Author: Marilka

Kommellusten kolme(toista)

MarilkaLeave a comment
Eilen tytöt halusivat katsoa Shrek-kolmosta, jonka saivat toissapäivänä kun käytiin jonottamassa paikallisen Citymarketin avajaisissa yhdessä koko muun Klaukkalan kanssa (on muuten upeeta, että täällä viimeinkin on moinen marketti, olen sitä kaivannut). Meillä ei edelleenkään ole tv käytössä, edes laitteena muttei kyllä antenniakaan katolla, käytössä, kun ei olohuoneen sähköjä ole vielä laitettu loppuun. Toisaalta, taitaa olla taas uuden dvd-soittimen osto edessä, sillä erään kerran kun kaivoin jotain kamaa tuolta peräkammarista, putosi dvd-soitin ja digiboxi syliini ja sain pelastettua vain boxin, dvd-soitin ei varmaan toimi, kun kuori meni kieroon ja rikki.

Niin, meillä siis katsotaan leffat tietokoneelta. Onpahan ainakin 17" laajakuvanäyttö tuossa meidän viime kesänä hommatussa "kotiläppärissä", joten kyllähän sillä katsoo ja on siihen jo tottunutkin. Mutta eilen miehellä oli siinä hommat kesken kun tytöt halusivat katsoa Shrekiä, joten yritettiin sitten laittaa leffa pyörimään tosikoisen koneelle, jolla sen pitäisi onnistuman myös. Ko. kone on meidän vanha himaläppäri, jonka viime kesänä siivosin tosikoisen käyttöön, vähän liiankin perusteellisesti, kuten eilen kävi ilmi.

Kyseisellä läppärillä on katsottu dvd-leffoja paljonkin, joten ei asiassa pitänyt mitään ongelmaa olla. Mutta niin vaan oli, ettei mediaplayeri tai mikään muukaan halunnut soittaa dvd:tä. Ilmoitti vain ettei löydä sopivaa levyä asemasta. Kokeilin ja ihmettelin aikani, kunnes yksi koneen lukuisista soittimista antoi minulle viimeinkin informatiivisen virheilmoituksen, tai ei oikeastaan sekään virheilmoitusta, vaan kysymyksen: kuka on dekooderin tarjoaja? Vähän sitä olinkin jo uumoillut syyksi…

Koneella oli noin kymmenen eri soitinta ja näemmä olin sitten kesällä arvausleikissäni arvannut pieleen ja poistanut koneelta dvd-dekooderin. Joten tyttöjen ei auttanut kuin odottaa että iskä sai hommat loppuun toisella koneella. Minä yritän seuraavaksi kaivaa tuota meidän romppuläjää, jospa se dekooderin tarjoava softa vielä tuolta löytyisi. En ole optimisti sen suhteen, mutten jaksaisi etsiä sellaista netistäkään jos suinkin alkuperäinen romppu tuolta löytyisi.

Tytöt siis katsoivat leffan meidän kotiläppärillä ja myöhemmin, tyttöjen mentyä nukkumaan, katsottiin me miehen kanssa pitkästä aikaa yhdessä joku elokuva. Oli ostettu Ocean’s 13 jo joskus muutama viikko sitten, mutta tämä eämä on niin täynnä kaikkea, ettei vieläkään oltu sitä ehditty katsoa. Kunnes eilen viriteltiin kone sängylle ja asetuttiin siihen itsekin katsomaan.

Tytöt käyttävät aina Vistan Mediacenteriä katsomiseen, niin minäkin, mutta mies jostain syystä eilen käynnisti dvd:n Media Playerissa. Eihän sillä sinänsä väliä, mutta eilen se aiheutti meille mielenkiintoisen leffakokemuksen 😀 Elokuvaa oli kulunut ehkä pari ensimmäistä kohtauta, kun hiiri näytöllä liikahti ja sivuun ilmestyi kohtausvalikko. Mies sohaisi sen suuntaan hiirellä, se häipyi ja jatkettiin leffan katsomista. Mies kommentoi, ettei oikein päässyt juoneen kiinni ja minä mietin, että onpas hassua kun ei leffassa ollenkaan pohjustettu keikan kulkua kuten noissa yleensä. Ja noin tunnin katselun jälkeen hämmästtelin, miten keikka voi jo olla ohi, vaikka leffaa pitäisi olla vielä melkein tunti jäljellä!

