Author: Marilka

Esikoisen edesottamukset

MarilkaLeave a comment
Puoli seitsemältä tänä aamuna, ennen kuin kenelläkään oli kello vielä soinut, kun minä olin vielä täydessä unessa, kuului esikoisen huoneesta kolinaa ja ähinää ja tukahdutettuja huudahduksia. Heräsin ääniin ja olin varma, että tytär oli nähnyt jotain aivan kamalaa painajaista ja oli ihan paniikissa. Kuulin tytön tassuttelevan jo käytävässä ja unisena mumisin, että tule tänne meidän väliin. Mutta tytär tulla tohkasi meidän makkariin ravistelemaan meidän peittoja innosta puhkuen: "Siellä on lunta! Maassa on lunta!"
 
Ihme kuudes aisti tytöllä! En muista, millon on viimeksi herännyt ennen kellojen soittoa, vaikka onkin perheen paras herääjä, ts. vähiten aamu-uninen tai se meistä, joka saa oikeasti riittävän määrän unta per yö. Mutta juuri sinä aamuna, kun oli ensilumi satanut maahan, heräsi neiti sitä ihmettelemään minun näkökulmastani keskellä yötä. Aikoinaan itsekin kyllä heräsin aina ensilumiaamuina tietäen lumen tulleen jo ennen sängystä nousemista, mutta se johtui siitä, että spårien ääni vaimeni aina lumessa sen verran, että tunnistin sen, puoli-vaistonvaraisesti tosin. Tytär pisti paremmaksi – meillä ei todellakaan kuulu mitään säännöllisiä ääniä, lumen kanssa tai ilman.
 
Myöhemmin mies ja esikoinen istuivat aamupalapöydässä, esikoinen jälleen tapansa mukaan vastapäätä istuneen isänsä jalkoja potkien. Mies hermostui siihen jälleen, ihmetteli: "Miksi ihmeessä sun tarvii aina potkia kun istutaan pöydässä? Ei niitä jalkoja tarvii heilutella aina!" Sitten huomasi, että jaa, eihän tytön jalat vieläkään yllä lattiaan kunnolla, tokihan ne heiluu, kun ne roikkuu ilmassa. "Sulla pitäis sittenkin olla vielä se TrippTrapp käytössä," mies nauroi tyttärelle.
 
Esikoinen 8v siitä suivaantui! Eihän hän nyt enää missään pikkulasten tripptrappissa istu! Oli tyttö sitä mieltä, ettei moisen tuolin säädötkään enää hänelle riittäisi, kun on jo niin pitkä. Mies muistutti kiusoitellen, että tuolin paketissahan on kuva teinipojasta, joka soittaa kitaraa tripptrappilla istuen, niin että kyllä säädöt riittää ja tuolia voi käyttää isotkin! Jolloin esikoinen osoitti olevansa aikakautensa lapsi: "No kuvassa ehkä, ei se mitään sano! Kuvassa nyt voi olla mitä vaan!" Kelle meistä olisi lapsena tullut mieleen epäillä kuvaa? Mutta tämän päivän lapselle on ihan normaalia, että kuva ei ole absoluuttinen totuus, totta kai kuvia käsitellään, "hei ha-LOO!"
 
Vähän ajan kuluttua minä lähdin toihin ja viemään tosikoista hoitoon. Tosikoinen otti mukaansa loikkivan pupunsa ja vararukkasensa, minun huolekseni jäi muistaa ottaa eilen kotiin tulleet villasukat takaisin päiväkotiin. Poimin villikset eteisen penkiltä ja tein niistä siistin nyytin lipaston päälle odottamaan, että vedin takin päälleni. Tosikoinen oli jo hilpaissut pihalle sitä ensilunta ihmettelemään, minä lähdin perässä. Pääsin autolle asti, kun huomasin villasukkien jääneen. Palasin sisälle hakemaan niitä, jolloin pikkuvanha esikoiseni huokaisi keittiössä: "Huoh, mitä sulta tällä kertaa jäi?"
 
