Mies sanoi aamulla, kun herättiin kelloihin vähän ennen puolta seiskaa, että mukavan viikonlopun jälkeen maanantaiaamu tuntuu normaaliakin kurjemmalta. En tiedä siitä, kyseisessä yhdyssanassa on muutenkin kaksi jo lähtökohtaisesti pahaenteistä ja näppylöitä aiheuttavaa sanaa. Maanantai. Aamu. Maanantaiaamu. Voiko olla mitään kamalampaa? No siis voi tietenkin, mutta näin normiarkimielessä… Minulla on pyjama, jonka rinnuksilla on uninen rotta ja sen alla lukee Don’t do mornings …or Mondays. Että lähdetään nyt siitä.

 

 

Sängystä oli mega-vaikea vääntäytyä ylös ja pesulle. Sukkahousut oli vaikea pukea jalkaan ilman että menivät kieroon. Tosikoinen kiukutteli puserosta, kiukutteli housuista, kiukutteli siitä että isi oli viemässä hoitoon eikä äiti. Esikoinen reppana jäi yksinään kotiin syyslomaa viettämään, kun minä menin puoleksi päiväksi asiakkaalle. Kahvi oli aamulla kotona sentään hyvää, mies keitti taas parempaa kahvia kuin minä olin eilen onnistunut keittämään.

 

Matkalla asiakkaalle ei liikennekään ollut ihan niin ruuhkainen kuin yleensä maanantaisin, johtuen kaiketi juuri tästä reunuskuntien syysloma-ajasta, jotain hyvää siis sentään. Olin sen verran ajoissa, että päätin poiketa hakemaan matkan varrelta huoltsikalta kahvin, ettei tarvitse juoda automaattikahvia asiakkaalla. Hain kahvin, tulin autolle kuunnellakseni radioa samalla kun juon kahvini ja poltan tupakan. Mutta kappas, jälleen oli stendari himassa, väärän rotsin taskussa. Pitäisi vaan opetella himassa käyttämään jotain muuta kuin käsilaukun sytkäriä… Takas sisään siis, ostamaan sellainen.

 

Asiakkaallakaan ei kommelluksilta vältytty – ja yksi niistä seurasi tänne himaan asti meilitse. Kaverilta tuli aamupäivällä viesti, ettei saatu lippuja Metallican konserttiin. Juuri ennen kotimatkaani soi puhelimeni, se oli minulle erittäin vaikea ja surullinen puhelu, jonka hoitamista olin vältellyt, mutta nyt se minut tavoitti. Himassa outlookissa odotti toinenkin kurjanpuoleinen meli. Pakstimesta sulatettu leipä meni korpuksi mikrossa.

 

Joskus vaan on näitä päiviä. Ja yleensä ne on maanantaita. Tänään on päässyt itku parikin kertaa ja muutama valittu sana (tai ehkä pikemmin harkitsematon…) suusta. Jospa loppupäivä olisi parempi. Enpä vaan ihan jaksa siihen uskoa…

Oltiin eilen miehen kanssa iltaa viettämässä lasten mentyä mummille yökylään. Minä menin stadiin edeltä suoraan duunista (lue: pääsin perjantaista huolimatta lähtemään sieltä peräti kuuden maissa…) ja miestä odotellessani päädyin minnekäs muualle kuin vaatekauppaan 😛 Siellä uutta hametta ja uutta paitaa sovitellessani mies soitteli, joten opastin tulemaan kyseiseen kauppaan perässä. Olin juuri matkalla kassoille, kun kuulin nimeni sanottavan ääneen. Käännyin äänen suuntaan ja räpytin silmiäni muutaman kerran ennen kuin ymmärsin katselevani omaa miestäni.

 

Mies kävi vaateostoksilla torstaina ja parturissa perjantai-aamuna. Seisoi siinä edessäni uusissa housuissa, uudessa takissa, uudessa kaulaliinassa, hiukset uudessa mallissa ja highlightit päälaella. Tosi makeen näkösenä uusissa releissään ja tukassaan.

 

 

 

Jatkettiin siitä matkaa yhdessä syömään, vähän Forumiin ja Kampinkeskukseen matkalla kohti Tennispalatsia ja elokuvaa. Matkalla mukaan tarttui heräteostoksena uuset saappaat (tiedetään, onhan noita, mutta ne oli niin mageet, ohittamattomat! ja kun sattui vielä mies olemaan paikalla olemassa samaa mieltä, ne oli pakko ostaa 😀 ) ja lyhyt nahkarotsi (tiedetään, vastahan ostin nahkarotsin, mutta sen jälkeen olen sen kaivannut lisäksi sellaista anorakkimallia tiettyjen vaatteiden kanssa käytettäväksi).

