MUU-vaara, s.o. varo lehmiä! Sveitsissä niitä näki ihan tavan takaa, mutta montakohan sellaista varoitusmerkkiä Suomessa on? Montakohan paikkaa Suomessa yleensäkään enää on, missä lehmät ylittelisivät yleisiä teitä (vartioimattomina?)? En tiedä, mutta yksi sellainen paikka ja yksi sellainen kyltti on tuossa aivan kivenheiton päässä meistä. Hevoshaan vieressä. Suurin piirtein taajama-alueella.

 

Ja kun tästä lähtee ajamaan kohti Helsinkiä, viitisen kilometriä meiltä, on iso lammastila. Tai iso ja iso, mikä nyt on iso. Mutta joitakin kymmeniä lampaita siellä kyllä on ja kesäisin ne laiduntavat aivan tien vieressä. Meidän ja Helsingin välissä on lampaita. Ja meidän selän takana on lehmiä, hevosia ja peltoa. Niitä peltoja on lisää myös meidän ja Helsingin välissä.

 

Kylläpä asutaan landella! Ja silti kasvukeskuksessa parinkymmenentuhannen muun ympäröimänä. Aivan Klaukkalan keskustan tuntumassa. Kohta tosin pari kilometriä kauempana, pellon ja pikkuisen jokipahasen läheisyydessä. Ja silti täältä on kaikkialle (pk-seudulla, jokapäiväisestä elämästä puhuen) matkaa noin puolisen tuntia – plus arkena ruuhkalisä 😉

 

Ennen vanhaan, kun asuttiin itäisessä Helsingissä, oli silloinkin kaikkialle matkaa puolisen tuntia. Ainakin kaikkialle, millä oli väliä. Paitsi Itikseen, paitsi taaperoiden kanssa kävellen 😉 Niinno, työpaikkani ja mummilat olivat silloin vartin (tai allekin) päässä. Mutta kaikkialle muualle oli matkaa puolisen tuntia. Kuka kilometreistä tietäisi, matkaa oli puolisen tuntia.

 

Ja samoin on siis yhä täältä. Kaikkialle puolisen tuntia, plus-miinus 7 minuuttia. Kaikkialle, millä on väliä, paitsi päiväkotiin ja lähimpään ruokakauppaan – onneksi 😉 Raja menee jossain linjalla Otaniemi – Espoon Keskus, sen lännemmäs saa laskea vartin matka-aikaa lisää, mutta kuka nyt sinne haluaisikaan? (sori espoon-serkut…)

 

Niinpä kun olen viikon päästä menossa koko viikonlopuksi Lahteen kuorotreeneihin ja pummasin mutsilta yösijan, tuumasin, että koska treenit loppuvat illalla kuuden maissa, olen hänen luonaan ehkä puoli seiskan aikaan. Syvä hiljaisuus radioaaltojen toisessa päässä, mikä sai minut korjaamaan kantaani: "jaa no, varmaan aiemmin, ei kai Lahdessa mihinkään kestä puolta tuntia ajaa." Jolloin mutsi täsmensi: "Niin, olet mun luona ehkä noin viidessä minuutissa."

 

Joopajoo. Pääkaupunkiseutulaisen vakiomatka-aika puolisen tuntia ei taida päteä kehä nelosen ulkopuolella. Ai minkä? No sen Hanko-Hyvinkää-tien (jonka tosin porvoolaiset tuntevat Porvoo-Hyvinkää-tienä, sain kerran kuulla, kun ihmettelivät, mistä Hangon kautta oikein ajattelin Porvoosta Hyvinkäälle ajaa?!). Se oli nimittäin selkeästi se maaginen pk-seudun ruuhkaraja, havainnoin, kun siellä Tampereella viimeksi piipahdin.

 

Tampereesta puheen ollen, siellä kuulemma ehtii mistä tahansa paikasta A mihin tahansa paikkaan B noin kymmenessä minuuttissa. No, kyllähän se vähän Lahtea isompi paikka onkin. Noin viisi minuuttia isompi 😉

Ulkona oli juuri tullut pimeää. Mies oli palannut tontilta risuja raivaamasta. Lapset riehuivat kuumeestaan huolimatta. Ja minä paistoin lättyjä. Pannut tirisivät ja tuuletin humisi johtaen rasvaista käryä ulos.

