Muutama viikko on vierähtänyt siitä, kun kirjoittelin talven tulon ToDo-listaa. Aika monta checkiä saa jo listaan laittaa:

– lapsille talvivaatteita ja -kenkiä: check – käytiin jo jokunen viikko sitten siellä ostoksilla niiden tiimoilta

– Mazdaan harja: check – mies kaivoi sellaiset kumpaankin autoon kantaessaan talvirenkaat kummankin auton takaluukkuun tuossa joku päivä

– Mazdaan talvirenkaat: check – kävin tänään vaihdattamassa tuolla eräässä rengasliikkeessä, kaverit vaihtoivat talvikumit alle nopeammin kuin ehdin yhtä tupakkaa polttaa

– lattialämmityksen ulkoanturin korjaus: check – joku päivä tuossa viime viikolla kävi asentaja tsekkaamassa ja vaihtoi viallisen anturin

 

Mutta vielä on tekemistäkin:

– ulkopistokkeet: ärinää, murinaa ja rumia sanoja – sähkäri ei ole vieläkään saanut niitä laitettua, vaikka niistä on hänelle tolkutettu vaikka kuinka

– iv-putket, väliovi ja puhallusvillat: huokaus…

 

Toisaalta, jos lokakuun alussa olikin aamupakkasia, nyt on taas ollut enimmäkseen lämpöasteita aamuisinkin. Mutta marraskuun on kai luvattu tuovan ne pakkaset tullessaan? Suurimmaksi osaksi voi nyt sentään sanoa, että nyt on jo varauduttu mokomaan!

 

Ainiin, listaan voisi kuitenkin lisätä lasten rukkasten tai muiden paksumpien käsineiden kaivamisen tuolta perähuoneesta…

Tähän viikonloppuun on mahtunut vähän kumpaakin, sekä tuolla ulkona että täällä sisällä. Vähän samaan aikaan, vähän eri tahtiin. Eilen aamulla myrskysi kotona. Tytöt ottivat herättyään uudet mp3-soittimensa ja kuuntelivat kumpikin omaa musaansa kuulokkeillaan (viime maanantaina heräteostoksena ostin tosikoiselle pinkin prinsessa zen-stonen ja itselleni mustan zen-stone-plussan, esikoinen peri vuoden vanhan punaisen zen-stoneni, nyt on äitillä ja tytöillä samanlaiset ämppärit, paitsi että minulla tuplasti tilaa siinä ja radiokin).

 

Meillä oli siis näennäisesti rauha aika hyvin maassa ensi alkuun. Mutta sitten alkoivat likat riidellä, kun kumpikin rupesi laulamaan ääneen ja kun toinen koitti mennä muualle, seurasi toinen perässä. Lopulta täällä oli käynnissä täysi sota, johon miehen kanssa sitten puututtiin ottamalla molemmilta soittimet pois, kun ne kerran aiheuttivat mokoman möläkän – ja siihen mennessä kun koitettiin aamupalalle mennä huusikin jo kaikki toisilleenja perheen naisväestä itki lopulta jokainen. Mies siinä välissä sitten yritti luovia, reppana, itsekin ihan kypsänä.

 

Jotenkin siitä kuitenkin rauhoituttiin, lapset aina vähän säikähtää sitä, jos minäkin alan itkeä. Aamupala, kun sille viimein koko perhe saatiin sovussa koottua, oli siis lopulta ihan seesteinen ja päivä siitä käynnistyi sellaisella vielä ihan normaalilla huudolla ja tottelemattomuudella, joka ei sen kummempaa mainintaa tarvitse, jokapäiväistä kun on. Mies joutui lähtemään töihin siitä, ja sen jälkeen oli menossa iltaa istumaan sisarustensa kanssa, joten minä pakkasin tyttäret autoon ja suunnattiin Itikseen ja uimaan. Hiukan matkalla arvottiin, että joskohan olisi sittenkin pitänyt käyttää auringonpaiste hyväksi ja mennä ulkoilemaan, vaikka Korkeasaareen. Mutta päädyin siihen, että uimaan mennään, kun oli kerran uintireissu suunniteltu. Olihan se tuuli jo aika kova eilenkin.