No, eihän sitä ollut, vaan elokuva todellakin oli lopussa. Ja kun noin kaksi minuuttia ennen lopputekstejä alettiin asiaa ihmetellä, todettiinkin, että ilmeisesti siinä kohtausvalikin piilotuksessa mies oli vahingossa sohaissut meidät leffan puoliväliin! Sattuipa vaan se puoliväli alkamaan sellaisella scenellä, josta ei hogannut, että jotain olisi ollut kesken. Joten, aloitettiin katsominen uudestaan noin kohtauksesta kolme, skipattiin sitten puolivälistä loppuun ja katsottiin viimeistä kohtausta toistamiseen.

Jossain kohti leffaa oli mies käynyt hakemassa meille juotavaa tai jotain, kompastunut koneen johtoon ja se oli irronnut ja kone siirtynyt huomaamattamme akkukäytölle. Nyt, toista kertaa viimeistä kohtausta katsoessamme, akku loppui täsmälleen samaan kohtaan noin kaksi minuuttia ennen lopputekstejä, kuin mistä oli itse hypätty takaisin alkuun. Eihän siinä mitään, hetki odotettiin, että kone siirsi itsensä nukkutilaan, sitten vaan windows ylös uudestaan. Ja katsottiin viimeistä kohtausta jo kolmatta kertaa.

Kolmas kerta toden sanoi ja päästiin viimein lopputeksteihin asti. Enpä ole ennen katsonut elokuvaa ihan näin pätkittynä 😀 Hassua kyllä, aivot kompensoivat kyllä aika kivasti ja leffa muodostui kuin muodostuikin kokonaisuudeksi pääni sisällä siitä huolimatta että puolikkaat tuli katsottua väärässä järjestyksessä 😀

Keinoauringossa

MarilkaLeave a comment
Vista-aurinko paistaa tuossa näytön oikeassa ylänurkassa. Data siinä auringon päällä kertoo samalla, että tuolla ulkona on asteen verran pakkasta. Minä olen siitä onnellisen tietämätön, täällä sisätiloissa on varmaan ainakin 23 astetta lämmintä – kerrankin en palele vaikka olen ilmastoidussa tilassa. Lämpötilalla ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, että tuo vista-aurinko tuossa paistaa. Lämpötila on vain säädetty tässä tilassa liian lämpimäksi siihen nähden kuinka paljon ihmisiä samaan tilaan on tänään työnnetty. Mutta tuohan se sentään hyvän mielen. Ehkä.
 
Luultavasti siis tuolla ulkona ihan oikeasti paistaa aurinko. Mutten minä tiedä mitään siitäkään, en vaikka tuossa käytävän toisella puolella on ihan ikkunat. Tai kun tarkkoja ollaan, voi kai sitä kutsua lähes lasiseinäksi. Mutta näkymä avautuu meidän mahtavalle sisäpihalle, joka kyllä keväällä ja kesällä kylpee auringonvalossa pilvettöminä päivinä, mutta näin talviaikaan ei aurinko jaksa nousta niin korkealle, että sen säteet selviäisivät noiden korkeiden talonseinien yli meidän sisäpihalle asti. Ainoa indikaattori mahdollisesta auringonpaisteesta ulkona on se, ettei ole niin tolkuttoman pimeää tuolla pihalla. Hassua muuten, etten tuolla muualla liikkuessani koskaan muista katsoa ulos niistä ikkunoista, joista näkyy tuonne muualle päin.
 
Jos oikein tarkkaan katson täältä tuosta lasiseinästä ulos, sisäpihan poikki ja parista muusta peräkkäisestä lasiseinästä sisään, voin kyllä nähdä hymyilevän auringon. Sellainen roikkuu katosta muutaman työkaverini neliössä tuolla avokonttorissa. Se on joka suuntaan pyöreä, tai no, se on pyöreä ja pullea muttei aivan pallo, ja se hymyilee. Se on kirkkaankeltainen ja se on puhallettava. Meillä on puhallettavia palmuja täällä tiloissa siellä ja täällä ja ne ekan kerran huomatessani naureskelin yhdelle työkaverille, että vain keinoaurinko puuttuu – ja tipuin ihan täysin, kun tämä vastasi täysin vakavissaan, että ei puutu, tuolla meidän tilassa se roikkuu.
 
