Joskus kauan sitten ennen lapsia minäkin tykkäsin polttaa kynttilöitä talvisin. Sitten lasten ollessa pieniä se tuntui sen verran vaaralliselta touhulta, että kynttilät olivat pitkään pannassa, ja sit myötä vähän unohtui koko juttu. Mies varmaan viime talvena alkoi laitella kynttilöitä ruokapöytään vaikkapa iltapalalla, tänä syksynä minäkin olen taas alkanut niitä poltella, meillä on oikeastaan nykyisin kynttilät palamassa ruokapöydällä melkein joka aterialla ja näin viikonloppuna vähintäänkin koko pimeän ajan. Ihanaa, että lapset on niin isoja, että kynttilöitä voi polttaa taas rauhassa!

Ikkunalla ei silti ole kahta itsenäisyyspäiväkynttilää, sillä kaikki sellaiset kynttilät ja kaikki kynttilänjalat ovat – arvatkaa vaan! – autotallissa jossain pahvilaatikossa. Sorry dad, nyt on vain muita kynttilöitä, jotka on sitä paitsi palaneet jo useamman tunnin ja keittiön pöydällä, ei ikkunalla.

Tänään on oltu kotosalla koko päivä, siivoiltu vähän, ja leivottu pipareita. Ehdittiin jo käydä päivän pakollinen riitakin, esikoinen on tämän koko syksyn ajan ollut melkoisen vaikea, loukkaantuu todella herkästi, kränää ja kinaa kaikesta, uhittelee ja kiukuttelee, ja on ollut taas erittäin huono syömään ruokaa. Onhan tuo aina ollut nirso, mutta kausittain ruoka maistuu paremmin ja sitten taas huonommin – tämän syksyn ajan huonommin kuin vuosiin ja se alkaa käydä hermoille. Jokaviikonloppuista on marina siitä, mitä laitan ruuaksi. Neiti kun söisi vain noin kahta ruokalajia!

Ruuan jälkeen tehtiin tyttöjen kanssa niitä pipareita, mutta ennen kuin kaikki oli edes vielä uunista ulkona, tulivat tyttöjen serkut meille illaksi ja esikoinen meni leikkimään dinoilla serkkupojan kanssa. Koristeltiin siten piparit kaksistaan tosikoisen kanssa. Olin juuri eilen ostanut koristelua varten pari uutta kuorrutetuubia, mutta niistä toinen olikin rikki! Tytär sai valkoiset sokerikuorrutteet käsilleen, kun sitä ei tullutkaan ulos vain oikeasta päästä vaan myös sieltä väärästä… Niinpä pursotettiinkin valkoista tuubin perältä. Mutta ihan hienot piparit saatiin silti!

 

 

Tuubeista puheen ollen, ostin tuossa viikolla myös niitä joulutorttuja varten luumumarmeladin tuubissa. Eilen kokeilin sitä ekan kerran joulutorttujen tekemisessä ja miksei kukaan ole keksinyt sitä jo vuosia sitten?! Ainaista lusikoiden kanssa sotkemista, kun marmeladi on "viilipurkissa". Tuubista sen kuin puristi tortun päälle ja that’s it. Supersiistiä ja helppoa!

On ollut todella kiire viikko, lähinnä duunissa tietenkin. Tällä viikolla oli se mega-haaste duunissa, joka kieltämättä imi kaiken energiani, vei kaiken huomioni. Nyt se on onnellisesti ohi, en kuollut siihen, eikä minua ammuttu alas 😉 Paremminkin olisi voinut sujua, mutta päätin olla itselleni armollinen tällä kertaa. Toivottavasti muutkin ovat. Ensi kerralla suoriudun paremmin. Olettaen, että ensi kertakin tulee…

Flunssani hellitti jo sunnuntaina, mutta jo heti alkuviikosta huomasin, ettei kuntoni ollut sittenkään ihan sitä mitä sen olisi kuulunut olla. Pää oli tukossa, aivoja myöten – mikä ei tietenkään erityisemmin helpottanut haasteesta selviytymistä. Tanssitunnit jäivät tällä(kin) viikolla väliin tuon flunssan vuoksi. Eilen viimein selvitin itseni lääkäriin, korvatulehdusta epäillen sillä korvissa tuntui jatkuvasti samalta kuin olisi ollut koko ajan nousevassa lentokoneessa. Ja korvatulehdushan siellä oli, sen totesi lekuri, joka hassusti epikriisiä kirjoittaessaan koko ajan saneli samalla itselleen ääneen, välimerkkejä myöti 😀