Kuittasin tyttärelle, että ne villasukat jäi, "älä siellä huokaile, ihan niinkun ei sulta koskaan unohtus mitään!" Tosiasia kuitenkin lienee, että olen tullut pahasti isääni hajamielisyydessä. Jos pitää muistaa ottaa mukaan muutakin kuin vain käsilaukku, olen heti pulassa. Eilen jäi tanssireppu, josta mies soitti minulle matkalle ja palasin sitä hakemaan. Onneksi en ollut kaukana. Tietokone on jäänyt kotiin monesti, mutta toistaiseksi en ole päässyt töihin asti ilman sitä. Isälläni on klassisesti aina kolme lähtöä, minä olen toistaiseksi yleensä selvinnyt kahdella lähdöllä. Minä irvailin asiasta isälleni aikoinaan, nyt ei enää ole varaa.
 
Ehkäpä oma tyttäreni vielä jonain päivänä löytää itsensä tästä jamasta myös 😉 Nimittäin menen itse aina sen taakse, mitä joskus luin, että hajamielisyys johtuu vain siitä, että aivot työskentelevät "tärkeämpien asioiden parissa", ts. kun muistettavaa on paljon ja aivot aktiivisina erilaisten kysymysten äärellä, joutuu aivokapasiteetti priorisoimaan ja silloin triviaalit villasukat unohtuvat. Sinne päin varmasti 😛 Ja koska esikoiseni osoittaa samaa ajattelun intensiteettiä myös, pohtii jatkuvasti vaikka mitä kuten vaikka kertotauluja aamupalapöydässä (sujuvat kuin vettä vaan), tulee vielä jonain päivänä se aivokapasiteetti hänelläkin vastaan. Sitten kun tulee vanhaksi niin kuin minä.
 
Ai niin mut, enhän minä ole vielä vanha! En edes tyttäreni mielestä! Eräänä aamuna popsin noita monia pillereitäni – vitamiineja ja hivenaineita ja niitä kylmäsormisuuslääkkeitä, esikoisen katsellessa vierestä. Tytär huudahti: "Äiti, mitä pillereitä sä oikein syöt noin paljon?" Nauroin tytölle: "Kaikkia sellaisia, mitä ihminen tarvii, kun vanhaks tulee." Tytär tuhahti: "Äiti. Et sä ole vielä vanha. 33 ei ole vanha." ja pelasti siten sen päiväni 😉

Tähtikirkkaan yön seuraukset

MarilkaLeave a comment
Eilen kaiketi päivällä paistoi jopa aurinko. Wouldn’t know, töihin mennessä oli pimeää ja siihen mennessä kun seuraavan kerran menin ulos, oli pimeää aivan taivaanrannassa näkynyttä hienoista ruskoa lukuunottamatta. Siihen mennessä kun tulin himaan tanssitunnin jälkeen, oli meidän talon yllä tähtikirkas taivan. Jos ei olisi niin järjettömän kylmä (juu-u, untuvarotsista huolimatta), voisin seistä pitkätkin ajat pihalla tuijottamassa tähtiä. Rakastan niitä. Rakastan tähtitaivasta ja tähtikirkkaita öitä.
 
Niillä on kuitenkin seurauksensakin. Eilen aamulla jo sellainen näkyi, kun ensimmäistä kertaa meidän mutainen piha olikin jäinen. Kerrankin ei korot uponneet saveen autolle kävellessä 😉 Auton ikkunat olivat tietenkin myös jäässä – ja koska sunnuntai oli ollut märkä melkein iltaan asti, oli jää todella tiukassa ja lisäksi vielä ovien tiivisteetkin sen verran jäässä, että ovet eivät tahtoneet aueta ja sai pelätä tiivisteiden tulevan mukana.
 
Niinpä illalla kotiin palatessani viimein sain aikaiseksi virittää autotallin seinän pistorasiaan ajastimen ja auton lohkoon. Kyllä olikin mukava tänä aamuna lähteä liikkeelle lämpimällä autolla, jonka lasit olivat kirkkaat! Mikä saikin minut miettimään, miksi se lohkoon virittäminen olikin tuntunut niin isolta hommalta, etten sitä ennen eilisiltaa saanut aikaiseksi tehdä. Siis parin minuutin juttu 😀 Joka olisi tehnyt aamuistani mukavampia jo monta viikkoa, jos vain olisin vaivautunut!
 