Jep. Lämmittäisikin nuo keinoauringot vielä! Tätä tämänhetkistä sijaintiani lukuunottamatta meillä on täällä puhallettavasta auringosta ja lukuisista vista-auringoista huolimatta hirveän kylmä! Täällä on sisällä kylmä kesälläkin, taitaa olla melko tasaisesti sama kylmyys läpi vuoden. Ja nyt on kylmä ulkonakin. Systeri sen hyvin blogissaan sanoi, talvi on silloin kun ei pärjää enää ulkona nahkatakissa. Tällä viikolla olen jo kolmena päivänä käyttänyt untsia nahkarotsin sijaan. Tosin siis palelen ulkona aina kun mennään alle 20 asteen, mutta palelulla on tasonsa, normaali ja ekstra. Ja kun nahkarotsissa mennään extran puolelle, on talvi.
 
Onneksi meillä on edes himassa nykyään lämmin 🙂 Ja takkaakin pystyy polttamaan taas, toissailtana sen äärellä jo nautittiin vähän viiniä ja iltapalaa! Ja onneksi reissu Kanarialle mutsin tykö lähestyy – helmikuu on ennen kuin huomaankaan, jos aika tätä vauhtia jatkaa kulkuaan. Eihän reissuun ole kuin reilu 2kk! Mut systeri, se pääsee jo kuukauden päästä reissuun. Voi kun pääsis mukaan jo sillon… Oikeeta aurinkoo, josta saa ihan oikeesti deevitamiinii. Tarvii!

Esikoisen edesottamukset

MarilkaLeave a comment
Puoli seitsemältä tänä aamuna, ennen kuin kenelläkään oli kello vielä soinut, kun minä olin vielä täydessä unessa, kuului esikoisen huoneesta kolinaa ja ähinää ja tukahdutettuja huudahduksia. Heräsin ääniin ja olin varma, että tytär oli nähnyt jotain aivan kamalaa painajaista ja oli ihan paniikissa. Kuulin tytön tassuttelevan jo käytävässä ja unisena mumisin, että tule tänne meidän väliin. Mutta tytär tulla tohkasi meidän makkariin ravistelemaan meidän peittoja innosta puhkuen: "Siellä on lunta! Maassa on lunta!"
 
Ihme kuudes aisti tytöllä! En muista, millon on viimeksi herännyt ennen kellojen soittoa, vaikka onkin perheen paras herääjä, ts. vähiten aamu-uninen tai se meistä, joka saa oikeasti riittävän määrän unta per yö. Mutta juuri sinä aamuna, kun oli ensilumi satanut maahan, heräsi neiti sitä ihmettelemään minun näkökulmastani keskellä yötä. Aikoinaan itsekin kyllä heräsin aina ensilumiaamuina tietäen lumen tulleen jo ennen sängystä nousemista, mutta se johtui siitä, että spårien ääni vaimeni aina lumessa sen verran, että tunnistin sen, puoli-vaistonvaraisesti tosin. Tytär pisti paremmaksi – meillä ei todellakaan kuulu mitään säännöllisiä ääniä, lumen kanssa tai ilman.
 
Myöhemmin mies ja esikoinen istuivat aamupalapöydässä, esikoinen jälleen tapansa mukaan vastapäätä istuneen isänsä jalkoja potkien. Mies hermostui siihen jälleen, ihmetteli: "Miksi ihmeessä sun tarvii aina potkia kun istutaan pöydässä? Ei niitä jalkoja tarvii heilutella aina!" Sitten huomasi, että jaa, eihän tytön jalat vieläkään yllä lattiaan kunnolla, tokihan ne heiluu, kun ne roikkuu ilmassa. "Sulla pitäis sittenkin olla vielä se TrippTrapp käytössä," mies nauroi tyttärelle.
 
