Author: Marilka

Sataa sataa ropisee

MarilkaLeave a comment
Mistä ihmeestä tuota vettä oikein riittää, kun tuntuu että koko vuoden on vaan satanut! Ei nyt ehkä aivan joka minuutti eikä aivan joka päivä edes, mutta melkein joka päivä ainakin jossain vaiheessa päivää. Meidän piha on yhtä mutalammikkoa ja kaikkialla on kuraista. Pesin juuri tosikoisen kuravaatteet ja haalarin, jotka oli järkyttävän rapaiset. Toivottavasti ei pesukone syönyt kovin liikaa hiekkaa…

Tytöt lähtivät tänään tuossa aamupäivällä vaarinsa, vaarin vaimon ja isoäitini kanssa meidän landelle käymään. Saa nähdä kuinka uitetut koirat sieltä kohtapuoliin kotio palautuu! On niillä suurin piirtein vettä pitävät ulkovarusteet päällä – tai no, tosikoisen takista en ole satavarma, kun se oli sellainen hätäostos tuossa alkusyksystä, etten enää muista löytyikö silloin joku tex vai ei… Mutta housut ainakin pitävät, samoin esikoisen koko ulkoilupuku.  Nekin vaatteet olisi kyllä pitänyt pestä tässä viikonloppuna, mutta eilen ei muistanut ja tänään on jo vähän liian myöhäistä, kun landelta kotiutuvat.

Miehen kanssa me ollaan oltu sisälläs kotosalla koko päivä, mitä nyt mies on piipahdellut tuolla katetulla akaterassilla sahaamassa kattopaneeleita sirkkelillä. Minä työnsin nenäni ulos juuri sen verran, että kävin etukuistilla tupakall, katon alla, ihmettelemässä lainehtivaa pihaa ja syviä lammikoita rännien syöksyputkien alla, kun ei vielä ole ne sadevesiviemärit paikallaan ja kunnossa.

Jos tätä menoa jatkuu tätä sadetta aina vaan, ja tulee yhtään pakkasta tähän seuraksi, tulee kyllä tosi luminen talvi! Täytyy tosin todeta tähän, etten kovin lujasti usko pakkasiin enää täällä päin Suomea – saattaa tosin olla vähän toiveajatteluakin 😉 Niin tai näin, märästä ei näemmä eroon pääse, mistä johtuikin mieleen, että tuolla odottaa pullo kosteussuojaa, jota on jo pitkään pitänyt suihkia noihin nahkatakkeihini ja -saappaisiini. Jos vaikka tekisi sen viimeinkin.

Kilpajuoksua kellon kanssa

MarilkaLeave a comment
Istuin vaihteeksi tänään aamulla ruuhkassa Hämeenlinnanväylällä ja sitten vielä stadin päässä,  kun eräänkin risteyksen valot eivät toimineet. Olen näiden työvuosieni aikana oppinut jo relaamaan tuolla aamuruuhkassa, ei siellä sen nopeammin pääse kuin pääsee, vaikka hikoilisi ja kiroilisi kuinka. Mutta tänään jälleen aloin jo jossain vaiheessa vilkuilla auton kelloa hermostuneesti, kun se armottomasti kulutti minuutteja eteenpäin ja aloin tajuta, että todellakin myöhästyn asiakkaalta. Puhelinta käteen vaan – toisaalta, inhimillisiä tekijöitähän tuollaiset on, ei siitä kukaan moksiskaan tietenkään ollut, että lopulta huikeat viisi minuuttia myöhästyin sovitusta kellonajasta.

