Jouduin tänä aamuna viettämään aikaa julkisissa välineissä noin kaksi kertaa niin paljon kuin normaaliaamuna autossa, sillä sen verran pitempään kestää matkani julkisilla töihin, auto kun siis oli täällä valmiiksi. Bussissa en pysty lukemaan kuin korkeintaan sähköposteja kännykästä, mutta ratikkapysäkillä poimin käteeni maahan pudonneen Metro-lehden ja luin sitä loppumatkan. Etusivun viihde-teaserina kerrottiin, että näytteljä Keira Knightley ei halua elää arjessa.
Niin, en minäkään haluaisi. En haluaisi joutua heräämään aikaisin, pimeään aamuun, hoputtamaan lasta valmiiksi, jotta minä tai isänsä voidaan kiireessä viedä hänet hoitoon seuraaviksi yhdeksäksi tunniksi. En haluaisi joutua miettimään, miten pieni tokaluokkalaiseni pärjää kaiket päivät ennen ja jälkeen koulun yksinään kotona. En haluaisi, että lapseni joutuvat viettämään suurimman osan päivästään jossain muualla kuin vanhempiensa kanssa, yhdessäolon ollessa parhaimmillaankin kiireistä ja väsyneen kiukkuista. En haluaisi, että on jatkuva kiire, aina saa miettiä, milloin ehtii sitä ja tätä – ja se on kaikki poissa lapsiltani.
Metron avattuani silmiini osui sopivasti ajatuksiani heijastellut Anna Tuluston kolumni hädästä ja hopusta, ainaisesta kiireestä. Tulusto siinä muisteli lapsuudestaan Camilla Mickwitzin kirjaa, jossa Jason-poika lentää paikasta toiseen aina kiireisen Kaarina-äitinsä käsipuolessa ja kertoi päiväkotilasten mietteitä kiireestä. Eihän lapsi ymmärrä kiirettä. Mutta silti se on meilläkin jokapäiväistä. "Pue nyt kiltti ne vaatteet, äidillä on jo kiire töihin!" "En minä ole ehtinyt miettiä/tehdä sitä tai tätä, kun on ollut niin kiire." Tämän päivän suomalaiset ovat Tuluksen siteeraaman tutkimuksen mukaan Euroopan kiireisin kansa. Mistä se johtuu? Miksi me ollaan tällaisia? Vai onko se meidän tapa paeta arkea?
Kun on kamala kiire, ei ehdi tehdä niitä tavallisia arkihommia, kuten laittaa lapsille oikeaa ruokaa, siivota kotia, keskittyä lapsen kouluasioihin, huolehtia oikeastaan mistään. On helppo mennä kiireen taakse, kun ei muista asioita, kun ei jaksa tehdä jotain. Vai onko se helppoa? Ei se ole. Tuntuu hirvittävän pahalta, etten tiedä lapseni koulunkäynnistä juuri mitään, etten muista toisen lapsen metsäretkiä, etten laita ruokaa perheelle kuin kerran viikossa ja ehkä toisen kerran viikonloppuna. Tuntuu pahalta, että olen kotona arkiviikolla lasteni valvonta-aikaan ehkä noin 10 tuntia, aina en sitäkään.
Kysymys kuuluu, miksi en sitten tee asialle jotain? Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. On pakko myöntää sekin, etten ole valmis uhraamaan työelämääni perheen eteen, vaan yritän mieluummin tasapainotella jossain tässä välissä. Hoitaa haasteellisen työni hyvin, koska toisaalta sekin, että viihdyn työssäni auttaa jaksamaan kotona. Enkä ole valmis jättämään niitä paria harrastusiltaa väliin, sillä ne samaten ovat hyvin tarpeellinen henkireikä. Mutta kieltämättä tämä on viime aikoina mennyt aika hurjaksi.
Silti, osa kiireestä on pelkkää illuusiota, harhaa. Kyllähän kotona ollessa oikeasti ehtii rauhoittua, jos vain haluaa. Ehtii olla ja jutella lasten kanssa, jos vain haluaa. Pitäisikin oppia rauhoittumaan. Sillä kiire on oikeastaan enemmän ihmisen itsensä luoma paniikkitila kuin todellisuutta. Pitäisi oppia hallitsemaan sekä työ että koti niin että ehtii. Ettei tule paniikkia. Vaikka on paljon tekemistä, ei se tarkoita sitä, että tarvitsee olla paniikki ja kiire.
Takaisin Knightleyyn ja siihen ettei halua joutua huolehtimaan siitä, onko puhelinlasku maksettu. Arjen ei tarvitse välttämättä olla hamaata ja ankeeta. Ei, en edelleenkään haluaisi herätä aikaisin töihin ja hoputtaa lastani hoitoon ja jättää toista selviytymään yksinään, enkä minäkään jaksaisi huolehtia siitä, että laskut on maksettu ja siitä, että loput rahat riittävät vaatteisiin ja ruokaan. Ne ovat kuitnekin asioita, joille sinänsä en voi mitään. Monelle muulle asialle arjessa voin.
Voin paljonkin sille, miten arkeni miellän, mitä siitä itse teen. Voin istua lasteni kanssa ruokapöydässä, vaikken itse söisikään. Voin kattaa pöydän nätisti, vaikkei juhla olekaan. Voin unohtaa työasiat ja keskittyä kuuntelemaan, mitä tyttärillä on asiaa. Voin aloittaa aamun halaamalla perhettäni sen sijaan, että syöksyn suihkuun ja sitten ovesta ulos. Voin mennä lasten mukaan iltapesulle sen sijaan että istun koneella ja karjun tekemään ne nätisti ja riehumatta. Niin yksinkertaista, miksi se on niin vaikeaa toteuttaa? Niin pientä, mutta poistaa kiireen tuntua.
Arjesta on oikeastaan syytä opetella nauttimaan. Yhdessäolosta, yhdessä tekemisestä. Sillä suurin osa elämää on arkea. Ja jos siitä osaa nauttia, saa muuten juhlastakin enemmän irti! Minäkin olen jo pitkään halunnut lomaa elämästäni. Tänä aamuna yhtäkkiä tajusin, että jos vietän elämäni toivoen lomaa elämästäni, pakoa arjestani, riudun ja kuihdun käsiin. Ja itsestäni se on kiinni, millaiseksi sen arkeni teen ja millaisena sen näen. Kun vain osaisin tämän muistaa ja toteuttaa elämässäni, olisin jälleen hyvinkin onnellinen!
