Joskus silloin pari kuukautta sitten tai jotain, kun todettiin, että niin se vaan on, että se meidän toyota pitää myydä liian kalliina pois, tehtiin autojako. Aikaisemmin aina vuoroteltiin autoja, niissä kun on sellainen epäsuhta, että toinen on uusi, ulja ja ihana, toinen on vanha ja, no, pelaahan se ja sillee, mut siis vanha. Sain valita, otanko mazdan vai sen uuden vanhan auton, joka toitsun tilalle tulee, kun se myydään. Turvallisuushakuisena päätin ottaa mazdan, tunnenpahan sen ainakin entuudetaan. Siitä lähtien olen ajanut vain mazdaa.

 

Paitsi tänään. Ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen istuin toitsun rattiin, kun kuvittelin ostavani lapsille tuolit, kun saivat tänään viimein parvisänkynsä ja työpöytänsä huoneisiinsa. No eihän sellaisia Prismasta saa, joten turhaan itseäni kidutin, mutta toisaalta, Apulannan sanoin "kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän jos edes sitäkään". Tässä tapauksessa nautinto kävi jo kivusta, kun muistin jälleen, mitä menetän, kun en aja tuota meidän toyotaa ja kun se toivottavasti pian tulee myydyksikin (ei niin että haluaisin siitä eroon, mutta kun myyntiin on se syykin… ei vaan ole helppo tuollaista myydä käypään hintaan!).

 

Nimittäin, en edes enää muistanut, miten ihanaa tuota toitsua on ajaa! Siis, kun se hyrrää kuin unelma. Kaasua ei paljon tarvitse painaa, kun se jo ampaisee menemään. Ja meno on pehmeää ja tasaista, kiihdyttäminen helppoa, aah ja ooh… se oli melkein orgastinen kokemus 😀 Siksipä ajelinkin sitten sinne Jumboon ja takaisin aivan liian kovaa – jolloin mieleen muistui se tuo auton huonokin puoli, sillä ajaa aivan liian helposti aivan liian kovaa 😛 Onneksi ei ollut poliiseja lähistöllä, sillä en ajohurmiossani muistanut edes, että onhan siinäkin vakionopeudensäädin, tuo sakoilta-pelastajani.

 

On siis toisaalta suunnattoman harmillista, että siitä autosta joudutaan luopumaan. Toisaalta, jos nyt näin autot on jaettu omiin, on hiukan liian väärin, että mies ajaa jatkuvasti tuota rakastamaani toitsua minun rytistellessä menemään mazda-paralla. Joten olis paras saada se toyota pian myytyä ennen kuin muutun vallan vihreäksi – silloin kun asiaa vaivaudu ajattelemaan. Mitä siis yleensä en. Nimittäin niin kauan kuin meillä se toyota on, ei mies ole toki kieltänyt minua enää sillä ajamasta. Ihan itse sanoin silloin pari kuukautta sitten, että otetaan se autojako voimaan sitten heti. Toisaalta kun on kuitenkin kiva, että on "ikioma" auto!

 

Joka muuten on huomenaamulla jälleen jäässä. Grr. Ulkoseinässä on kyllä pari pistoketta jo. Ja meillä on jossain ulkoajastinkin, vaikkei sisäajastimia tuolla olekaan. Mutta päivän kysymys on, MISSÄ? Ja sitä paitsi, totesin, että jotta saisin auton pistokkeeseen kiinni edes, pitäisi minun joko siirtää sitä tai etsiä jostain ulkokäyttöinen jatkojohto. Liian vaikeaa. Skrabaan ja palelen vielä huomenna (ja varmaan ties kuinka kauan vielä, niin se vaan menee…).

Joskus vuosikausia sitten tytärtä harmitti, että pikkusiskolla oli sellainen keltapukuinen nalle, joka tällä oli – ja on yhä! – aina kaikkialla mukana, rakas nalle, paras kaikista pehmoista. Esikoisella ei ole koskaan ollut vastaavaa lempipehmoa, ja jotenkin tuo pikkusiskon tunneside nalleen muodostui kateuden aiheeksi. Asiallahan ei varsinaisesti ole mitään tekemistä kyseisen nallen kanssa, mutta esikoiselle, joka ei ole osannut kiintyä mihinkään pehmoon samalla tavalla muita enemmän, asia konkretisoitui nallen kautta. Joten kun ei vanhemmat ostaneet hänelle samanlaista nallea kuin minkä sisko oli jo syntymälahjaksi saanut, teki tyttö itse itselleen nallen paperista ja pyysi äitiä ompelemaan sille puvun.