Päivä asiakkaalla oli työntäyteinen, syömään kerettiin, mutta kahvitaukoja ei paljon pidetty, lipitettiin kahvia samalla kun tehtiin hommia. Ja silti kellon lähestyessä neljää, todettiin, ettei oltu ehditty läheskään kaikkea mitä oli suunniteltu. Pikainen yhteenveto ja suunnitelma jatkoa varten ja sitten jo asiakas itse hoputti, että kello on muuten jo kolmea vaille neljä, sun tarvii lähteä että ehdit! Olin nimittäin sanonut, että pitäisi noin kymmentä vaille neljä lähteä, jotta ehdin hakemaan tytärtä hoidosta, mutta eihän se aivan niin tietenkään mennyt… Vielä tää asia ja vielä ehtii ton. Juuei olisi ehtinyt 😀

Säntäsin autolle ja aloin ajaa päiväkotia kohti aivan liian lujaa. Juutuin ruuhkaan, otin riskin ja valitsin vaihtoehtoreitin – tällä kertaa se kannatti, mutta yhtä hyvin siellä olisi voinut olla vielä pahempi jono vastassa. Hämeenlinnanväylällä pysähdeltiin vielä motariosuudellakin, mikä ihme siellä sitten mättikin, sadeko? Ei siellä yleensä ihan noin tukkoista ole. Olin lopulta päiväkodissa viittä vaille viisi. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun minuuttiaikataulu ei loppunut vielä siihen! Seuraavaksi piti hakea esikoinen kaverilta, käydä kotona vaihtamassa vaatteet ja sännätä puoli kuudeksi yleisurheilun koululaiskisoihin!

Hämmästyttävää kyllä, selvittiin. Oltiin puolelta tuolla Klaukkalan yläasteella, missä hallikisat pidettiin. Oltiin tietenkin varustauduttu ulkoskaboihin, kun ei missään kerrottu, että ne ovat sisätiloissa! Loogista kyllä, mutta ihan totta, ei sitä voinut ekakertalainen tietää. Ei siis tietenkään tyttärellä ollut mukana sisäpelikenkiään, siitäkös suru. Joten tytöt jäivät koululle, minulla oli huikeat kymmenen minuuttia aikaa käydä hakemassa tyttärelle sisälenkkarit himasta.

Teoriassa nipin napin mahdollista, mutta käytännössä ei tietenkään. Tuntui, että yhtaikaa kanssani oli liikkeellä koko Klaukkalan väki ja valot tietenkin minua vastaan. Olin kotona vasta tuon kymmenen minuutin kuluttua, vaikka normaalisti matkaan menee viisi. Ja himassa sitten seuraava pulma: missä ihmeessä ne kengät oikeastaan ovat? Tiesin ne jo kerran kohdanneeni täällä, mutta… Kaivoin pusseja perähuoneessa pikavauhtia, viskoen kamoja sinne ja tänne juuri niin kuin olen kieltänyt lapsia tekemästä. Mutta löysin kengät muutamassa minuutissa, melkoinen suoritus sinänsä 😛

Olin takaisin koululla kymmenen minuuttia liian myöhään, 8v tyttöjen kolmiloikka oli juuri päättynyt. Ja esikoinen pahoilla mielin selvitti, miten hän ei hypännyt, sillä hänen nimeään ei ollut kuulemma huudettu. Ihmettelin kovasti, mutta ilmeisesti tytär ei ollut kuullut ja hogannut kuulutuksia poissa ollessani ja minulle tuli entistä kurjempi olo. Käytiin asiaa selvittämässä ja tyttö sai hypätä erikseen kolmiloikan sentään 🙂 Loikkimista seurasi vauhditon pituushyppy. Niistä laskettiin pisteet yhteen ja sitten palkintojenjako.

Palkintojenjaon alla esikoinen painautui minua vasten ja sanoi: "mä jäin kumminki viimeseks". Yritin lohduttaa, sanoa, että ensinnäkään tuloksia ei vielä tiedetä, ei kannata olla pessimisti, ja toiseksi urheilukilpailuissa aina joku voittaa, joku häviää, loput sijoittuvat väliin. "Mä hävisin ihan varmaan!" Mitalisijoille ei ainakaan ja siitä tuli jo iso suru. Tytär halusi, että käyn katsomassa seinältä tulokset, niinhän se, että viimeinen (kuudesta) tuo raasu oli. Ja koville otti. Koitin sanoa, että jos olisi järkätty matikkakisat, olisi hän voittanut varmasti – toi taas eilen kotiin matikankokeen, josta oli saanut luokan toiseksi parhaan tuloksen – sanoin, ettei kaikki ole hyviä kaikessa ja tärkeintä oli, että osallistui!