 

 

 

Leffan jälkeen istuttiin Lasipalatsin Cafe Javan yläkerran baarissa hyvä tovi, katsellen Forumin lasiseinän heijastusta Narinkkatorin kieputtimista sekä muita Helsingin yössä liikkuvia. Aika paljon siellä syksystä huolimatta sitä melkein-paljasta pintaa näkyi, naiset ohkaisissa sukkiksissa, niukin naukin pepun yli ulottuvissa hameissa, pienissä avokkaissa, tiukoissa pienissä takeissa. (Ai mut uups, melkein sellaisissahan itsekin olin liikkeellä 😀 Tosin hame ei ihan niin nafti, ja jalassa sentään saappaat ja kaulassa kaulahuivi.) Mutta näkyi siellä vastapainoksi paljon saapasta ja paljon kaulaliinoja, pipoja ja jopa jokunen toppatakkikin. Huomattavasti adekvaatimpi vaatetus, sillä stadissa tuuli todella kylmästi eilen illalla!

 

Tänään jatkettiin miehen kanssa lapsetonta vuorokauttamme Itisreissulla. Agendana alun perin vain ja ainoastaan yksi takinvaihto numeroa pienempään – eikun kaksi, miehen takki jonka vaihto onnistui ja minun takkini jonka vaihto ei onnistunut – sekä kahvinkeittimen kannun ostaminen viime viikolla rikkoutuneen tilalle. Siinä kuitenkin kävi niin hassusti, että ostettiin kokonaan uusi rosteripintainen kahvinkeitin, miehelle pipo ja nahkarotsi, minulle talviulkoilupuku ja vähän muutakin vaatetta, kuten esikoiselle Mikki-teepaita ja tosikoisella prinsessa-kuvainen mekko.

 

Täytyy sanoa, että meillä oli mukavaa. Mies ei ole vaatevarantoaan uudistanut aikoihin, minusta on mukavaa, että nyt on niin tehnyt. Ja hyvällä maulla, trendikkäästi. Minä nyt tietenkin olen rahaa vaatteisiin ja kenkiin laittanut senkin edestä… mutta eipä tuo mies ole valittanut, viime aikoina pikemmin päinvastoin 🙂

 

Myöhemmin illalla hain nuo meidän neitoset mummilasta, mistä tosikoinen lähti salaperäisesti muovipussia itseään vasten pidellen – jahka ensin oli saatu päälle kollari ja takki kovan huudon jälkeen, se tyttö kun ei millään meinaa ymmärtää, että on syksy ja kylmä ja pitää pukeutua sen mukaisesti! Esikoinen natusteli pipareita automatkalla ja kotona selvisi tosikoisen pussin sisällöksi niinikään piparit. Oikein isot sydänpiparit minulle ja iskälle ja rasiallinen pieniä. Meillä alka joulunmaku kotona siis jo nyt 😉 Anopilla oli koko kuuden lapsenlapsen katras luonaan tämän päivää, joten piti siellä perinteiset piparinleipojaiset. Hyviä pipareita 🙂

Eilen käytiin tosikoisen kanssa ruokakaupassa hoitopäivän päälle. Kotiin ajeltaessa kuului takapenkiltä ihan yhtäkkii huudahdus: "Äiti! Vitsi, mä unohdin muistuttaa sua kaupassa, et isille ois pitäny ostaa shampoota!" Minä olin hiukan, että ohoh! niinkun siis tuo minun viisveeni, miten se noin isolta oikein kuulostaakin?! Tänä aamuna vietiin samaista tytärtä päiväkotiin yhdessä miehen kanssa ja vielä tuossa aamulla tosikoinen pahoitteli iskälle: "Isi, me käytiin äidin kanssa kaupassa eilen, mut anteeks, mä unohdin sanoo äidille, et ostaa sulle shampoota."

