa. Niin sanotaan palautteissakin, didn’t make that up 😉 Viime kädessä kyse on silti faktoista ja asiantuntemuksesta ja ammattimaisuudesta.

 

Irrottelemaan pääsen sitten tanssitunneilla. Eläydyn tanssisarjan edellyttämään rooliin täysillä. Se on mainio tapa päästä irtautumaan kaikesta muusta ja antaa mennä vaan musiikin ja tanssin mukana. Joten ehken sittenkään ole niin kaukana ideaalista. Elämässäni työ ja hupi on sittenkin aika tasapainossa – jopa työssä ne taitaa kuitenkin olla aika tasapainossa.

 

Mitäs tässä siis taas haikailen. Live your life to the fullest vaan! Se jokin on siellä kyllä, kun sen vaan osaa löytää!

 

[Fun fact: Frendit ja Wliia tuli jenkeissä aikoinaan samaan aikaan, eri kanavilta.]

Olipa kerran kauan kauan sitten kaukaisessa hattujen maassa pääsilinteri, joka etsi itselleen seuraa. Pääsilinteri etsiskeli sieltä ja etsiskeli täältä, kunnes lopulta löysi seuralaisen, joka oli sekä mukavan näköinen että mukavan oloinen ja pääsilinteri tuumasi, että tässäpä hänelle oiva ystävä. Seuralainen oli aivan tavallinen olkihattu, mutta kaunis muodoltaan ja kukin koristeltu. Pääsilinteri ja kukkaolkihattu viihtyivät yhdessä mukavasti.

 

Aikaa kului jonkin verran ja kukkaolkihattu alkoi valittaa, ettei pääsilinteri vienyt häntä koskaan mihinkään. Aina he vain olivat kotona ja vaikka sekin oli mukavaa, olisi kukkaolkihattu toivonut joskus pääsevänsä pääsilinterin mukaan silinteritapahtumiin. Mutta koska pääsilinteri oli hattumaassa hyvin tärkeä hattu, hän ei halunnut kiirehtiä suhteensa julkistamista. Kukkahattu ei kuitenkaan pitänyt siitä ja päätti kertoa suhteesta itse komaandopipoille, jotka huolehtivat tiedotuksesta hattumaassa.

 

Pääsilinteri ei pitänyt siitä lainkaan ja suuttui niin että ilmoitti kukkahatulle, että se on loppu nyt. Kukkahattupa siitä pillastui ja kommandopipojen pommittaessa häntä kysymyksillä kertoi yhtä ja kertoi toista. Pääsilinteri pysyi hiljaa, mutta mitä hiljempaa pääsilinteri oli, sitä kovempaa kukkahattu huusi. Ja kommandopipot huusivat kaiken kaikille muille hattumaan asukkaille.

 

Vähitellen alkoivat hattumaan muut asukkaat jo kyllästyä. Toiset olkihatut yrittivät huutaa takaisin, että ole jo kukkahattu hiljaa! Kaikki ei kuulu kaikille, anna jo asian olla. Et sinä ole ensimmäinen jätetty hattu, etkä jää viimeiseksikään. Ei kenellekään kuulu, miten aikaanne vietitte ja miten välirikko tapahtui. Mutta välittikös kukkahattu? Ei, ei suinkaan!

 

Kukkahattu päätti kirjoittaa kirjan suhteestaan pääsilinterin kanssa. Purkaa turhautumisensa ja pettymyksensä kirjan sivuille. Kostaa pääsilinterille sen, ettei  tämä vienytkään kukkahattua vihille. Olla kommandopipojen pääpuheenaihe oli sentään toiseksi paras vaihtoehto, kun ei päässytkään kukkasilinteriksi.

 

Jälleen muut olkihatut huusivat kukkahattua olemaan hiljaa. Kukkahattu loukkaantui kovasti ja jälleen kommandopipot kertoivat kukkahatun tuntemukset kaikille muillekin hattumaan asukeille. Kaikki saivat kuulla, kuinka kukkahattu pahoitti mielensä itseensä kohdistuneesta arvostelusta. Eikä kukkahattu ymmärtänyt, että ihan itse sitä pyysi, kun sillä tavoin sinnikkäästi vain retosteli suhdettaan kommandopipojen välityksellä.