Tultiin kisoista kotiin ruokakaupan kautta, haettiin jotain vähän tukevampaa ja mieluista iltapalaa, kun oli päivällinenkin jäänyt väliin kaikilla. Istuttiin yhdessä iltapalalla koko perhe, rauhassa, vaikka kello varsin pian alkoi jo näyttää jälleen liian paljon. Iltapesu ja nukkumaanmeno olivat käsillä. Väsyneet neidit sippasivatkin sänkyihinsä tällä kertaa nopsaan, mutta nyt yhtäkkiä muistin, että kaiken tämän kiireen keskellä esikoisen läksyt jäivät. Ei musitanut tehdä niitä kaverin kanssa, eikä illalla enää ehditty. Onneksi huomenna on kymmenen aamu. Taidetaan kaikki ottaa huomisaamu ihan relasti. Minäkin venytän työpäivää ennemmin vähän sinne illan suuntaan…

Ajatuksia arjen kiireestä

Marilka1 Comment
Jouduin tänä aamuna viettämään aikaa julkisissa välineissä noin kaksi kertaa niin paljon kuin normaaliaamuna autossa, sillä sen verran pitempään kestää matkani julkisilla töihin, auto kun siis oli täällä valmiiksi. Bussissa en pysty lukemaan kuin korkeintaan sähköposteja kännykästä, mutta ratikkapysäkillä poimin käteeni maahan pudonneen Metro-lehden ja luin sitä loppumatkan. Etusivun viihde-teaserina kerrottiin, että näytteljä Keira Knightley ei halua elää arjessa.
 
Niin, en minäkään haluaisi. En haluaisi joutua heräämään aikaisin, pimeään aamuun, hoputtamaan lasta valmiiksi, jotta minä tai isänsä voidaan kiireessä viedä hänet hoitoon seuraaviksi yhdeksäksi tunniksi. En haluaisi joutua miettimään, miten pieni tokaluokkalaiseni pärjää kaiket päivät ennen ja jälkeen koulun yksinään kotona. En haluaisi, että lapseni joutuvat viettämään suurimman osan päivästään jossain muualla kuin vanhempiensa kanssa, yhdessäolon ollessa parhaimmillaankin kiireistä ja väsyneen kiukkuista. En haluaisi, että on jatkuva kiire, aina saa miettiä, milloin ehtii sitä ja tätä – ja se on kaikki poissa lapsiltani.
 
Metron avattuani silmiini osui sopivasti ajatuksiani heijastellut Anna Tuluston kolumni hädästä ja hopusta, ainaisesta kiireestä. Tulusto siinä muisteli lapsuudestaan Camilla Mickwitzin kirjaa, jossa Jason-poika lentää paikasta toiseen aina kiireisen Kaarina-äitinsä käsipuolessa ja kertoi päiväkotilasten mietteitä kiireestä. Eihän lapsi ymmärrä kiirettä. Mutta silti se on meilläkin jokapäiväistä. "Pue nyt kiltti ne vaatteet, äidillä on jo kiire töihin!" "En minä ole ehtinyt miettiä/tehdä sitä tai tätä, kun on ollut niin kiire." Tämän päivän suomalaiset ovat Tuluksen siteeraaman tutkimuksen mukaan Euroopan kiireisin kansa. Mistä se johtuu? Miksi me ollaan tällaisia? Vai onko se meidän tapa paeta arkea?
 