 

 

 

Nyt tuo esikoisen itse tekemä nalle alkaa olla jo varsin heikossa kunnossa – se nimittäin on paperisuudestaan huolimatta ollut tytön sängyssä kaikki nämä vuodet – samoin kuin toisaalta tuo tosikoisen ihan oikeakin nalle. Esikoinen keksi viime viikonloppuna tehdä uuden paperinallen, jolle pitäisi kuulemma jälleen ommella puku. Paperinalle odottelee pakastimen ovessa, että äippä saa itsestään niin paljon irti, että etsii jostain kangasta ja saa aikaiseksi ommella puvun. Olen sen jo tyttärelle luvannut.

 

 

Tuon nallen piirrettyään ja leikattuaan tyttö keksi, että hänhän voisi oikeastaan tehä itselleen muitakin nalleja, ihan paperinalleja. Ja ensimmäisen piirrettyään ja leikattuaan keksi, että sillehän voisi tehdä vaatteita ja välineitä paperista. Näin syntyi paperinukke-nallepariskunta, jolla on vaatteita ja tavaroita ja ihan jopa pahvista rakennettu hylly ja suihku ja kaikenlaista. Tosikoinenkin osallistui talkoisiin ja teki nalleille mattoja ja jotain, värkkäsipä Pirkka Naperokerhomainoksen mukana tulleesta askartelulehtisestä nalleille jo joulukuusen.

 

 

 

 

Etenkin esikoinen on aina tykännyt rakennella ja askarrella pahvista ja paperista itse kaikenlaista. Ihan mainiota sinänsä, näin materialismin ja tietokoneiden aikaan. 

Tosikoinenkin tykkää kyllä askarrella, saksethan on olleet kovassa – ja osin kovin väärässä – käytössä neidillä. Mutta selkeästi nuoremman tyttären taipumus on nimenomaan pensselin tai kynän pyörittelyssä. Tyttö on taitava (ja välillä rasitukseenkin asti ahkera) piirtäjä ja maalaaja ja täytyy sanoa, että hienomotoriikaltaan lähes yhtä taitava kuin isosiskonsa. Me ei siis paljon tauluja tai tapetteja seinille tarvita, kun tosikoinen huolehtii siitä, että seinillä riittää maalauksia. Onneksi nykyisin vain seinään teipattujen papereiden muodossa – onhan noita seinämaalauksiakin meillä entisaikaan nähty!

 

   

 

Minäkin tykkäsin lapsena tehdä kaikkea käsilläni, puusta, paperista ja pahvista, paperinukkejakin tein itse minäkin sen lisäksi, että uskollisesti leikkasin Seura-lehdestä kaikki paperinuket talteen. Sittemmin kyseinen harrastus muuttui hiiren heilutteluksi – koin taitoni kovin puutteellisiksi, huomasin että saan photarilla aikaan kaikkea paljon helpommin kuin käsin 😛 Sen verran kunnostauduin eilen tällä taiteellisen käsityön saralla, että Halloweenin kunniaksi maalailin kasvoni parin kaverin kanssa illalla meidän ikiomissa Halloween-bileissä, minkä jälkeen lähdettiin maskit naamalla stadiin herättämään kummastusta mustissa vaatteissa ja valkoisissa kasvoissa.

 

 

Mies lähti tänäkin aamuna duuniin epäinhimillisen aikaisin. On ollut oikein reipas koko viikon tähän mennessä. Minä olen siis heräillyt tyttöjen kanssa vasta miehen jo lähdettyä, niin myös tänä aamuna. Eilen ja toissapäivänä minulla ei ollut sen kummempaa minuuttiaikataulua töihin, heräiltiin rauhassa seitsemän maissa ja lähdettiin kun tosikoisen kanssa liikenteeseen, kun oltiin valmiita, kahdeksan aikaan. Oliko silloin pakkasaamuja? Oliko auton ikkunat jäässä? Oliko kamala ruuhka? Ei, eipä ollut.