 

Välittämättä muiden olkihattujen huudoista kukkahattu siis julkaisi kirjansa. Ja kuinka ollakaan, kyllähän sitä ostettiin. Hattumaasta löytyi kuin löytyikin riittävästi stetsoneita, pipoja, olkihattuja sun muita hattuja, joita kukkahatun kirja kiinnosti niin paljon, että kukkahattu saattoi päätellä olevansa mielenkiintoinen ja tärkeä hattu. Ja mikä tärkeämpää, kukkahattu tienasi siitä ihan mukavat rahat.

 

Mitä tästä opimme? Kaiken voi lyödä rahaksi, jos on hyvää pataa kommandopipojen kanssa. Aina löytyy riittävästi uteliaita hattuja, joiden avulla menestyä. Se on kuitenkin silkkaa häikäilemättömyyttä ja välinpitämättömyyttä toisen tunteita kohtaan. Puhdasta laskelmointia ja tilanteen hyväksikäyttöä.

 

Ole jo hiljaa, kukkahattu! Sympatia loppui jo!

Ainiin, ei kukaan. Posti jakeli ne ihan omatoimisesti meidänkin laatikkoon.

 

Milloinkahan olen viimeksi etsinyt yhtään mitään perinteisestä puhelinluettelosta? En ihan oikeasti kykene muistamaan niin pitkälle. Etsin kaiken netistä. Ja jos en löydä netistä, soitan nollasatasata. Tietysti minua helpottaa sekin, että minulla on firman puolesta käytettävissä myös se Fonectan maksullinen haku, siis se "nettipuhelinluettelo".

 

Aika moni hakee kaiken nykyisin netistä. Silti posti jakaa ainakin pk-seudulla suorastaan kahdet puhelinluettelot, sekä Eniron että Fonectan. Eihän se tietenkään postin vika ole, että joutuvat luetteloita jakamaan, vaan Eniron ja Fonectan. Ihanko oikeasti moinen vielä kannattaa? Ihan oikeasti ihmettelen! Olisi edes niinkuin ennen, kun kotiin tuli lappu, jolla luettelot sai noutaa (jos tahtoi ja silloinhan kaikki tahtoi).

 

Tosin, tapasinpa minä tässä ei niin kauan aikaa sitten miehen, joka kertoi, ettei heillä kotona ole tietokonetta ollenkaan (vaikka hänellä on kouluikäiset lapsetkin). Eipä mies paljon joutunut koneen kanssa tekemisiin töissäkään. Kotiin ei kuulemma konetta suostunut hankkimaan, koska sen kanssa menisi lapsilla vain liikaa aikaa. Ja jos joskus koneen hommaisikin niin ei ainakaan sitä nettiyhteyttä. Se on kuulemma hänelle kauhistus, vie koko käden vaikkei edes antaisi pikkusormeaan.

 

Kaipa siis tämä mies on onnellinen saadessaan joka vuosi uudet puhelinluettelot. Ja vielä tuplana niin toisesta ainakin löytyy, jos ei toisesta.

 

Niin, ja onhan niissä luetteloissa sentään ne tuikitärkeät kartat. Oikeasti haen kyllä nykyisin kartatkin aina netistä, mutta onhan ne paperisetkin hyvä olla olemassa. Autossa kun ei ole nettiä käytettävissä, jos se karttaprintti jäikin kotiin – kuten minulle niin usein käy. Kännykkäänkin saisi kartan sieltä nollasatasadasta, mutta kännyn ruutu on kyllä hiukan pieni, pakko myöntää. Joten ne kartat on tarpeen kyllä.

 

Onhan se kiva, että Eniro ja Fonecta kustantavat meille joka vuosi uudet kartat autoihin – niin siis vieläpä molempiin 😀 Olisipa ne vielä ajantasallakin… Mutta mitä ihmettä me tehdään luetteloiden loppuosalle? Ei niitä takassakaan viitsi polttaa.

 

[Joo mutsi, mä näen sun viittaavan, saat luettelot, jos niitä ihan oikeasti haluat.]

Meillä ei ostella lapsille kaikkea, mitä niille mieleen juolahtaa. Ei leluja joka kauppareissulta vaan lähinnä jouluna ja synttäreinä ja joskus jostain reissusta kuten viimeksi Merimaailmasta ja Disney jääshowsta. Onhan niitä leluja silti lapsille kertynyt näiden reilun kuuden vuoden aikana.