Kun on kamala kiire, ei ehdi tehdä niitä tavallisia arkihommia, kuten laittaa lapsille oikeaa ruokaa, siivota kotia, keskittyä lapsen kouluasioihin, huolehtia oikeastaan mistään. On helppo mennä kiireen taakse, kun ei muista asioita, kun ei jaksa tehdä jotain. Vai onko se helppoa? Ei se ole. Tuntuu hirvittävän pahalta, etten tiedä lapseni koulunkäynnistä juuri mitään, etten muista toisen lapsen metsäretkiä, etten laita ruokaa perheelle kuin kerran viikossa ja ehkä toisen kerran viikonloppuna. Tuntuu pahalta, että olen kotona arkiviikolla lasteni valvonta-aikaan ehkä noin 10 tuntia, aina en sitäkään.
 
Kysymys kuuluu, miksi en sitten tee asialle jotain? Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. On pakko myöntää sekin, etten ole valmis uhraamaan työelämääni perheen eteen, vaan yritän mieluummin tasapainotella jossain tässä välissä. Hoitaa haasteellisen työni hyvin, koska toisaalta sekin, että viihdyn työssäni auttaa jaksamaan kotona. Enkä ole valmis jättämään niitä paria harrastusiltaa väliin, sillä ne samaten ovat hyvin tarpeellinen henkireikä. Mutta kieltämättä tämä on viime aikoina mennyt aika hurjaksi.
 
Silti, osa kiireestä on pelkkää illuusiota, harhaa. Kyllähän kotona ollessa oikeasti ehtii rauhoittua, jos vain haluaa. Ehtii olla ja jutella lasten kanssa, jos vain haluaa. Pitäisikin oppia rauhoittumaan. Sillä kiire on oikeastaan enemmän ihmisen itsensä luoma paniikkitila kuin todellisuutta. Pitäisi oppia hallitsemaan sekä työ että koti niin että ehtii. Ettei tule paniikkia. Vaikka on paljon tekemistä, ei se tarkoita sitä, että tarvitsee olla paniikki ja kiire.
 
Takaisin Knightleyyn ja siihen ettei halua joutua huolehtimaan siitä, onko puhelinlasku maksettu. Arjen ei tarvitse välttämättä olla hamaata ja ankeeta. Ei, en edelleenkään haluaisi herätä aikaisin töihin ja hoputtaa lastani hoitoon ja jättää toista selviytymään yksinään, enkä minäkään jaksaisi huolehtia siitä, että laskut on maksettu ja siitä, että loput rahat riittävät vaatteisiin ja ruokaan. Ne ovat kuitnekin asioita, joille sinänsä en voi mitään. Monelle muulle asialle arjessa voin.
 
Voin paljonkin sille, miten arkeni miellän, mitä siitä itse teen. Voin istua lasteni kanssa ruokapöydässä, vaikken itse söisikään. Voin kattaa pöydän nätisti, vaikkei juhla olekaan. Voin unohtaa työasiat ja keskittyä kuuntelemaan, mitä tyttärillä on asiaa. Voin aloittaa aamun halaamalla perhettäni sen sijaan, että syöksyn suihkuun ja sitten ovesta ulos. Voin mennä lasten mukaan iltapesulle sen sijaan että istun koneella ja karjun tekemään ne nätisti ja riehumatta. Niin yksinkertaista, miksi se on niin vaikeaa toteuttaa? Niin pientä, mutta poistaa kiireen tuntua.
 
Arjesta on oikeastaan syytä opetella nauttimaan. Yhdessäolosta, yhdessä tekemisestä. Sillä suurin osa elämää on arkea. Ja jos siitä osaa nauttia, saa muuten juhlastakin enemmän irti! Minäkin olen jo pitkään halunnut lomaa elämästäni. Tänä aamuna yhtäkkiä tajusin, että jos vietän elämäni toivoen lomaa elämästäni, pakoa arjestani, riudun ja kuihdun käsiin. Ja itsestäni se on kiinni, millaiseksi sen arkeni teen ja millaisena sen näen. Kun vain osaisin tämän muistaa ja toteuttaa elämässäni, olisin jälleen hyvinkin onnellinen!