 

Tänä aamuna kelloni soi puoli seitsemältä, eikä auttanut torkkua, ylös vaan ja tyttäretkin hereille. Esikoisella oli kahdeksan aamu ja minunkin piti olla töissä mieluiten kahdeksan jälkeen, mutta viimeistään puoli yhdeksään mennessä. Aamu sujui likkojen kanssa joutuisaan ja hyvin, jos nyt ei lasketa sitä normaalia "mene kylppäriin pesemään ne hampaasi äläkä kiusaa samalla siskoasi!" ja "anna siskosi nyt käydä vessassa rauhassa äläkä häiritse siellä!" ja "ei välii kumpi aloitti, nyt sinä vaan peset ne pesusi ja sinä menet pukemaan ne vaatteesi!" -komentamista. Se kun kuuluu asiaan…

 

Mutta juuri kun oltiin tosikoisen kanssa astumassa ovesta ulos, oikein optimaaliseen aikaan, takaraivostani pulpahti pintaan lause, jonka mies sanoi juuri ennen kuin lähti: "mazdaan oli jääny sisävalo päälle, haluutko että käynnistän sen? [ei tarvii, kyl se kai lähtee, on niin käyny ennenkin] Mä skrabasin senkin ikkunat [kiitos]". Srabasi?! Siis mitä, onko siellä pakkasta? Klopistelin kurkkaamaan ulkolämpömittaria, toden totta, puoltoista astetta pakkasta. Oletusarvo, että kai se plussan puolelle nousee, mutta pikainen yritys löytää tosikoiselle rukkaset pimeästä perähuoneesta (-> failed) ja toppatakin vaihto kevyen tilalle olivat ihan paikallaan. Tosin otin mukaani sen kevyenkin rotsin…

 

Siinä vaiheessa oltiin tavoiteajastani jo seitsemän minuuttia myöhässä, kiiruhdettiin tosikoisen kanssa autoon, joka todellakin käynnistyi kyllä vallan loistavasti, mutta ikkunat. Näkikö niistä ulos? No ei todellakaan! Ensinnäkin sain skrabata ne uudestaan, toiseksi jouduin odottamaan, että sisäpuolen huurut hävisivät edes osittain. Heti kun tuulilasissa oli edes sellainen 10x20sentin viiru alalaidassa, lähdin menemään, kyyryssä viirusta tiiraillen. Onneksi ei ollut niitä poliiseja liikkeellä silloin, sakot olisi olleet satavarma juttu!

 

Tuulilasin huurut haihtuivat kokonaan ensimmäisen parin kilometrin aikana, joten kun noustiin ylös Haikalasta Klaukkalan läpi vievälle tielle, näin aivan kirkkaan tuulilasin läpi, miten kylän läpiajoruuhka ulottui reippaasti päiväkodin risteyksen meidän puolelle. Alkoi jo savu nousta korvista! Kun olisin tajunnut ruuhkan jo edellisessä risteyksessä, olisin voinut valita vaihtoehtoisen reitin, mutta huomasin liian myöhään. Tuumasin, että tähänhän en vielä jää jonottamaan, joudun kuitenkin jonottamaan myöhemmin, ja ajelin sujuvasti tien reunusta pitkin päiväkodin risteykselle. Onneksi on leveä reunus siinä kohti 😉

 

Päiväkodista lähdettyäni soitin miehelle, että laittaa siihen sähkäriin vauhtia, ulkopistokkeet on saatava seinään asap! Eli tänään. En halua toista kertaa lähteä huurutuulilasin kanssa, kun kerran vaihtoehtokin on! Jaa, ajastin. Hmm. Onkohan mies sitä ollenkaan ajatellut? Äh. Enivei, siinä puhelimessa puhuessani saavutin jälleen ruuhkatien, ei ole aikapäiviin kestänyt Klaukkalan läpiajo niin kauan kuin tänä aamuna! Eikä moottoritielläkään tainnut kertaakaan mittari nousta yli yhdeksänkympin. Säikähtikö väki oikeasti tätä aamupakkasta näin pahasti?