Korvatulehduksesta ja sen vuoksi saadusta antibioottikuurista huolimatta menin eilen kiipeilemään. Duunikaveri oli järkännyt meille kiipeilyvuoron ohjaajan kera ja taisi siinä lähes sata metriä kertyä kiipeämistä, kun kaikki seinää pitkin nousut lasketaan yhteen. Se oli ihan älyttömän kivaa! Alkuun oli vaikea päästää seinästä irti, pudottautua sen köyden varaan, mutta kyllähän se piti. Ja sitten pääsikin tekemään sitä, mistä olen myös aina haaveillut: laskeutumaan köyden varassa seinää pitkin alas. Voimille tuo kiipeily kyllä otti, lopulta ei kerta kaikkiaan jaksanut enää, lihakset kieltäytyivät. Ei silti ole tänään erityisemmin lihakset kipeinä.

Etyj-kokous on tällä viikolla haitannut vähän minun(kin) elämääni. Ei niin pahasti kuin olisi voinut, mutta vähän. Olen nimittäin iltapäivisin onnistunut lähtemään duunista aina sopivasti sellaiseen saumaan, etteivät poliisit menoani pysäytelleet, vaikka tänäänkin oli sitten jo vastaantuleva liikenne Hakamäentiellä stopattu. Ilmeisesti oli sitten hetikohta perääni tulossa letkaa kohti lentokenttää. Lähinnä siis Etyj haittasi aamujani, kun parkkihalliin päästäkseni piti olla duunissa ennen kahdeksaa – juu, normaalisti olen duunissa aikaisintaan puoli ysin, ysin maissa – joten sain lähteä kotoa oikein seitsemältä! Mutta se oli toisaalta ihan hyväkin juttu tällä kertaa, olla töissä jo puoli kasin jälkeen.

Tänään lähdin kotia kohti sitten jo neljältä – aikaista minulle sekin, lähden yleensä aikaisintaan kymmentä yli neljä ja sitäkin vain kun pitää ehtiä hakea tosikoinen. On ollut mukavaa viettää perjantai-iltaa kotosalla 🙂 Laitoin meille iltapalalle luumutorttuja ja miehelle ja minulle punaviiniterästettyä glögiä. Lasten mentyä petiin (nukkumisesta ei ihan heti voinut puhua, en tiedä mikä heitä on viime aikoina taas kukuttanut) istahdin hiipuvan takkatulen ääreen kirjoittelemaan blogia. Nyt on takassa jo tuli sammunut ja punaviinilasi tuossa vieressä melkein tyhjä. Aika tehdä jotain muuta…

Ai muuten, Tepu kirjoitteli spacen uudistuksista – jep, en minäkään ihmeemmin tykkää näin ensinäkemältä. Lähinnä siksi, ettei ole ollut aikaa rauhassa ihmetellä, mikä tuo kuvio on nyt vaan oletusvirheet ovat näyttäytyneet epämiellyttävinä ylläreinä. Mutta eiköhän ne uudet toimintatavat tästäkin löydy! Heh, tässä taitaa näkyä nyt työroolini – uutta päin uhallakin! Uudistukset eivät ole pahasta, uuteen pitää vain oppia 🙂 Sen sijaan, Sarpan blogi ei jostain syystä näy tällä miniläppärilläni lain, siis space näkyy, mutta blogi sen sisällä ei, ja se harmittaa!

Tepulta bongattua, aikaleikki:

10 vuotta sitten, vuonna 1998
1. kirjoitin graduani kovalla tohinalla
2. suoritin psykiatrian appron
3. sain ajokortin

5 vuotta sitten, vuonna 2003
1. tosikoinen syntyi (keväällä)
2. olin siis kotiäitinä, päivät kuluivat puistoillen ja Itiksessä hengaten
3. esikoinen oli kirkon päiväkerhossa

3 vuotta sitten, vuonna 2005
1. palasin töihin, uuteen firmaan yritysjärjestelyjen mainingeissa
2. muutettiin Klaukkalaan, asuin ensimmäistä kertaa elämässäni maan tasalla!
3. tytöt aloittivat ensin perhepäivähoidon, sitten Klaukkalassa päiväkodin

vuosi sitten, vuonna 2007
1. meidän talon rakentaminen aloitettiin
2. vaihdoin töissä osastoa, uusiin haasteisiin
3. esikoinen aloitti ekan luokan

tänä vuonna 2008, tähän mennessä
1. olen kulkenut läpi harmaan kiven
2. olen ottanut härkää sarvista niiden uusien haasteiden parissa moneen kertaan
3. muutettiin tähän meidän taloon

eilen
1. olin ekaa kertaa elämässä seinäkiipeilemässä ja se oli mageeta!
2. minut (ja muutkin) meikattiin ja valokuvattiin duunissa
3. kävin lekurissa ja aloitin antibiootit korvatulehduksen takia