Tänä aamuna ei siis tähtikirkkaan yön seuraukset vaikuttaneet liikkeellelähtööni ollenkaan. Mutta lopputyömatkaan kyllä, kovasti. Yöhän ei ollut ollut kokonaan kirkas, vaan jossain vaiheessa yötä pilvet olivat jälleen peittäneet meikäläisen taivaan ja itse asiassa tänä aamuna ei edes ollut pakkasta vaan muutama aste plussaa ja taivaalta tihkui vettä – kunnes stadin päässä sitä tuli taas jo ihan kunnolla. Meidän päässä maa oli kuitenkin vielä yön jäljiltä jäässä ja huomasin heti ensimmäisessä asfalttitien mutkassa tien olleen jäässä.
 
Liekö sitten tämä ensimmäinen jäisen tien aamu vai mikä syynä, mutta kyllä olikin ruuhka! Klaukkalassa ainakin oli varmasti vielä kesärenkailijoita tai muuten vain säikähtäneitä, jotka eivät uskaltaneet ajaa viittätoista kovempaa ja kolminkertaistivat jarrutusmatkansa. Mutta että se oli sitten Hämeenlinnanväyläkin niin täysi taas, että moottoritielläkin pysähdeltiin ja ajettiin kolmea-neljääkymppiä lähes koko matka! Ja kun työmatkaa on se 30km, voi ihan laskea kuinka kauan työmatkaani meni. Juu, huikeasti enemmän kuin normaalisti!
 
Kuten olen todennut ennenkin, ei tuolla ruuhkassa hermostuminen auta, kun ei siellä pääse eteenpäin sen nopeammin kuin pääsee. Mutta kyllä alkoi tänään jo hiukan ärsyttää, kun totesin myöhästyväni, taas. Onneksi en tällä kertaa itse tulessa (siinä tapauksessa olisin ollut aikaisemmin liikkeellä kyllä muutenkin), mutta olihan se silti kurja hipsiä luokkaan myöhässä – olen siis itse vaihteeksi kuunteluoppilaana.
 
Ja tähän mennessä on ollut loistavaa huomata, miten minä osaan 🙂 Olio on kaveri 😉

Sääntösäätöä

Marilka1 Comment
Lauantai-iltana meillä oli erään ystäväporukan omat jo perinteeksi muodostuneet pikkujoulut, missä tällä kertaa laulettiin SingStaria. Ei ihan pelin sääntöjen mukaan, laulettiin vaan kaikki kaikkea, kilpailematta oikeasti, paitsi ehkä pari kertaa leikillistä kaksinkamppailua mikrofonien pitäjien kesken. Se oli hauskaa! Ja jälkeenpäin miettien, jos oltaisiin skabattu sääntöjen kanssa, hommasta olisi heti kadonnut se rento hauskanpito yhdessä, kun olisi alettu pilkkuja viilata.
 
Illan emäntä, jonka kotona oltiin, kertoi miten heidän 8vuotiaansa laulaa monesti pelipäivinään sitä SingStaria mielellään myös. Tänä aamuna jostain syystä tämä ajatus tuli mieleen työmatkalla ja mietin, pitäisikö meilläkin ottaa tytöille käyttöön tietyt pelipäivät. Nyt likat pelailee omilla läppäreillään silloin tällöin, luvan saatuaan. Meillähän ei ole konsoleita, mutta kummallakin tytöllä siis oma läppäri (ja perjantaina sain kumpaankin koneeseen viimein laitettua langattoman verkkokortinkin niin pääsevät nyt nettiinkin pelikone- tai lps-pelejä pelaamaan…).
 