 

Yllätyksekseni olin tästä kaikesta huolimatta duunissa lähes tähtäinaikaan, 25 yli kahdeksan. Vau! Tuo loppupätkä ilmeisesti meni normaalia vikkelämmin sitten loppujen lopuksi. Yhtä kaikki, puhkuin kiukusta vielä duuniin tullessani ja sain duunikaverit nauramaan, kun kerroin vieneeni tosikoisen hoitoon tien piennarta painattaen. Hyvä, yhdessä nauraminen helpotti vähän ja työpäivä sai alkaa vähän paremmin – joskin monen monen kahvikupin voimalla!

Muutama viikko on vierähtänyt siitä, kun kirjoittelin talven tulon ToDo-listaa. Aika monta checkiä saa jo listaan laittaa:

– lapsille talvivaatteita ja -kenkiä: check – käytiin jo jokunen viikko sitten siellä ostoksilla niiden tiimoilta

– Mazdaan harja: check – mies kaivoi sellaiset kumpaankin autoon kantaessaan talvirenkaat kummankin auton takaluukkuun tuossa joku päivä

– Mazdaan talvirenkaat: check – kävin tänään vaihdattamassa tuolla eräässä rengasliikkeessä, kaverit vaihtoivat talvikumit alle nopeammin kuin ehdin yhtä tupakkaa polttaa

– lattialämmityksen ulkoanturin korjaus: check – joku päivä tuossa viime viikolla kävi asentaja tsekkaamassa ja vaihtoi viallisen anturin

 

Mutta vielä on tekemistäkin:

– ulkopistokkeet: ärinää, murinaa ja rumia sanoja – sähkäri ei ole vieläkään saanut niitä laitettua, vaikka niistä on hänelle tolkutettu vaikka kuinka

– iv-putket, väliovi ja puhallusvillat: huokaus…

 

Toisaalta, jos lokakuun alussa olikin aamupakkasia, nyt on taas ollut enimmäkseen lämpöasteita aamuisinkin. Mutta marraskuun on kai luvattu tuovan ne pakkaset tullessaan? Suurimmaksi osaksi voi nyt sentään sanoa, että nyt on jo varauduttu mokomaan!

 

Ainiin, listaan voisi kuitenkin lisätä lasten rukkasten tai muiden paksumpien käsineiden kaivamisen tuolta perähuoneesta…

Tähän viikonloppuun on mahtunut vähän kumpaakin, sekä tuolla ulkona että täällä sisällä. Vähän samaan aikaan, vähän eri tahtiin. Eilen aamulla myrskysi kotona. Tytöt ottivat herättyään uudet mp3-soittimensa ja kuuntelivat kumpikin omaa musaansa kuulokkeillaan (viime maanantaina heräteostoksena ostin tosikoiselle pinkin prinsessa zen-stonen ja itselleni mustan zen-stone-plussan, esikoinen peri vuoden vanhan punaisen zen-stoneni, nyt on äitillä ja tytöillä samanlaiset ämppärit, paitsi että minulla tuplasti tilaa siinä ja radiokin).

 

Meillä oli siis näennäisesti rauha aika hyvin maassa ensi alkuun. Mutta sitten alkoivat likat riidellä, kun kumpikin rupesi laulamaan ääneen ja kun toinen koitti mennä muualle, seurasi toinen perässä. Lopulta täällä oli käynnissä täysi sota, johon miehen kanssa sitten puututtiin ottamalla molemmilta soittimet pois, kun ne kerran aiheuttivat mokoman möläkän – ja siihen mennessä kun koitettiin aamupalalle mennä huusikin jo kaikki toisilleenja perheen naisväestä itki lopulta jokainen. Mies siinä välissä sitten yritti luovia, reppana, itsekin ihan kypsänä.

 

Jotenkin siitä kuitenkin rauhoituttiin, lapset aina vähän säikähtää sitä, jos minäkin alan itkeä. Aamupala, kun sille viimein koko perhe saatiin sovussa koottua, oli siis lopulta ihan seesteinen ja päivä siitä käynnistyi sellaisella vielä ihan normaalilla huudolla ja tottelemattomuudella, joka ei sen kummempaa mainintaa tarvitse, jokapäiväistä kun on. Mies joutui lähtemään töihin siitä, ja sen jälkeen oli menossa iltaa istumaan sisarustensa kanssa, joten minä pakkasin tyttäret autoon ja suunnattiin Itikseen ja uimaan. Hiukan matkalla arvottiin, että joskohan olisi sittenkin pitänyt käyttää auringonpaiste hyväksi ja mennä ulkoilemaan, vaikka Korkeasaareen. Mutta päädyin siihen, että uimaan mennään, kun oli kerran uintireissu suunniteltu. Olihan se tuuli jo aika kova eilenkin.