 

Esikoinen tuli kysymään, mikä oli se piipitys, jonka hän kuuli. En tiennyt, sillä minä en kuullut mitään piipitystä hellan metelin yli. Pohdin vain mielessäni, että jospa palohälytin oli haistanut vähän savua ja piipittänyt pari kertaa ryhtymättä soimaan kunnolla. Joten annoin asian olla, mistään kovin vaarallisesta ei kuitenkaan ollut kyse. Ties vaikka esikoinen oli kuullut omiaan.

 

Kävimme lättypyötään ja esikoinen ihmetteli piipitystä uudestaan. Minä en edelleenkään kuullut mitään hälinän yli, mutta mies kertoi kuulleensa piipityksen hänkin. Ja tosikoinen säesti kaikuna, kuten oli tehnyt koko päivän muutenkin. Aloin siis kuunnella tarkemmin ja hetken perästä kuulin minäkin sen heikon piipityksen. Kuin jollakin laitteella olisi paristot vähissä.

 

Tuollaiset asiat häiritsevät minua. Jätin lättyni lautaselle ja nousin etsimään piipityksen lähdettä. Ensin tarkistin oman herätyskelloni, jonka pariston heikkouden olin havainnut jo aamulla. Mutta ei, se ei piipittänyt. Ei myöskään mieheni kello. Yritin taas kuunnella, mistä piipitys tuli, mutta se kaikui rakenteissa niin etten oikein saanut suuntaa selville. Jatkoin siis herätyskellojen tarkistamista ja metsästin seuraavaksi esikoisen kellon jostain hänen sänkynsä uumenista. Ei ollut sekään, mutta se oli kaksi tuntia jäljessä, joten siirsin sen aikaan.

 

Sillä välin tosikoinen alkoi pöydästä jo huhuilla, että piipitys tulee hänen huoneestaan, että se on hänen kellonsa. Kieltämättä, ainoa jäljellä oleva vaihtoehto minustakin, sillä palohälyttimistäkään se ääni ei tullut, sen tarkistin matkalla. Mutta ei, ei ollut tosikoisenkaan kello. Käväisin vielä kodinhoitohuoneessakin, vaikken tiennyt, mitä sieltä muka olisin etsinyt. Palasin kuitenkin tosikoisen huoneeseen, kun hän sinnikkäästi hoki äänen tulevan sieltä.

 

Oikeassahan tyttö olikin. Sen lopulta myönsin palattuani hänen huoneeseensa. Mutta se ei siis ollut herätyskello. Eikä se ollut virtuaalilemmikki. Eikä mikään muukaan elektroniikkapeli tai se puoliksi rikkinäinen kannettavakaan. Kuuntelin ja kuuntelin, ääni tuntui tulevan jonkin sisältä ja epätoivoissani aloin jo kaivaa tosikoisen lelulaatikoitakin piipityksen lähteen löytämiseksi.

 

Kunnes minulle valkeni. Juuri kun olin palaamassa keittiöön raportoimaan, että nythän vaan piipittää, ehkä se tulee naapurista. Minulla vihdoin välähti. Se oli meidän hälytysjärjestelmämme keskusyksikkö, joka on logistisista syistä sijoitettu yhteen tosikoisen lipaston laatikkoon. Sehän se siellä piti elämää!

 

Laite ilmoitti, että sillä on meille viesti. Kuuntelin viestit – väärät viestit, ääniviestit, joita meillä ei ole. Kohinaa kohinaa, ja yhä vaan laite piipitti. Sattumalta, viimein, sain esille sen oikean viestin, ja jopa sain sen poistettua. Laite ei enää piipitä, mutta yhden ovisensorin paristo pitäisi vaihtaa.

 

Arvoitus ratkaistu, voin nukkua yöni rauhassa. Ja huomenna ruuvailen sensorin auki ja vaihdan sen pariston.

Kolmas lomapäivä on jo kääntynyt iltaan. Meillä oli suunniteltuna kaikenlaista ohjelmaa tälle viikolle, mutta loma sai viime yönä yllättävän käänteen.