Oikeeta ja nurjaa

MarilkaLeave a comment
Me oltiin miehen kanssa perjantaina leffassa katsomassa uusinta Bondia, minkä vuoksi tyttäret olivat mummilassa yötä. Ja koska oltiin joka tapauksessa menossa tänään sinne syömään, ehdotti anoppi, että lapset jäisivät koko viikonlopuksi heille ja näin sovittiinkin. Meillä oli siis miehen kanssa ruhtinaallinen lapseton viikonloppu, kunnes tänään mentiin isänpäivälounaalle anoppilaan ja sieltä typyjä noutamaan. Teki hyvää tälläkin kertaa meille tämä pikkubreikki kaksin. Syksy on ollut hirvittävän raskas.

Ja sitä se on ollut lapsillekin ja tässä tapauksessa se, mikä meille oli hyväksi, ei sitä lapsille ollut ihan suoraan. Välillisesti kyllä, sillä tämän myötä heillä on taas vähän relammat ja kärsivällisemmät vanhemmat. Mutta näin lyhyellä tähtäimellä lyhyen ajan sisään osuneet useampikin yökyläily yhdistettynä aikaiseen aamunousuun tänään (myös mummilassa yökyläillyt pikkuinen serkkutyttö heräsi jo ennen kuutta kuulemma) oli tyttärille vähän liikaa.

Ei se vielä siellä anoppilassa niin näkynyt, paitsi riehuntana, mutta se nyt on normaalia muutenkin. Tosikoinen halusi kuitenkin lähteä kotiin jo varsin aikaisin, mikä ei ole ihan tavallista. Lähdettiin – ja unohdettiin noutaa autoni työpaikan hallista, mihin se jäi perjantaina. Auto, ja autossa olleet pari leipää, jotka perjantaina olin ostanut hakiessani itselleni aamukahvin eräästä leipomosta matkalla asiakkaalle. Leivillä on muistaakseni huomenna parasta ennen päiväys…

Himassa se piru sitten pääsi irti. Esikoinen itki melkein koko illan. Milloin mikäkin oli huonosti ja häntä kuulemma kaikki vain kiusasivat, kun aina kun hän jotain halusi, ei tehtykään enää sitä ja hän vain hävisi kaikki pelit ja kaikki oli kuulemma hänelle vain ilkeitä. Neidillä oli pieniä asenneongelmia… Täytyy sanoa, että vaikka ymmärsin kyllä, mistä tuuli, on esikoisen tapa potea pahaa oloa äärimmäisen raskas ja vaikea meille muille. Kun ei päästä lähelle ja lohduttamaan, vaan murjottaa, tiuskii ja loukkaantuu kaikesta.

Tosikoinen potee toisin. Riehuu ja räyhää ja kiusaa siskoaan. En tiedä onko sitä kovin paljon helpompi käsitellä, mutta se ei tunnu emotionaalisesti itsestä ihan niin pahalta, etenkään kun tyttö sitten kuitenkin tulee syliin ja haliin reuhaamisen lomassa ja rauhoittuu ainakin pieniksi hetkiksi. Esikoisen kanssa meinasin jo vaipua eräänlaiseen epätoivoon, kun en keksinyt enää miten tytön tavoittaisi, jotta voisi saada sitä läheisyyttä, mitä pohjimmiltaan kaipasi.

Mies sai lopulta tosikoisen innostumaan piirtämisestä, minä jäin mököttävän esikoisen kanssa tämän huoneeseen, siedin aikani tiuskintaa takaisin, kun koitin jotain jutella ja vähän kerrassaan tytär siitä tokeni ja alkoi vastailla ja jutella normaalisti. Ehdotin, että tulee kanssani paistamaan meille lättyjä iltapalaksi. Näin tehtiinkin, mutta tottahan tosikoinen huomasi, että keittiössä oli jotain tekeillä ja riensi mukaan myös. Mikä olikin jälleen esikoiselle liikaa, tämä kun halusi olla välillä kanssani kahden.