Esikoinen 8v siitä suivaantui! Eihän hän nyt enää missään pikkulasten tripptrappissa istu! Oli tyttö sitä mieltä, ettei moisen tuolin säädötkään enää hänelle riittäisi, kun on jo niin pitkä. Mies muistutti kiusoitellen, että tuolin paketissahan on kuva teinipojasta, joka soittaa kitaraa tripptrappilla istuen, niin että kyllä säädöt riittää ja tuolia voi käyttää isotkin! Jolloin esikoinen osoitti olevansa aikakautensa lapsi: "No kuvassa ehkä, ei se mitään sano! Kuvassa nyt voi olla mitä vaan!" Kelle meistä olisi lapsena tullut mieleen epäillä kuvaa? Mutta tämän päivän lapselle on ihan normaalia, että kuva ei ole absoluuttinen totuus, totta kai kuvia käsitellään, "hei ha-LOO!"
 
Vähän ajan kuluttua minä lähdin toihin ja viemään tosikoista hoitoon. Tosikoinen otti mukaansa loikkivan pupunsa ja vararukkasensa, minun huolekseni jäi muistaa ottaa eilen kotiin tulleet villasukat takaisin päiväkotiin. Poimin villikset eteisen penkiltä ja tein niistä siistin nyytin lipaston päälle odottamaan, että vedin takin päälleni. Tosikoinen oli jo hilpaissut pihalle sitä ensilunta ihmettelemään, minä lähdin perässä. Pääsin autolle asti, kun huomasin villasukkien jääneen. Palasin sisälle hakemaan niitä, jolloin pikkuvanha esikoiseni huokaisi keittiössä: "Huoh, mitä sulta tällä kertaa jäi?"
 
Kuittasin tyttärelle, että ne villasukat jäi, "älä siellä huokaile, ihan niinkun ei sulta koskaan unohtus mitään!" Tosiasia kuitenkin lienee, että olen tullut pahasti isääni hajamielisyydessä. Jos pitää muistaa ottaa mukaan muutakin kuin vain käsilaukku, olen heti pulassa. Eilen jäi tanssireppu, josta mies soitti minulle matkalle ja palasin sitä hakemaan. Onneksi en ollut kaukana. Tietokone on jäänyt kotiin monesti, mutta toistaiseksi en ole päässyt töihin asti ilman sitä. Isälläni on klassisesti aina kolme lähtöä, minä olen toistaiseksi yleensä selvinnyt kahdella lähdöllä. Minä irvailin asiasta isälleni aikoinaan, nyt ei enää ole varaa.
 
Ehkäpä oma tyttäreni vielä jonain päivänä löytää itsensä tästä jamasta myös 😉 Nimittäin menen itse aina sen taakse, mitä joskus luin, että hajamielisyys johtuu vain siitä, että aivot työskentelevät "tärkeämpien asioiden parissa", ts. kun muistettavaa on paljon ja aivot aktiivisina erilaisten kysymysten äärellä, joutuu aivokapasiteetti priorisoimaan ja silloin triviaalit villasukat unohtuvat. Sinne päin varmasti 😛 Ja koska esikoiseni osoittaa samaa ajattelun intensiteettiä myös, pohtii jatkuvasti vaikka mitä kuten vaikka kertotauluja aamupalapöydässä (sujuvat kuin vettä vaan), tulee vielä jonain päivänä se aivokapasiteetti hänelläkin vastaan. Sitten kun tulee vanhaksi niin kuin minä.
 
Ai niin mut, enhän minä ole vielä vanha! En edes tyttäreni mielestä! Eräänä aamuna popsin noita monia pillereitäni – vitamiineja ja hivenaineita ja niitä kylmäsormisuuslääkkeitä, esikoisen katsellessa vierestä. Tytär huudahti: "Äiti, mitä pillereitä sä oikein syöt noin paljon?" Nauroin tytölle: "Kaikkia sellaisia, mitä ihminen tarvii, kun vanhaks tulee." Tytär tuhahti: "Äiti. Et sä ole vielä vanha. 33 ei ole vanha." ja pelasti siten sen päiväni 😉

Tähtikirkkaan yön seuraukset

MarilkaLeave a comment
Eilen kaiketi päivällä paistoi jopa aurinko. Wouldn’t know, töihin mennessä oli pimeää ja siihen mennessä kun seuraavan kerran menin ulos, oli pimeää aivan taivaanrannassa näkynyttä hienoista ruskoa lukuunottamatta. Siihen mennessä kun tulin himaan tanssitunnin jälkeen, oli meidän talon yllä tähtikirkas taivan. Jos ei olisi niin järjettömän kylmä (juu-u, untuvarotsista huolimatta), voisin seistä pitkätkin ajat pihalla tuijottamassa tähtiä. Rakastan niitä. Rakastan tähtitaivasta ja tähtikirkkaita öitä.
 