Aloin miettiä kuitenkin, että on ehkä helpompaa, ettei ole erityisiä pelipäiviä vaan että pelata voi periaatteessa koska vaan, kun se pelaamisen määrä ei riistäydy käsistä. Mietin jo skenaarioita, miten tytär jättää menemättä koulun jälkeen kaverille vain koska "tänään on pelipäivä". Tai miten pelipäivä jää jostain muusta syystä väliin kerta toisensa perään ja sitten siitä luistetaan kuitenkin ja menetetyt peliajat otetaan takas toisena päivänä. Meidän elämä ei ole ollenkaan säännöllistä. Tai no, onhan se tavallaan, mutta siitä poiketaan jatkuvasti.
 
Minä en ole kovin hyvä sääntöjen kanssa muutenkaan. Minut on varmaan kasvatettu liiaksi luottamaan omaan harkintaani ja ajattelemaan omilla aivoillani, että pystyisin noudattamaan sujuvasti sääntöjä. Periaate säännöt on tehty rikottaviksi sotii toisaalta maailmankatsomustani vastaan, toisaalta, säännöt pitää olla perusteltuja. Perusteettomia sääntöjä vain sääntöjen vuoksi en voi sietää. Ja jos perustelu ei ole mielestäni jäkeenkäypä, on sääntö yhtä kuin perustelematon 😀 Pelienkin sääntöjä meillä väännetään kotona jatkuvasti sen mukaisiksi, mitkä tuntuvat fiksummilta meistä. Tosin, useimmiten kyse on ollut helpotuksista lasten ollessa pienempiä ja nyt on vähän koitettu palata oikeisiin sääntöihin sitten.
 
Minä kuulun varmaan siihen kategoriaan, jota kaikki erilaisten sääntöjen noudattamisen vahtimisesta vastaavat ihmiset vihaavat. Siihen kategoriaan, joka kuvittelee olevansa oikeutettu poikkeuksiin, koska sitä tätä tai tuota. "Ei kai se nyt niin tarkkaa ole, kun minulla on hyvä syy tai kun ei se sääntö nyt vain istu tähän tilanteeseeni." Siihen kategoriaan, jonka mielestä kaikkien sääntöjen pitää voida joustaa tilanteen mukaan. Vaikka ymmärränkin, ettei homma toimi, jos sääntö joustaa jatkuvasti poikkeusten mukaan. "Mutta ei kai nyt yksi poikkeus haittaakaan?"
 
Tämän kaiken kirjoitettuani, ei kai pitäisi ihmetellä, että minun lapsillani on vaikeuksia totella ja noudattaa jokaista sääntöä. Olen tainnut tehdä vähän liiankin hyvää työtä opettaessani heitä itsenäiseen ajatteluun 😛 Ei vais, kyllä meillä lapsilla on sääntönsä ja niitä myös noudatetaan. Tai siis ei, mutta siitä seuraa kurinpalautus. Mutta meillä on sääntöjä varmaan minimaalinen määrä verrattuna moniin muihin. Kun enhän minä pysty edes karkkipäivää lapsilla pitämään. Kun ei ole sääntöä, ei tarvitse miettiä voiko siitä jossain tilanteessa poiketa. Joten vältän minkään hakkaamista kiveen, olipa se sitten hyväksi tai ei.

Sataa sataa ropisee

MarilkaLeave a comment
Mistä ihmeestä tuota vettä oikein riittää, kun tuntuu että koko vuoden on vaan satanut! Ei nyt ehkä aivan joka minuutti eikä aivan joka päivä edes, mutta melkein joka päivä ainakin jossain vaiheessa päivää. Meidän piha on yhtä mutalammikkoa ja kaikkialla on kuraista. Pesin juuri tosikoisen kuravaatteet ja haalarin, jotka oli järkyttävän rapaiset. Toivottavasti ei pesukone syönyt kovin liikaa hiekkaa…

Tytöt lähtivät tänään tuossa aamupäivällä vaarinsa, vaarin vaimon ja isoäitini kanssa meidän landelle käymään. Saa nähdä kuinka uitetut koirat sieltä kohtapuoliin kotio palautuu! On niillä suurin piirtein vettä pitävät ulkovarusteet päällä – tai no, tosikoisen takista en ole satavarma, kun se oli sellainen hätäostos tuossa alkusyksystä, etten enää muista löytyikö silloin joku tex vai ei… Mutta housut ainakin pitävät, samoin esikoisen koko ulkoilupuku.  Nekin vaatteet olisi kyllä pitänyt pestä tässä viikonloppuna, mutta eilen ei muistanut ja tänään on jo vähän liian myöhäistä, kun landelta kotiutuvat.