Eräänlainen äidin painajainen sekin, että haluaisi voida antaa aikaa yksin kummallekin tyttärelle, mutta koska he haluavat sitä aina yhtaikaa, yrittäisin sitten jakaa sen ajan. Mikä sopisi kyllä nuorimmalle, muttei vanhimmalle, jota harmittaa pikkusiskon tuleminen niin paljon, että lähtee sitten itse pois ja murjottaa jälleen. Minulla oli siis kaksi itkevää lasta keittiössä, en enää tiennyt mitä tekisin, koska teinpä miten tahansa, aina vähintää toinen lapsistani olisi pahoittanut mielensä.

Seisoin keittiön nurkassa kädet silmillä, valmiina purskahtamaan itkuun itsekin. Mies tuli hätiin, nappasi esikoisen syliinsä ja ilmoitti, että nyt et tyttö lähde kyllä murjottamaan, tällaisesta ei tule mitään, ja koitti selittää esikoiselle tilanteen eri puolia. Ja onnistuikin. Esikoinen näytti älynsä ja ehdotti, että toinen sitten tekee taikinan äidin kanssa ja toinen paistaa lätyt äidin kanssa. Vastasin, että sovitaan sitten, että tosikoinen tekee kanssani taikina, esikoinen isompana voi tulla paistamaan lättyjä kanssani. Tytär on ihan kokenut paistaja jo, mökillä muurikalla paistaa niitä jo ihan pro:na.

Se oli parhaita hetkiä meidän perheen elämässä toviin. Minä tunsin itseni jo aivan avuttomaksi, liian usein on viime aikoina tuollaiset tilanteet vain menneet siihen, että kaikki itkee, minä lyön hanskat tiskiin ja homma hajoaa käsiin. Mutta tällä kertaa ei niin käynyt. Mies otti ensin tilanteen haltuun kuin mies ainakin, sitten esikoinen vielä ratkaisi sen perimmäisen ongelman luovasti ja joustavasti.

Minulla on hieno perhe. Valitettavan usein se tosiasia hukkuu kaikkeen tähän kiireeseen ja hälyyn ja kaikilta näkyy vain ne huonoimmat puolet. Mutta pohjimmiltaan, minulla on hieno perhe. Ja tämä kotikin taas pykälän verran kodimpi, eilen oli hyvä päivä, kun miehen kanssa laiteltiin täällä kaikkea pientä taas kuntoon.

Ruisleipää ja jäätelöä

Marilka3 Comments
Kaksi asiaa, joita suomalaiset tiettävästi syövät paljon, mutta joita vaivaa sama tauti: tylsyys.
 
Ostetuin jäätelö lienee perusvanilja. Siihen on tietty kotona helppo lisätä kastikkeita ja hilloja ja jokainen voi tehdä juuri sellaisen annoksen kuin haluaa. Mutta en minä ainakaan jaksa niiden kanssa lutrailla, haluan valmiiksi erimakuisia jäätelöitä kotiin! Puhumattakaan jäätelökioskeista. Suomalaiset jätskimaut ovat lähinnä mansikkaa, suklaata, pähkinää, toffeeta, kahvia ja lakua. Kivan poikkeuksen toki muodostavat sellaiset yhdistelmät kuin laku-suklaa tai banaanikinuski – ja sitten Ainot ja vastaavat. Kuitenkin Ainojen ja vastaavienkin valmistajia tuntuu vaivaavan pakkomielle käyttää vain suomalaisia makuja kuten mustikkapiirakkaa ja korvapuustia ja piparia. Joku sellainen pakko tarjota vain tuttuja makuja. Onko suomalaiset muka niin ennakkoluuloista kansaa, ettei mikään uusi mene kaupaksi?
 