 

Ennen kuin uimaan asti siitä kuitenkaan päästiin, oli pakollinen kauppapyrähdys edessä, sillä kamoja pakatessa muistin, että tosikoisen simmarithan olivat kutakuinkin puhkihiutuneet. Uudet piti saada. Ainoa vaan, ettei simmareita juuri myydä tähän aikaan vuodesta missään… Anttilasta löytyi paria mallia sellaista kokoa, jota saatoin lapselle kuvitella käyttöön, koot väliltä 98-120 puuttuivat kokonaan. 120senttiset ostin, vähänhän ne lököttävät, mutta välttävät, niin harvoin kuin me uimassa käydään.

 

Samalla bongasin sieltä neidille kiiltonahkatennaritkin, molemmat likat kun olivat taas niissä hirveissä lenkkareissaan liikkeellä, siistejä sopivia ei kummallakaan edes ollut! Paitsi talvisaappaat. Uinnin jälkeen jatkettiin shoppamista juuri sen verran, että saatiin esikoisellekin vastaavat tennarit, ja parit verkkaripöksyt. Aika hauskasti nuo tennaritkin on nyt äidillä ja tyttärillä aika samikset, esikoisella pelkkää mokkaa, tosikoisella pelkkää kiiltonahkaa, minulla (ne jokunen viikko sitten ostetut) vähän sekä että 😀 On muuten esikoisella jo iso jalka, nuo kengät on kokoa 35! Tosikoisellakin kokoa 30.

 

 

Tänään on sitten vuorostaan myrskynnyt enemmän ulkona kuin sisällä, mutta vähän kyllä sekä että. Aamu oli sentään tänään mukava. Tyttäret tulivat meidän väliin köllimään molemmat, noustiin siitä vaihteeksi rauhalliselle yhteiselle aamupalalle. Myrskyä oli vain minun sisälläni, oli jotenkin huono päivä muutoin. Osa siitä hellitti kyllä, mutta aika tavalla taisin pitkin päivää raivota noille likoilleni, jotka eivät mitään täällä totelleet. Mies joutui tänäänkin menemään töihin, joten täällä keskenäni tyttöjen kanssa yritin siivouspäivää viettää ja tietäähän sen, mitä se noiden skidien siivoaminen on…

 

Apinan raivolla lopulta laitoin tuulemaan tyttöjen huoneissa kunhan olin ensin saanut keittiön siivottua. Kummankin huoneessa sai kahlata kamoissa ja roskissa, ja lattiat olivat täynnä hamahelmiä. Minä joka aina olen tykännyt pitää lastenkin huoneet siisteinä ja tavarat paikoillaan, viskelin nyt lelut vain lähimpään laatikkoon ja hirveän määrän roskaa pussiin. Pääasia että sain lattiat tyhjiksi, jotta pääsin imurilla vetelemään ne pahuksen hamahelmet sieltä sen syövereihin. Lopulta täällä oli sentään siistiä, niin siistiä kuin nyt tämän talon mittapuun mukaan voi olla.

 

Kevyt epätoivo oli tänään taas valloillaan, kun siivotessani mietin, tuleekohan tästä milloinkaan kotia, jossa on kaikki paikoillaan, sen sijaan että tämä on talo, jossa ei ole paikkaa oikein millekään… Kaipa tämä joskus. Keittiö nyt sentään on jo eräänlainen retriitti tämän sekasorron keskellä. Siellä on kaikelle paikkansa. Joskin sieltäkin puuttuu vielä paljon kaikkea, mikä on laatikossa autotallissa – tarviiko niitä oikeasti? nyt on yli puoli vuotta selvitty ilmankin – ja sen lisäksi siellä tai oikeammin siis täällä on jotain extraakin, sillä ruokapöytä on yhä meidän ainoa työpöytä.