Miehen kanssa me ollaan oltu sisälläs kotosalla koko päivä, mitä nyt mies on piipahdellut tuolla katetulla akaterassilla sahaamassa kattopaneeleita sirkkelillä. Minä työnsin nenäni ulos juuri sen verran, että kävin etukuistilla tupakall, katon alla, ihmettelemässä lainehtivaa pihaa ja syviä lammikoita rännien syöksyputkien alla, kun ei vielä ole ne sadevesiviemärit paikallaan ja kunnossa.

Jos tätä menoa jatkuu tätä sadetta aina vaan, ja tulee yhtään pakkasta tähän seuraksi, tulee kyllä tosi luminen talvi! Täytyy tosin todeta tähän, etten kovin lujasti usko pakkasiin enää täällä päin Suomea – saattaa tosin olla vähän toiveajatteluakin 😉 Niin tai näin, märästä ei näemmä eroon pääse, mistä johtuikin mieleen, että tuolla odottaa pullo kosteussuojaa, jota on jo pitkään pitänyt suihkia noihin nahkatakkeihini ja -saappaisiini. Jos vaikka tekisi sen viimeinkin.

Kilpajuoksua kellon kanssa

MarilkaLeave a comment
Istuin vaihteeksi tänään aamulla ruuhkassa Hämeenlinnanväylällä ja sitten vielä stadin päässä,  kun eräänkin risteyksen valot eivät toimineet. Olen näiden työvuosieni aikana oppinut jo relaamaan tuolla aamuruuhkassa, ei siellä sen nopeammin pääse kuin pääsee, vaikka hikoilisi ja kiroilisi kuinka. Mutta tänään jälleen aloin jo jossain vaiheessa vilkuilla auton kelloa hermostuneesti, kun se armottomasti kulutti minuutteja eteenpäin ja aloin tajuta, että todellakin myöhästyn asiakkaalta. Puhelinta käteen vaan – toisaalta, inhimillisiä tekijöitähän tuollaiset on, ei siitä kukaan moksiskaan tietenkään ollut, että lopulta huikeat viisi minuuttia myöhästyin sovitusta kellonajasta.

Päivä asiakkaalla oli työntäyteinen, syömään kerettiin, mutta kahvitaukoja ei paljon pidetty, lipitettiin kahvia samalla kun tehtiin hommia. Ja silti kellon lähestyessä neljää, todettiin, ettei oltu ehditty läheskään kaikkea mitä oli suunniteltu. Pikainen yhteenveto ja suunnitelma jatkoa varten ja sitten jo asiakas itse hoputti, että kello on muuten jo kolmea vaille neljä, sun tarvii lähteä että ehdit! Olin nimittäin sanonut, että pitäisi noin kymmentä vaille neljä lähteä, jotta ehdin hakemaan tytärtä hoidosta, mutta eihän se aivan niin tietenkään mennyt… Vielä tää asia ja vielä ehtii ton. Juuei olisi ehtinyt 😀

Säntäsin autolle ja aloin ajaa päiväkotia kohti aivan liian lujaa. Juutuin ruuhkaan, otin riskin ja valitsin vaihtoehtoreitin – tällä kertaa se kannatti, mutta yhtä hyvin siellä olisi voinut olla vielä pahempi jono vastassa. Hämeenlinnanväylällä pysähdeltiin vielä motariosuudellakin, mikä ihme siellä sitten mättikin, sadeko? Ei siellä yleensä ihan noin tukkoista ole. Olin lopulta päiväkodissa viittä vaille viisi. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun minuuttiaikataulu ei loppunut vielä siihen! Seuraavaksi piti hakea esikoinen kaverilta, käydä kotona vaihtamassa vaatteet ja sännätä puoli kuudeksi yleisurheilun koululaiskisoihin!