 

Maanantaina nautiskeltiin vaan olostamme kotosalla. Ja siivottiin ne tyttöjen huoneet. Olihan illalla tanssitunnitkin, ei meillä aika pitkäksi käynyt. Tiistaina, eilen siis, käytiin aamulla Hyvinkäällä Puustellissa sopimassa meidän keittiön, eteisen ja kahden wc:n kalustuksista. Sen reissun jälkeen suuntasimme aivan päinvastaiseen suuntaan ja vietimme hyvän osan päivää Itäkeskuksessa ostoksilla ja vain lorvien. Tänään meidän piti mennä Riihimäelle katsomaan kaverini pikkuista vauvaa, mutta toisin kävi.

 

Viime yönä tosikoinen tuli meidän väliin neljän aikaan ja hetken perästä kannoin hänet tavalliseen tapaan takaisin sänkyynsä, jolloin huomasin, että lapsihan oli ihan tulessa! Vein tytön sänkyynsä ja etsin kuumemittarin: korvasta mitattu lämpö 39,6 astetta! Seuraavaksi aloin etsiä Pamolia keittiöstä, missä se paketti tavallisesti on, mutten löytänyt – se jäi serkuille silloin yökyläilyn yhteydessä. Lääkekaapissa oli kuitenkin toinenkin paketti, annoin tyttärelle Pamolia ja jatkoimme unia.

 

Eli ei Riksun reissua, eikä huomenna mennä isoäidillenikään. Loppuloma ollaan vaan kotona ja hoivaillaan potilasta. Aamulla annoin hänelle Pronaxenia (kunhan olin löytänyt jostain ruiskun, se joka on normaalisti keittiössä oli niinikään siellä serkuilla…). Pronaxen on tosin vähän turhankin hyvä lääke – kuume häviää lähes kokonaan, jolloin lapsi ei tunne itseään enää lainkaan kipeäksi, eikä näin ollen oikein malttaisi levätäkään.

 

Nyt vaan toivotaan, ettei esikoinen tai minä sairastuta. Esikoisella on aika hyvä vastustuskyky, mutta minun vastustuskykyni taisi hävitä taivaan tuuliin viime kevään pitkittyneen flunssan myötä, päätellen siitä, kuinka paljon olen sen jälkeen sairastanut. Toivotaan myös, ettei tulla täällä vallan mökkihöperöiksi neljän seinän sisällä. Minä sentään pääsin tänään tanssitunnille, mutta muuten ollaan täällä jumissa, esikoinen etenkin. Vaikka voihan tuo tarvittaessa mennä vaikka omalle pihalle vähän tuulettumaan.

 

Hassua sinänsä, en oikeastaan mitenkään erityisemmin harmittele tätä käännettä. En minä siitä iloinenkaan ole, mutten erityisen pahoillanikaan. Olenpa kerrankin kunnolla lasteni kanssa. Mukavaa se on sekin.

Tänään oli vuoden ensimmäinen aidosti keväinen päivä. Päästelin sen kunniaksi jopa hetken aikaa sataaneljääkymppiä aurinkoisella, kuivalla motarilla. Jipii, on kevät!

 

Aurinko paistoi tänään ihanasti. Se lämmittää jo upeasti. Meillä on lämpömittari kummallakin puolella taloa, toinen varjopuolella ja toinen aurinkopuolella. Auringon puolella mittari näytti päivällä yli kymmenen astetta enemmän kuin varjon puolella. Ja lumi alkoi sulaa. Teillä roiskui kura, mutta se on kevätkuraa, positiivista lumet-sulaa-kuraa.

 

Harmi kylläkin, että puolet upeasta päivästä meni minulta kokonaan ohi (ja loppupäiväkin kaikesta huolimatta sisällä tanssikoululla), sillä siivosin lasten huoneita yhdessä heidän kanssaan. Vasta kun kiikutin monta pussillista roskia roskikseeen ja leluja varastoon, huomasin, kuinka upean päivän olimmekaan sisällä viettäneet. Mutta tulihan siivottuakin, kevääseen sekin kai kuuluu 😉

 

Nyt yöllä on taas pari astetta pakkasta, keväälle tyypilliseen tapaan. Pelloilta nousee sumua – ilmiö, jota en muuten koskaan ennen ole huomannutkaan, sillä siellä mistä minä olen kotoisin, ei peltoja ole, mutta täällä landella sellaisenkin asian näkee. Voi kun huomenna olisi yhtä upea päivä kuin tänään oli.