 

Iltapalaksi lämmitin uunissa karjalanpiirakoita ja paistoin omenalättyjä. Yritin löytää jostain systerin omenapannariohjetta, huonolla menestyksellä (se romppu on tuolla jossain…), mutta hyviä nuo tavalliseen lättytaikinaan tehtyinäkin olivat!

Tällä kertaa Sarpalta bongattua – ettäs aina nää jaksankin 😀 Eli eli, millon viimeksi…

 

1.    Nauroit?

Taisin minä tänään nauraa, jossain vaiheessa noiden tyttöjeni kanssa. Myönnetään, viime aikoina nauru ei ole ollut ihan niin jokapäiväistä ja helppoa kuin minulla yleensä.

2.   Itkit?

Tänäänpä olen sitäkin tehnyt.

3.   Suutuit?

Tänään tänään, sitäkin tapahtuu päivittäisellä tasolla noiden riiviöideni kanssa.

 

4.   Halasit jotakuta?

Tänään sitäkin, tyttöjäni halaan joka päivä.

5.   Sait uuden ystävän?

Siitä on muutama viikko aikaa.

6.   Soitit sukulaisille?

Isoäidilleni tuossa viikolla.

7.   Valehtelit?

Eh, jokunen viikko sitten sitäkin.

8.    Unohdit jotain?

Heh, unohtelen ihan jatkuvasti. Enhän minä mitenkään muista, milloin viimeksi unohdin 😀

9.    Venytit penniä?

Sitä kai pitäisi venyttääkin vähän enemmän, tämän talon myötä. Mutta en ole siinä kovinkaan hyvä.

10. Söit epäterveellisesti?

Eilen. Ellei omenalättyjä lasketa epäterveellisiksi.

11. Pidit lupauksesi?

Pidän aina lupaukseni. En lupaa jollen voi pitää. Paitsi poliisille, jos vältän siten sakot 😉

12.Mokasit?

No, vaikka tänään.

 
13.Olit krapulassa?

Pahemmin kai vajaa pari kuukautta sitten. Yleensä selviän parin tunnin sydämentykytyksillä. 

14.Tunsit itsesi erittäin onnelliseksi?

Erittäin on hyvin suhteellinen käsite. Pikkuisen onnelliseksi olen tuntenut itseni muutaman hetken tänä syksynä. Erittäin onnelliseksi? En taida valitettavasti muistaa.

15.Toiveesi toteutui?

Toteutuuhan noita aina silloin tällöin.

16.Tunsit olevasi hyvä ihminen?

Välillä niinkin, mutten muista milloin viimeksi. Useimmiten nykyään en.

17.Hemmottelit itseäsi?

Hmm, ehkäpä viime viikonloppuna. Tai jos vähän pienemmällä skaalalla ajatellaan, hemmottelen itseäni melkein joka päivä syömällä ainakin vähän jätskiä 😛

 

18. Teit jotain ensimmäistä kertaa?

Jaa. Kai sitä päivittäin tekee jotain ensimmäistä kertaa, mutta isompi sellainen varmaan tiistaina.

 

19. Mietit elämän tarkoitusta?

Heh, tuota tulee mietittyä jossakin määrin vähän niinkuin jatkuvasti.

20.Pidit heikomman puolta?

Pidän aina heikomman puolta, tosin välillä joudun miettimään, kumpi noista kahdesta riitapukarista kulloinkin on se heikompi 😉

Huh, viikko perjantaissa. Josku on näitä tällaisia viikkoja, joina joka aamu tuntuu kuin heräisi uuteen maanantaihin. Sari kirjoitteli tuonne maanantaiviestini kommentteihin jotain maanantain pahasta karmasta, jolla ei liene todellisuuspohjaa sinänsä. En siitä sen kummemmin tiedä, mutta onhan se maanantai viikon ensimmäinen työpäivä ja viikonlopun jälkeen siksi muitakin aamuja raskaampi – minä luulen että se nk. maanantaikarma on lähinnä sitä, että kun väsyneenä nousee ja tympii uuden viikon alku, kaikki näyttää kurjalta ja sekin, mikä joskus toiste menisi vain pikkuharmin piikkiin, tuntuu katastrofilta, kun oma asenne on muutenkin nurjallaan.