Hämmästyttävää kyllä, selvittiin. Oltiin puolelta tuolla Klaukkalan yläasteella, missä hallikisat pidettiin. Oltiin tietenkin varustauduttu ulkoskaboihin, kun ei missään kerrottu, että ne ovat sisätiloissa! Loogista kyllä, mutta ihan totta, ei sitä voinut ekakertalainen tietää. Ei siis tietenkään tyttärellä ollut mukana sisäpelikenkiään, siitäkös suru. Joten tytöt jäivät koululle, minulla oli huikeat kymmenen minuuttia aikaa käydä hakemassa tyttärelle sisälenkkarit himasta.

Teoriassa nipin napin mahdollista, mutta käytännössä ei tietenkään. Tuntui, että yhtaikaa kanssani oli liikkeellä koko Klaukkalan väki ja valot tietenkin minua vastaan. Olin kotona vasta tuon kymmenen minuutin kuluttua, vaikka normaalisti matkaan menee viisi. Ja himassa sitten seuraava pulma: missä ihmeessä ne kengät oikeastaan ovat? Tiesin ne jo kerran kohdanneeni täällä, mutta… Kaivoin pusseja perähuoneessa pikavauhtia, viskoen kamoja sinne ja tänne juuri niin kuin olen kieltänyt lapsia tekemästä. Mutta löysin kengät muutamassa minuutissa, melkoinen suoritus sinänsä 😛

Olin takaisin koululla kymmenen minuuttia liian myöhään, 8v tyttöjen kolmiloikka oli juuri päättynyt. Ja esikoinen pahoilla mielin selvitti, miten hän ei hypännyt, sillä hänen nimeään ei ollut kuulemma huudettu. Ihmettelin kovasti, mutta ilmeisesti tytär ei ollut kuullut ja hogannut kuulutuksia poissa ollessani ja minulle tuli entistä kurjempi olo. Käytiin asiaa selvittämässä ja tyttö sai hypätä erikseen kolmiloikan sentään 🙂 Loikkimista seurasi vauhditon pituushyppy. Niistä laskettiin pisteet yhteen ja sitten palkintojenjako.

Palkintojenjaon alla esikoinen painautui minua vasten ja sanoi: "mä jäin kumminki viimeseks". Yritin lohduttaa, sanoa, että ensinnäkään tuloksia ei vielä tiedetä, ei kannata olla pessimisti, ja toiseksi urheilukilpailuissa aina joku voittaa, joku häviää, loput sijoittuvat väliin. "Mä hävisin ihan varmaan!" Mitalisijoille ei ainakaan ja siitä tuli jo iso suru. Tytär halusi, että käyn katsomassa seinältä tulokset, niinhän se, että viimeinen (kuudesta) tuo raasu oli. Ja koville otti. Koitin sanoa, että jos olisi järkätty matikkakisat, olisi hän voittanut varmasti – toi taas eilen kotiin matikankokeen, josta oli saanut luokan toiseksi parhaan tuloksen – sanoin, ettei kaikki ole hyviä kaikessa ja tärkeintä oli, että osallistui!

Tultiin kisoista kotiin ruokakaupan kautta, haettiin jotain vähän tukevampaa ja mieluista iltapalaa, kun oli päivällinenkin jäänyt väliin kaikilla. Istuttiin yhdessä iltapalalla koko perhe, rauhassa, vaikka kello varsin pian alkoi jo näyttää jälleen liian paljon. Iltapesu ja nukkumaanmeno olivat käsillä. Väsyneet neidit sippasivatkin sänkyihinsä tällä kertaa nopsaan, mutta nyt yhtäkkiä muistin, että kaiken tämän kiireen keskellä esikoisen läksyt jäivät. Ei musitanut tehdä niitä kaverin kanssa, eikä illalla enää ehditty. Onneksi huomenna on kymmenen aamu. Taidetaan kaikki ottaa huomisaamu ihan relasti. Minäkin venytän työpäivää ennemmin vähän sinne illan suuntaan…