Niillä on kuitenkin seurauksensakin. Eilen aamulla jo sellainen näkyi, kun ensimmäistä kertaa meidän mutainen piha olikin jäinen. Kerrankin ei korot uponneet saveen autolle kävellessä 😉 Auton ikkunat olivat tietenkin myös jäässä – ja koska sunnuntai oli ollut märkä melkein iltaan asti, oli jää todella tiukassa ja lisäksi vielä ovien tiivisteetkin sen verran jäässä, että ovet eivät tahtoneet aueta ja sai pelätä tiivisteiden tulevan mukana.
 
Niinpä illalla kotiin palatessani viimein sain aikaiseksi virittää autotallin seinän pistorasiaan ajastimen ja auton lohkoon. Kyllä olikin mukava tänä aamuna lähteä liikkeelle lämpimällä autolla, jonka lasit olivat kirkkaat! Mikä saikin minut miettimään, miksi se lohkoon virittäminen olikin tuntunut niin isolta hommalta, etten sitä ennen eilisiltaa saanut aikaiseksi tehdä. Siis parin minuutin juttu 😀 Joka olisi tehnyt aamuistani mukavampia jo monta viikkoa, jos vain olisin vaivautunut!
 
Tänä aamuna ei siis tähtikirkkaan yön seuraukset vaikuttaneet liikkeellelähtööni ollenkaan. Mutta lopputyömatkaan kyllä, kovasti. Yöhän ei ollut ollut kokonaan kirkas, vaan jossain vaiheessa yötä pilvet olivat jälleen peittäneet meikäläisen taivaan ja itse asiassa tänä aamuna ei edes ollut pakkasta vaan muutama aste plussaa ja taivaalta tihkui vettä – kunnes stadin päässä sitä tuli taas jo ihan kunnolla. Meidän päässä maa oli kuitenkin vielä yön jäljiltä jäässä ja huomasin heti ensimmäisessä asfalttitien mutkassa tien olleen jäässä.
 
Liekö sitten tämä ensimmäinen jäisen tien aamu vai mikä syynä, mutta kyllä olikin ruuhka! Klaukkalassa ainakin oli varmasti vielä kesärenkailijoita tai muuten vain säikähtäneitä, jotka eivät uskaltaneet ajaa viittätoista kovempaa ja kolminkertaistivat jarrutusmatkansa. Mutta että se oli sitten Hämeenlinnanväyläkin niin täysi taas, että moottoritielläkin pysähdeltiin ja ajettiin kolmea-neljääkymppiä lähes koko matka! Ja kun työmatkaa on se 30km, voi ihan laskea kuinka kauan työmatkaani meni. Juu, huikeasti enemmän kuin normaalisti!
 
Kuten olen todennut ennenkin, ei tuolla ruuhkassa hermostuminen auta, kun ei siellä pääse eteenpäin sen nopeammin kuin pääsee. Mutta kyllä alkoi tänään jo hiukan ärsyttää, kun totesin myöhästyväni, taas. Onneksi en tällä kertaa itse tulessa (siinä tapauksessa olisin ollut aikaisemmin liikkeellä kyllä muutenkin), mutta olihan se silti kurja hipsiä luokkaan myöhässä – olen siis itse vaihteeksi kuunteluoppilaana.
 
Ja tähän mennessä on ollut loistavaa huomata, miten minä osaan 🙂 Olio on kaveri 😉

Sääntösäätöä

Marilka1 Comment
Lauantai-iltana meillä oli erään ystäväporukan omat jo perinteeksi muodostuneet pikkujoulut, missä tällä kertaa laulettiin SingStaria. Ei ihan pelin sääntöjen mukaan, laulettiin vaan kaikki kaikkea, kilpailematta oikeasti, paitsi ehkä pari kertaa leikillistä kaksinkamppailua mikrofonien pitäjien kesken. Se oli hauskaa! Ja jälkeenpäin miettien, jos oltaisiin skabattu sääntöjen kanssa, hommasta olisi heti kadonnut se rento hauskanpito yhdessä, kun olisi alettu pilkkuja viilata.
 