 

Itselleni koko talvi tuntuu olevan yhtä "maanantaita". Maanantaivalitukseni alkavat aina suurin piirtein näihin aikoihin syksyä, kun aamut alkavat olla pimeitä. Ja pahenevat talven mittaan, mutta lakkaavat keväällä valoisan taas voittaessa. Lisäksi mukaan väsymys ja kiire ja stressi töissä, asenne tippuu normaalipositiivisesta korkeintaan neutraaliksi. Soppa on valmis. Maanantai on päivistä pahin, mutta tähän vuodenaikaan ei ole ollenkaan tavatonta, että jokainen päivä tuntuu yhtä kurjalta ja "maanantaiselta". Kuten nyt vaikka tämäkin viikko.

 

– Maanantai oli tällä viikolla maanantainen. Sen jälkeen kun olin kirjoittanut sen maanantai-entryni, viskasin vielä kahvinpurut pitkin keittiötä, kun otin suodatinosan pois keittimestä vähän liian aikaisin ja siellä olikin vielä vettä seassa.

 

– Tiistaina, hmm, melkein sain sakot, mutta ei kai se kovin maanantaista ole, etten sitten saanutkaan vaan selvisin hymyilemällä ja lupailemalla asioita, joita tuskin kykenen pitämään? Mutta liikenne oli ruuhkainen, työmatka kesti luvattoman kauan, iltapäivällä asentelin Microsoftin SP1-paketteja, jotka yksi toisensa perään ilmoittivat, että ei ei ei, ensin pitää olla laitettuna tämä ja tuo. Lopulta alkoi tuntua, että ilmoittivat jo toinen toisistaan niin etten todella tiennyt, mitä pitäisi laittaa ensimmäisenä, että olisivat tyytyväisiä kaikki. Ja sitten aloin asentaa sitä niistä isointa liian myöhään, joten en meinannut päästä töistä pois ollenkaan ja jouduin silti jättämään koneen vielä pöydälle asentumaan.

 

– Keskiviikko alkoi todella kummallisella lausahduksella, jonka jälkeen ei voinut kuin todeta, että alkoipa tämäkin hyvin… Ehkä se oli tuo lausahdus tai mikä lie, joka sen sitten aiheutti, että päivä todellakin oli aika painajaismainen, demoefektien vaivaama.

 

– Torstaihin lähdin jo valmiiksi kypsänä, ihan jo edellisen kökköpäivän vuoksi. Aamulla vein tosikoisen hoitoon, lähdettiin vähän liian myöhään, mutta silti kun päiväkodin pihalla tajusin unohtaneeni laittaa ripsaria, oli ihan pakko palata hakemaan se himasta ja sitten vetelin aitoon blondityyliin ripsaria silmiini aamuruuhkassa. Päivä sujui hyvin hyvin edellisen tyyliin ja totesin päivän aikana kaiken lisäksi, että jaaha, meni sitten iltatöiksi.

 

– Perjantai lähti liikkeelle ehkä aavistuksen edellisiä paremmin. Joskin edellisenä iltana tekemissäni prujuissa ilmeni virheitä, siis ei mikään ihme kun miettii mihin aikaan niitä väsäilin, mutta sellaista kai sattuu. Päivä on kuitenkin vielä alkumetreissään, katsotaan kuin tämän kanssa vielä käy!