tänään
1. huokaisin helpotuksesta erään haasteen ollessa ohi, kohtalaisin arvioin
2. vietin perheen kesken pikkujoulua glögin ja joulun ekojen luumutorttujen kera
3. istun hiipuvan takkatulen ääressä kirjoittamassa tätä

huomenna
1. leivotaan pipareita lasten kanssa
2.&3. vapaapäivä – en ole suunnitellut mitään piparinleipomista kummempaa

ensi vuonna 2009
1. tosikoinen aloittaa eskarin
2. mies täyttää 40v
3. jaa-a, onneksi elämää ei ole kirjoitettu valmiiksi 🙂

haastan: tai sitten en, haastautukoon ken tahtoo

Taisin purnata maanantaiaamua vähän turhankin paljon taas täällä kotona, kun esikoinen alkoi jo kuittailla minulle: "oi kun kamalaa, ihan hirveää, ooh, iih…" sellaiseen teatraaliseen sävyyn heittäen päätään taakse. Mutta minkäs minä sille voin, että tänäkin aamuna oli vaan ihan hirveän vaikea aloittaa uutta arkiviikkoa ja kaikkea ärsyttävää ehti jo sattua ennen kuin pääsin kodin ovesta pihalle asti! Tai ainakin aika moni asia ehti näyttäytyä ikävänä…

Jos ei viitsi edes mainita sitä, miten kurjaa on nousta pimeään maanantaiaamuun, kun nukuttaisi vielä ihan vietävästi, niin sen voinee ainakin mainita, miten kurjaa on, että taas sataa. Lumi on sulanut, kaikkialla on märkää, kuraista ja mutaista, ja tuplasti pimeämpää kuin viikko sitten lumen vielä heijastaessa sitä vähäistä valoa, jota jostain katulampuista kajasti. Ei siis voi todellakaan sanoa, että mikä ihana aamu.

1) I don’t do mornings. 2) I don’t do mondays. 3) I don’t do winter nor rain nor cold… => I definately don’t do cold and rainy winter monday mornings!

Säätila sikseen, totesin aamulla peiliin katsoessani, etten vieläkään viikonloppuna muistanut nyppiä kulmiani. Siihen ei luonnollisestikaan ole aikaa myöskään maanantaiaamuna, mutta sain kuningasajatuksen (varoitusvalo vilkkuu jo!) siistiä kulmani sellaisella paristokäyttöisellä kulmien siistimislaitteella, jonka joskus hommasin kokeilumielessä, kun se nyppiminen on niin pahuksen kipeetä puuhaa. Totesin laitteen huonoksi, mutta se jäi kaappiin lojumaan. Tänään totesin laitteen jälleen huonoksi, kulmat tosin on kohtalaiset (muttei yhtä siistit kuin nypittyinä), mutta puolet silmäripsistäni on puolta lyhyempiä kuin ennen! Siis horris!

Keittiössä totesin, ettei ollut kahvia, mies ei ollutkaan keittänyt sitä ennen töhinlähtöään. Boleroa pukiessani totesin, että sen hihassa oli jotain likaa (joka tosin onneksi lähti pois pienellä paikallispesulla). Ranneketju ei meinannut haluta mennä kiinni. Tosikoinen taisi sentään pukea päälleen suht sutjakasti.

Ennen kuin olin tosikoisen kanssa päiväkodissa asti, soitti esikoinen, että oksettaa ja on huono olo. Sen pallon heitin kuitenkin miehelle, sillä minun ei oikein ollut mahdollista palata kotiin, etenkään kun olin hiukan skeptinen tytön sairauden laadun suhteen. Neiti kun oli jo ennen lähtöäni valittanut ettei jaksaisi mennä kouluun. Mutta mikä minä olen sanomaan itkua tihrustavalle lapselleni, että sinä vain kuvittelet, mene kouluun siitä. Joten annoin asian isänsä huolehdittavaksi, ja tyttö oli sitten päivän kotona.

Ja minäkin illan, sen jälkeen kun olin typottanut koko päivän töissä. Aivot jumittivat tänään vielä aika pahasti. Enkä arvannut vielä tanssitunnille mennä. Keskiviikkona taas. Jos suinkin jaksan. Olen jotenkin ihan puhki. Loman tarpeessa. Onneksi kohta on joulu ja pari ekstravapaata.