 

Reilun kolmenkymmenen vuoden kokemuksella tiedän toki, että vielä niitä takatalvia ehtii tulla vaikka toukokuussakin – mm. 2.4. neljä vuotta sitten katselin kättärin ikkunasta kun satoi lunta, ja 12 vuotta sitten vietin äitienpäivän (vai sitä edeltäneen lauantain?) Lintsillä räntäsateessa ja pyöritin n. 7 lasta laitteessa koko päivän aikana (n. yksi tunnissa). Mutta nyt on silti kevät. Kesän tuloa ei voi estää!

Blurp, sanoi isä palttutaikinassa. Ja blurp, sanoi pormestari kermakakussa. Ja blurp, sanoi rouva Pekkala mustikkakeitossa. Vaahteramäen Eemelille sitten sattuu ja tapahtuu.

 

Omasta lapsuudestani peräisin oleva muistikuva Eemelistä oli pieni sinisiin housuihin pukeutunut viikari, joka veti possua hännästä ja hilasi pikkusiskonsa lipputankoon (itse asiassa, pikkusiskon pyynnöstä!) ja oli muutenkin kaikin tavoin ilkikurinen kepposten tekijä. Mutta kun luin näin aikuisena omille tyttärilleni Eemeliä, totesin, että oikeastaan Eemeli oli lähinnä väärinymmärretty vilkas ja kekseliäs, mutta aivan tavallinen pieni poika.

 

Tiedä sitten, pidänkö Eemeliä normaalina lapsena siksi, että omat tyttärenikin, se nuorempi etenkin, ovat melkoisen villejä ja kekseliäitä tapauksia. Resourceful, sanoisin. Luovia lapsia, jotka toimivat ennenkuin miettivät. Tai sitten pidän vain omia kauhukakaroitani normaaleina lapsina, koska en paremmasta tiedä. Niin tai näin, jos pitäisin kirjaa tosikoiseni metkuista, kirja olisi vähintään yhtä pitkä kuin Eemelin äidin muistiinpanot Eemelin metkuista.

 

Sakset ja tussit ovat tosikoiseni lempivälineet. Etenkin illalla, jos ei uni heti maita, on niillä kiva leikkiä. Niinpä neidin yöpuvut on järestään rikki leikattuja, lakanat samaten. Ja muutama muukin vaate. Tusseillakaan ei suinkaan piirretä paperiin (nojoo, kyllä joskus siihenkin), mutta käsiä, käsivarsia, jalkoja, siskon puseroa, omia housuja ja vaikkapa poskia on paljon hauskempi värittää!

 

Purukumit kuuluvat tietenkin roskikseen, kyllähän tytöt sen tietävät. Kumma vain, että toissailtana löysin yöpöytäni ja seinän välistä parikin erillistä purukumimöykkyä. Ja mehu kuuluu juoda, miten se joutui lautaselle? Muovailuvahalla muovaillaan, miksi sitä on palasina pitkin keittiön lattiaa? Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea he tekevät toisilleen. Ja monesta muusta tempauksesta, joita en edes muista.

 

Ja kun sujuvasti siirryn tästä muistelemaan, mitä kaikkea sitä tuli itse tehtyä lapsena… Kuinka eräänä kesänä onnistuimme siskoni kanssa rikkomaan landella yhden ja saman ikkunaruudun kolme kertaa – se vaan oli väärässä paikassa! Yhteen aikaan kilpailimme siskon kanssa keppostamisessa: kumpikin teki toiselle aina kahta pahemman kepposen, kun löysi sen, minkä toinen oli tehnyt itselle.

 

Ja siitä siirryn sujuvasti muistelemaan kaikkea, mitä on kerrottu isäni ja veljensä tempauksista. Joko siis meidän perheessä on eemeli-geenejä, tai sitten me olemme olleet vain tavallisia lapsia ja Eemeli aivan yhtä lailla. Toisin sanoen, vaikka laulussa lauletaankin "on hyvä ettei eemeleitä ole enemmän", rohkenen olla eri mieltä. Maailma (tai ainakin meidän suku) on täynnä eemeleitä.