Nimittäin muistan vuosien takaa sen, miten meillä syötiin ekströmsin jotain metsämarjakiisseliä – ei siis edes eksoottista, muttei perinteistä kuningatartakaan – kunnes sitä ei enää saanut kaupasta. Ihmettelin asiaa ekströmsille, mistä minua informoitiin, että tuotetta ei enää tuoda Suomeen, sillä se ei mennyt kaupaksi! Siis oikeesti! Kiisseleitä on näin ollen kaupan hyllyssä eri valmistajilta mansikka, mustikka ja vadelma. Voiko olla mitään tylsempää?! Ihan hyviä nekin toki, mutta miksei muka Suomessa syödä mitään muita makuja?
 
Kun olin kahdentoista, olin Japanissa ja mieleen syöpyi lähtemättömästi jäätelöbaari 31, jossa oli 31 eri jätskimakua myynnissä. Ja Italia, siellä niitä makuja onkin! Samoin Jenkeissä. Ben&Jerry’s on sentään rantautunut Suomeen, mutta ei tänne niitäkään jätskejä tuoda kuin voin tusinaa eri makua. Sama juttu italialaisten jätskien osalta, makuja tuodaan noin tusinaa ja ne on jokaisella merkillä suunnilleen samat. Jotkut suomalaisetkin jätskivalmistajat on alkaneet saada jotain uutta valikoimiinsa, esimerkiksi mansikka-juustokakku tai keksimuru-kinuski tai suklaa-brownie. Mutta taas, joka valmistajalla samat! Köyhää sanon minä.
 
Jätskiongelmasta olen rutissut jo kauan, se on häirinnyt minua jo kauan. Mutta eilen alkoi nyppiä myös kahviloiden ruisleipävalikoima. Tai ei oikeastaan ruisleipävalikoima vaan ruisleipien täytevalikoima. Vaaleille vehnäleiville on jo osattu ottaa täytettä jos minkälaista, parhaimmillaan valinnanvaikeuteen asti. Mutta jos ja kun kahvilassa yleensä on ruisleipävaihtoehtoja on niitä noin kaksi: kinkku ja juusto. Ja se yksi ainoa ruispatonki on täytetty, milläs muulla kuin kinkulla ja juustolla. Hyvällä tsägällä saattaa löytyä ruisleipä kylmäsavulohella. Ja huoltsikalta se rekkamiesversio kinkku+juusto+kananmuna, huh!
 
Miksei ruisleivän tai ruispatongin sisään voi laittaa aurinkokuivattua tomaattia, mozzarellaa, brietä, chevrétä, ilmakuivattua kinkkua, kanaa, aurajuustoa, paahtopaistia…? Kaikkia niitä ihania täytteitä, mitä kyllä työnnetään puhtaan vehnäpullan sisään? Miksi? No siksi, että niin tehdään kaikkialla muuallakin Euroopassa, siellä missä mokomat täytteet ovat normaalia kauraa ja mistä ne tännekin ovat rantautuneet. Mut hei camoon! Tämä on Suomi, täällä syödään ruisleipää! Kuka on kieltänyt sijoittamasta niitä täytteitä siis ruisleivän sisään! Voisin veikata, että aika moni muukin lisäkseni söisi ko. herkkuja mieluummin ruisleivän kuin valkoisen sisällä!
 
Eilen seisoin siis erään kahvilan vitriinien takana valitsemassa itselleni päivällisleipää, kun tämä ruisleipäongelma tosissaan alkoi minua nyppiä. Sanoin kassalla myyjälle asiasta, mutta taisi olla todella tympiintynyt kassa tai muuten vaan hidas, koska sain vastaukseksi tyhjän katseen ja ynähdyksen. Pitäisiköhän kirjoittaa Hesariin?