Joulu on yllättävän lähellä. Lähtölaskenta on alkanut, ensimmäinen adventti on takana ja meillä luonnollisesti ensimmäinen adventtikalenterin luukkukin avattu – onhan meillä tietenkin perinteinen partiolaisten kalenteri, joka alkaa ekasta adventista eikä ekasta päivästä joulukuuta! Faija antoi kalenterin tytöille pari viikkoa sitten. Lisänä meillä on NallePuhin ja Akkarin mukana tulleet kaltsut sekä huopainen joulupukki-taskukalenteri, joten avaamista tytöillä riittää jouluun asti. Suklaakalentereita ei meillä ole tähän päivään mennessä nähty eikä nähdä, mikäli se minusta riippuu!

Joulun ensimmäinen pulma – ja huomaa, en todellakaan koe sitä stressinä, sillä joku lapsenomainen osa minusta on siitä yhtä innoissaan kuin vastaanottavakin osapuoli eli tytöt – on aina ollut tuon joulupukin taskujen täytteen keksiminen. Olen aina yrittänyt keksiä jotain, mikä liittyy jotenkin johonkin, millä tytöt leikkivät muutenkin. On ollut muovieläimiä, PollyPocket -sälää sun muuta. Tänä vuonna taskuista löytyy taskuviidakkoeläimiä sekä muutama miniponi, joille tytöt saa joululahjaksi talot. Esikoinen taskuviidakkoeläimille ja tosikoinen uuden osan Ponyville-sarjaan.

Tänä vuonna tuo yllä mainittu asia oli tosin hyvin helppo keksiä, kun kyseisiä eläimiä ovat tytöt kovin toivoneetkin. Tämän joulunodotuksen paljon isompi pulma oli löytää itse joulupukki-kalenteri 😀 Joulukoristeet ja pukki siinä mukana kun olivat vielä tuolla autotallissa pahvilaatikoissa! Tänään urakoitiin miehen kanssa laatikoita läpi – onneksi aikoinaan pakatessa ymmärsin sentään kirjoittaa niiden kylkiin suunnilleen mitä ne sisältävät, tekstit vain olivat nyt osittain piilossa seinää vasten tai toisten laatikoiden takana – ja löydettiin kuin löydettiinkin niin joulukoristeet kuin joulupukkikin niiden mukana.

Tänään olikin sitten mukava laitella vähän joulukoristeita esille ja kynttelikköä ikkunalle 🙂 Ulkohavut ja -valot saattavat jäädä tänä vuonna kyllä laittamatta, kun ei nuo terassit eikä pihan sähkötkään ole ihan kondiksessa. Mutta ainakin meillä on sisällä jo pikkuisen jouluista. Juuri sen verran kuin ekana adventtina kuuluukin. Tänään on laitettu kotia muutenkin, olohuone näyttää jo ihan kotoisalta, ja tyttöjen huoneet on taas siistit. Yksi jätesäkillinen vanhaa roinaa lähtee kaatopaikalle, toinen kierrätykseen kirppikselle. Lapset kasvaa, leikit muuttuu. Niin se menee.

Nyt kun on turhat rojut ja vanhat lelut laitettu pois, voi hyvällä omalla tunnolla antaa lapsille vähän uutta joululahjaksi. Ja itse asiassa, ne on jo hankittukin. Kävin viime viikonloppuna jouluostoksilla, niin lasten kuin muidenkin läheisten lahjat on ostettu. Minusta on mukava antaa jouluna jotain kivaa läheisilleni. Yritän aina keksiä jotain sellaista, mistä arvelen olevan saajalle paitsi iloa, myös käyttöä ja hyötyä. Ja lapset on lelunsa ansainneet, muulloin kuin jouluna ja synttärinä eivät niitä juuri saakaan.

Nyt vielä tässä iltasella laittelin joulukortit valmiiksi. Kunhan saan osoitteet kuoriin, on joulutervehdykset – valokuva ja takana lyhyesti kuulumisia – valmiina lähtöön vastaanottajilleen. Vaikkei kortteja koskaan samaa määrää takaisinpäin tulekaan kuin mitä itse matkaan laitetaan, on minusta mukava kortteja lähettää niillekin, joiden kanssa ei niin tule muuten vuoden aikana yhteydessä oltua.

Höh, huomasin yhtäkkiä, että olen alkanut potea huonoa omaatuntoa siitä, että tykkään laittaa kortteja ja antaa lahjoja jouluna! En minä yritä sillä korvata yhdessäoloa ja niitä henkisiä arvoja – milloin niistä oikein tuli toisensa poissulkevia asioita? Mutta nyt huomaan puolustelevani sitä, että näiin toimin, kun yleinen ilmapiiri tuntuu olevan moista vastaan. Facebookissakin on sellainen ryhmä kuin "krääsätön joulu", joka jo nimenä
yrittää saada minulle huonon oman tunnon siitä, että tykkään ostaa joululahjoja
niin lapsille kuin muillekin. Höh. En sitten ole valveutunut ja trendikäs. So sue me.