 

Esikoinen jäi taas tänä aamuna aamupalapöytään meidän muiden lähtiessä jo töihin ja hoitoon. Esikoisella on viikossa kolme kymmenen aamua, jotka mukavasti lyhtentää yksinäisiä iltapäiviä, mutta onhan se jotenkin surullista jättää laps aamullakin yksin moneksi tunniksi, selviytymään sieltä kouluun ihan itsekseen. Muistuttelin vielä, että tekee sitten läksyt koulun jälkeen ennen kuin isi tulee hakemaan tyttöä mummille, kun tajusin yhtäkkiä, että tänä syksynä on läksytaistot loistaneet poissaolollaan tyystin. Tytär on aivan mahtavasti huolehtinut niin itsensä kouluun kuin sieltä kotiin ja huolehtinut läksyjensä tekemisestä itsenäisesti. Ja eilen näytti ensimmäistä enkun pikkukoetta, josta oli saanut täydet pisteet.

 

Millon mun lapset on kasvaneet noin isoiksi? Milloin tosikoinen on alkanut huomata huolehtia asioista? Milloin esikoinen on alkanut pärjätä itsenäisesti, kulkea itsenäisesti, huolehtia asioistaan itse? Toisaalta ihan mielettömän ihanaa huomata, miten reippaat ja fiksut ja pärjäävät lapset minulla on. Toisaalta tulee väkisinkin mieleen, että onko tämä meidän hirveän kiireinen elämänrytmi, se että äiti on niin paljon poissa, onko se kasvattanut meidän lapset liiankin varhain liian suureen itsenäisyyteen? Tavallaan molemmat on aina olleetkin omatoimisia ja tietyllä tavalla itsenäisiä, luonteeltaan, mutta eikös nyt 5 ja 8 -vuotiaat vielä ole äidin pieniä?

 

Pohdiskeleva esikoiseni eilen sanoi iltapalalla, että on hassua miten vaikka hän lähestyy jo kymppiä (iässään), tuntee itsensä vielä monesti pieneksi. Kotona tietty sellainen pikkusiskon paapominen näkyy, on kotona se iso. Ja ottaa välillä vähän liikaakin vastuuta siskosta, viikko sitten siellä kaupoissakin tosikoisen juoksennellessa esikoinen komenteli siskoaan vaikka minä annoin juosta. Jouduin ihan sanomaan, että ei sun tarvii huolehtia, anna juosta vaan, kyllä minä huolehdin. Olenko niin paljon poissa, ettei tyttärenikään usko, että pystyn huolehtimaan lapsistani?

 

Ei nyt ehkä niin sentään. Esikoinen on aina ollut vähän sellainen lammaskoira pikkusiskon suhteen kaupoissa ja muuallakin. Toisaalta mukavaa, olen voinut rauhallisin mielin antaa lasten mennä keskenään, kun olen tiennyt, että järkevä esikoiseni pitää tuulihattu-toisikoiseni kaidalla tiellä ja turvassa. Minä kyllä nautin siitä, kun näen heidän kasvavan ja ymmärtävän ja ottavan vastuuta. En ole koskaan oikeastaan edes yrittänyt tehdä heistä minusta riippuvaisia, päin vastoin olen kannustanut siihen, että oppivat huolehtimaan itse. Mutta olenko potkinut heitä siihen liikaakin?

 

Ehken kuitenkaan. Ovathan he kuitenkin vielä maman murusia, sylikissoja ja halihalityttöjä 🙂 Tosikoinen alkoi joskus ehkä jo pari vuotta sitten kutsua minua mamaksi kun halitutti, siitä tuli meidän kolmen oma hellittelyjuttu, tytöt sanoo "mamaa!" ja minä vastaan "bambiinaa!" ja sitten sylitellään ja halitellaan. Aivan ihania, maman pikku bambinoja. Niin isoja jo, vaikka ovatkin niin pieniä vielä. Maailman ihanimmat lapset 🙂

Poimin Tepun sivuilta tällaisen inventaario-meemin tai mikähän tämä lie.

 

Viisi asiaa…

 

1. leipää

2. jäätelöä

3. katkarapuja

4. marjapiirakka

5. vihreitä papuja

 

1. toppeja

2. hameita

3. alusvaatteita

4. farkkuja

5. kollareita

 

1. tyhjä smurffi-cd-kotelo

2. bluetooth handsfree

3. 2Gt sd-muistikortti

4. 512Mt usbitikku

5. nenäliinoja

 

1. lompakko

2. suklaata

3. astmapiippu

4. mp3-soitin

5. pinkki usbitikku

 

Poimikoon tästä ken tykkää.