 

Tosikoisella on huoneessaan kaikenlaista, mikä ei oikeastaan enää ole edes kovin pop tytöillä. Siellä on leikkiastioita ja -ruokaa, laatikollinen pikkuautoja, duplo-legoja, joihin en muista milloin on viimeksi koskettu jne. Esikoisella on vähän karsitumpi kavalkadi, mutta löytyy sieltäkin mm. laatikollinen pikkulegoja, joilla en muista milloin on viimeksi rakennettu. Kaiken kaikkiaan rakentelu on juuri nyt aika out, mutta uskon, että se vielä joskus tulee takaisinkin.

 

IN on juuri nyt Bratzit. Nuo isopäiset muotinuket rantautuivat meille jo vuosi sitten jouluna, kun esikoinen sai ensimmäisen Bratzinsä joululahjaksi. Se päätyi joksikin aikaa Barbien seuraan, kunnes esikoinen päätti, että se on paaaljon coolimpi kuin mitkään prinsessat ja barbiet. Viime synttäreiksi oli jo Bratz-toiveita lisääkin ja viime jouluun mennessä niitä oli jo pikkusiskollakin. Ja tulihan niitä sitten toteutettuakin.

 

Nyt on molemmilla Bratzejä. Ja nyt vielä lisää, kun teini-iän juuri saavuttanut tyttöjen serkkutyttö päätti luopua omistaan ja jakoi kaikki Bratzinsä ja niiden tarvikkeet tasan meidän likkojen kesken. Joskus sanotaan että less is more, leluissakin, mutta nyt täytyy sanoa, että ei pidä meillä ainakaan paikkaansa. Nyt kun on vaatteita ja laukkuja ja koruja ja tarvikkeita jos jonkinlaisia, ovat tytöt saaneet oikein kunnon Bratz-leikit pystyyn. Pari iltaa jo on hujahtanut niillä leikkien. Wow.

 

Tyttöjen huoneet ovatkin nyt kaaos. Lattia on täynnä Bratz-kamaa ja kummankin kirjahyllystä on yksi hylly muutettu Bratzien kodiksi. Oletan ja toivon, että leikkien jälkeen siis kaikki se tavara löytää tiensä "kotiin"… Mutta kuten olen jo ennenkin todennut, niin kauan kuin leikit ovat ns. kesken illalla, ei kannata siivota leluja pois tai leikki ei enää seuraavana päivänä jatku. Joten illalla vaan vähän potkin niitä sivuun, etten yöllä pimeässä tallo niitä, kun käyn lapsia peittelemässä.

 

Hoitoonkin pitää saada Bratzit mukaan. Tai no, esikoinen ei nyt ole niitä sinne kuskannut, syksyn puolella ne oli mukana kyllä muutaman kerran. Mutta tosikoisella oli niitä mukana eilen ja tänäänkin piti saada pari mukaan. Mutta voi autuas ananias sitä showta, kun eilisten leikkien jäljiltä etsittiin niitä täältä kotoa! Missä on kaikki kengät? Missä on se ja se nukke? Ja ovenraosta parku: "Tällä toisella ei oo korviksia! Äiti sun pitää hakea tällekin korvikset!" Jaa-a, ei mitään tajua Bratzien korvisten sijainnista. Siis sillon kun eivät ole niiden korvissa. Huudon kanssa lähti, Bratzit tiukasti nyrkeissään, toinen ilman korviksia. Shucks 😉

 

Seuraava Bratz-hankinta tähän kotiin lienee sitten toinen poika-Bratz. Nyt niitä on vain yksi ja voi sitä kateuden määrää, kun puoli tusinaa tyttö-Bratziä jäi rannalle tunkion ainoan kukon vietyä vihille yhden 😉 Yritin ehdottaa, että kai nyt yksi Ken kelpaa Bratzeillekin, mutta ei, kun Keniltä kuulemma irtoaa pää ja se toinen on prinssi – se nyt ei ainakaan sovi Bratzin puolisoksi! Logiikka? *shrug* Ei vais, ei se iso ongelma ole, sillä tosikoinen ei vielä niin välitä noista pariutumisleikeistä, ne on vasta tuon esikoisen juttu. Ja hänellekin aika tuore.

 

Ja pääsihän ne prinsessat ja prinssit ja muutkin Barbiet sentään häävieraiksi. Saas nähdä, milloin on sitten odotettavissa perheenlisäystä 😉