 

Se täytyy tähän todeta, että illat ovat kaikesta huolimatta olleet oikein mukavia. Maanantaina ja keskiviikkona tanssituntia, tiistaina kahdenkeskinen ilta miehen kanssa hyvän iltapalan kera, eilen, noh, jos jotain hyvää hakee, niin ainakin se löytyy, että ainakin sain tehdä töitä rauhassa miehen huolehtiessa kaikesta muusta arki-illan pyörityksestä!

 

Yhtä kaikki, ihanaa että on perjantai, ihanaa että on perhe taas kasassa syyslomaviikon epämääräisyyksien jälkeen, ihanaa että edessä on viikonloppu. Jos vaikka menisi huomenna lasten kanssa uimaan sillä välin kun miehellä on menoa.

Kotona olisi yksi rikesakko maksettavana. Oli mies vähän ajatuksissaan tässä menneellä viikolla painellu kehäykköstä tutkaan hienoista ylinopeutta. Ei sitä vauhtia ollut hänellä ollut kuin 96 vai mitenkähän se oli – mutta totesin, että niin, täytyy myöntää ettei ole niinkään epätavallista, että minulla on kyseisellä väylällä tai muilla pk-seudun 80rajoituksisilla väylillä tuonkin verran sitä nopeutta. Aina välillä sitä tulee vaan ajettua liian lujaa, vaikka pääsääntöisesti pyrin asettamaan vakionopeudensäätimen niin että huomioiden se 10% marginaali ja mittarin noin 5-6km/h heitto, ei ylinopeudesta ainakaan niin helposti sakkoja tulisi.

 

Ei meillä ole ylinopeussakkoja olekaan nähty varmaan kertaakaan meidän avioliiton aikana, mies muisteli viimeksi saaneensa sakot joskus meidän seurusteluaikaan. Minä en ole eläissäni saanut vielä yksiäkään ylinopeussakkoja, mutta kuten olen ääneenkin usein todennut, ei se ole ollenkaan omaa ansiota vaan pikemminkin hyvää tuuria. Poliiseja on matkan varrella näkynyt aina silloin tällöin, mutta ilmeisesti ei ole juuri silloin ollut tutka päällä tai ratsia mielessä.

 

Tänään kuitenkin napsahti minullakin. Ei tosin tullut sakkoja, selvisin hymyllä ja varoituksella. Ajelin vähän lujaa meidän pikkutiellä tuossa aamusella ja siellä olikin poliisit vastassa tien päässä. Avasin ikkunan, poliisi – ei voi sanoa setä, koska oli nuori ja komea kundi – kurkkasi sisään ja informoi minua tien nopeusrajoituksesta ja ylinopeudestani, hivenen virnistäen. Vastasin sellaisella olen hirveän pahoillani ja kadun sitä -hymyntapaisella ja totesin, että niin, niinhän siinä on, vähän pääsi kaasujalka painumaan, kun katsoin kelloa, että jäipä lähtö viimetippaan. Poliisikundi katsoi minuun ja kysyi: "Lupaatko, ettet enää aja näin kovaa?" Minä nyökyttelin, lupaan tottakai, en minä enää aja liian kovaa.

 

En tietenkään en! No oikeastaan, sen verran puolustaudun, että en minä siinä niin kovaa yleensä ajakaan, kulkeehan siitä omakin koululaiseni, joten koitan rajoittaa nopeuteni edes kohtuulliseksi siinä. Tänään jatkoin matkaani iisisti, eihän sitä tiedä, olisi voinut olla toinenkin ratsia siellä taajamassa! Oli muuten ensimmäinen ratsia, jonka tuolla meidän nurkilla olen kohdannut, vaikka joku joskus väitti, että siellä valvotaan ylinopeuksia tehokkaasti. Ei kyllä varmaan, muuten olisi jo sakkoja rapsunut minullekin… Sen sijaan puhallutuksia siellä on kyllä tiuhaan ja jostain ihmeen syystä olen jo vaikka kuinka monena maanantai-iltana tanssitunnilta palatessani saanut siellä puhaltaa.