Ulkona meinaan. Aika sysipimeetä. On tuolla jossain olemassa katuvalot, mutta kun ei täällä vielä oikein kellään ole kunnollisia omia pihavaloja – tai ehkei niitä niin tällasella omakotitaloalueella edes niin ole muutenkaan? – kaikkialla näkyy vain mustaa. Ihan outoa sinänsä. Vaikka kolme vuotta onkin asuttu täällä periferiassa, en oikein tunnu tähän pimeyteen tottuvan koskaan. Stadissa kun ei koskaan ole oikeasti pimeetä. Jollei ole suorastaan sähköt poikki.

 

Aamuisinkin alkaa jo olla aika pimeetä. Etenkin tällaisella sateisella säällä. Tuntuu taas, ettei mitään meinaa nähdä auton tuulilasin läpi, kun katuvalotkin täällä ovat niin himmeät, sellaiset kuin stadissa kevyenliikenteen väylillä. Ja ne heijastimet on taas ihmisillä hukassa. Lenkkeilijöillä ja koiranulkoiluttajilla näkee niitä heijastinliivejä päällä, mutta muutoin on aika pimeetä porukkaa liikenteessä. Eipä omakaan tokaluokkalaiseni suostu sitä liiviä pukemaan, tosin takissakin on heijastinnauhat, joten edes jotain. Pelottavaa oli kuitenkin tänäkin aamuna huomata suojatien kohdalla, että hitsi, siinähän seisoi ihmisiä molemmin puolin! Ei niitä vaan näkynyt paria metriä kauemmas…

 

En kyllä voi sanoa taas itsekään olevani hyvä noiden heijastinten kanssa. Silloin kolmisen vuotta sitten, kun muutettiin tänne pimeyteen, koin jonkinlaisen heijastinherätyksen ja minulla oli heijastimia aina niin käsilaukussa kuin takinkin taskussa mukana. Sittemmin ne ovat kuitenkin jääneet vähän kerrassaan pois, osin siksi, että ne sitten kuitenkin ovat niin vähällä käytöllä, kun aina kulkee autolla paikasta toiseen. Lenkille vedän kyllä heijastinliivin päälle.

 

Täällä on meillä kotonakin osittain aika pimeetä, sillä meillähän edelleen on tästä 166 neliöstä käytössä vasta noin puolet. Eli tuo talon toinen pääty on täysin pimeenä. Jotain kun pitää etsiä muutoinkin pimeän aikaan – kuten vaikka aamulla lasten ulkovaatteita – sinne saa varustautua fikkarin kanssa. Meillä on täällä yhä myös aika pimeen kylmä. Kylmä on kurjaa. Pahimmillaan voi käydä niinkuin minulle kävi tänään ruokakaupassa, että muutoinkin kylmistä sormistani meinasi verenkierto lakata kokonaan, kun kannoin koria käsivarrellani! Hetken aikaa oli vasen etusormi valkoinen ja tunnoton. Pelottavaa!

 

Noin muutoin aika pimeitä juttuja on viimeaikaset työmääräni. Eilen esimieheni kysyi, olenko nyt sitten illat normaalisti kotosalla, viitaten siihen, että pitelin tuossa pari viikkoa sitten yhden viikon verran systerin asuntoa pystyssä. Kello oli puoli kuusi, olin juuri tullut toimistolle asiakkaalta, isuin pöydännurkalla läppäri kainalossa matkalla testaamaan tämän päiväistä ympäristöä. Katsoin pomoa hiukan vinosti ja vastasin: "En, vaan täällä." Lähdin lopulta kymmentä yli yhdeksän töistä. Kolmas pitkä työpäivä tälläkin viikolla. Tänään olen sentään kotona!

 

Jotain mukavaakin tänään tähän pimeyden keskelle: sain eilen sen ongelmallisen ympäristön testattua ja ongelmar ratkottua, tänään on päivä mennyt sen puitteissa siis oikein mukavasti (jos ei lasketa sitä hämmentävää pimennystä, joka aivoissani tapahtui erään ihan perustoiminnon osalta juuri varttia ennen kuin lopettelin päivää asikakkaiden kanssa – ankea lopetus päivälle 😛 ). Ja lounaalla tänään gurukastiin lukeutuva kollegani kehaisi osaamistani parille muulle duunikaverille, tuntui kivalta 🙂