Illan emäntä, jonka kotona oltiin, kertoi miten heidän 8vuotiaansa laulaa monesti pelipäivinään sitä SingStaria mielellään myös. Tänä aamuna jostain syystä tämä ajatus tuli mieleen työmatkalla ja mietin, pitäisikö meilläkin ottaa tytöille käyttöön tietyt pelipäivät. Nyt likat pelailee omilla läppäreillään silloin tällöin, luvan saatuaan. Meillähän ei ole konsoleita, mutta kummallakin tytöllä siis oma läppäri (ja perjantaina sain kumpaankin koneeseen viimein laitettua langattoman verkkokortinkin niin pääsevät nyt nettiinkin pelikone- tai lps-pelejä pelaamaan…).
 
Aloin miettiä kuitenkin, että on ehkä helpompaa, ettei ole erityisiä pelipäiviä vaan että pelata voi periaatteessa koska vaan, kun se pelaamisen määrä ei riistäydy käsistä. Mietin jo skenaarioita, miten tytär jättää menemättä koulun jälkeen kaverille vain koska "tänään on pelipäivä". Tai miten pelipäivä jää jostain muusta syystä väliin kerta toisensa perään ja sitten siitä luistetaan kuitenkin ja menetetyt peliajat otetaan takas toisena päivänä. Meidän elämä ei ole ollenkaan säännöllistä. Tai no, onhan se tavallaan, mutta siitä poiketaan jatkuvasti.
 
Minä en ole kovin hyvä sääntöjen kanssa muutenkaan. Minut on varmaan kasvatettu liiaksi luottamaan omaan harkintaani ja ajattelemaan omilla aivoillani, että pystyisin noudattamaan sujuvasti sääntöjä. Periaate säännöt on tehty rikottaviksi sotii toisaalta maailmankatsomustani vastaan, toisaalta, säännöt pitää olla perusteltuja. Perusteettomia sääntöjä vain sääntöjen vuoksi en voi sietää. Ja jos perustelu ei ole mielestäni jäkeenkäypä, on sääntö yhtä kuin perustelematon 😀 Pelienkin sääntöjä meillä väännetään kotona jatkuvasti sen mukaisiksi, mitkä tuntuvat fiksummilta meistä. Tosin, useimmiten kyse on ollut helpotuksista lasten ollessa pienempiä ja nyt on vähän koitettu palata oikeisiin sääntöihin sitten.
 
Minä kuulun varmaan siihen kategoriaan, jota kaikki erilaisten sääntöjen noudattamisen vahtimisesta vastaavat ihmiset vihaavat. Siihen kategoriaan, joka kuvittelee olevansa oikeutettu poikkeuksiin, koska sitä tätä tai tuota. "Ei kai se nyt niin tarkkaa ole, kun minulla on hyvä syy tai kun ei se sääntö nyt vain istu tähän tilanteeseeni." Siihen kategoriaan, jonka mielestä kaikkien sääntöjen pitää voida joustaa tilanteen mukaan. Vaikka ymmärränkin, ettei homma toimi, jos sääntö joustaa jatkuvasti poikkeusten mukaan. "Mutta ei kai nyt yksi poikkeus haittaakaan?"
 
Tämän kaiken kirjoitettuani, ei kai pitäisi ihmetellä, että minun lapsillani on vaikeuksia totella ja noudattaa jokaista sääntöä. Olen tainnut tehdä vähän liiankin hyvää työtä opettaessani heitä itsenäiseen ajatteluun 😛 Ei vais, kyllä meillä lapsilla on sääntönsä ja niitä myös noudatetaan. Tai siis ei, mutta siitä seuraa kurinpalautus. Mutta meillä on sääntöjä varmaan minimaalinen määrä verrattuna moniin muihin. Kun enhän minä pysty edes karkkipäivää lapsilla pitämään. Kun ei ole sääntöä, ei tarvitse miettiä voiko siitä jossain tilanteessa poiketa. Joten vältän minkään hakkaamista kiveen, olipa se sitten hyväksi tai ei.