 

Ennen kuin uimaan asti siitä kuitenkaan päästiin, oli pakollinen kauppapyrähdys edessä, sillä kamoja pakatessa muistin, että tosikoisen simmarithan olivat kutakuinkin puhkihiutuneet. Uudet piti saada. Ainoa vaan, ettei simmareita juuri myydä tähän aikaan vuodesta missään… Anttilasta löytyi paria mallia sellaista kokoa, jota saatoin lapselle kuvitella käyttöön, koot väliltä 98-120 puuttuivat kokonaan. 120senttiset ostin, vähänhän ne lököttävät, mutta välttävät, niin harvoin kuin me uimassa käydään.

 

Samalla bongasin sieltä neidille kiiltonahkatennaritkin, molemmat likat kun olivat taas niissä hirveissä lenkkareissaan liikkeellä, siistejä sopivia ei kummallakaan edes ollut! Paitsi talvisaappaat. Uinnin jälkeen jatkettiin shoppamista juuri sen verran, että saatiin esikoisellekin vastaavat tennarit, ja parit verkkaripöksyt. Aika hauskasti nuo tennaritkin on nyt äidillä ja tyttärillä aika samikset, esikoisella pelkkää mokkaa, tosikoisella pelkkää kiiltonahkaa, minulla (ne jokunen viikko sitten ostetut) vähän sekä että 😀 On muuten esikoisella jo iso jalka, nuo kengät on kokoa 35! Tosikoisellakin kokoa 30.

 

 

Tänään on sitten vuorostaan myrskynnyt enemmän ulkona kuin sisällä, mutta vähän kyllä sekä että. Aamu oli sentään tänään mukava. Tyttäret tulivat meidän väliin köllimään molemmat, noustiin siitä vaihteeksi rauhalliselle yhteiselle aamupalalle. Myrskyä oli vain minun sisälläni, oli jotenkin huono päivä muutoin. Osa siitä hellitti kyllä, mutta aika tavalla taisin pitkin päivää raivota noille likoilleni, jotka eivät mitään täällä totelleet. Mies joutui tänäänkin menemään töihin, joten täällä keskenäni tyttöjen kanssa yritin siivouspäivää viettää ja tietäähän sen, mitä se noiden skidien siivoaminen on…

 

Apinan raivolla lopulta laitoin tuulemaan tyttöjen huoneissa kunhan olin ensin saanut keittiön siivottua. Kummankin huoneessa sai kahlata kamoissa ja roskissa, ja lattiat olivat täynnä hamahelmiä. Minä joka aina olen tykännyt pitää lastenkin huoneet siisteinä ja tavarat paikoillaan, viskelin nyt lelut vain lähimpään laatikkoon ja hirveän määrän roskaa pussiin. Pääasia että sain lattiat tyhjiksi, jotta pääsin imurilla vetelemään ne pahuksen hamahelmet sieltä sen syövereihin. Lopulta täällä oli sentään siistiä, niin siistiä kuin nyt tämän talon mittapuun mukaan voi olla.

 

Kevyt epätoivo oli tänään taas valloillaan, kun siivotessani mietin, tuleekohan tästä milloinkaan kotia, jossa on kaikki paikoillaan, sen sijaan että tämä on talo, jossa ei ole paikkaa oikein millekään… Kaipa tämä joskus. Keittiö nyt sentään on jo eräänlainen retriitti tämän sekasorron keskellä. Siellä on kaikelle paikkansa. Joskin sieltäkin puuttuu vielä paljon kaikkea, mikä on laatikossa autotallissa – tarviiko niitä oikeasti? nyt on yli puoli vuotta selvitty ilmankin – ja sen lisäksi siellä tai oikeammin siis täällä on jotain extraakin, sillä ruokapöytä on yhä meidän ainoa työpöytä.

 

Iltapalaksi lämmitin uunissa karjalanpiirakoita ja paistoin omenalättyjä. Yritin löytää jostain systerin omenapannariohjetta, huonolla menestyksellä (se romppu on tuolla jossain…), mutta hyviä nuo tavalliseen lättytaikinaan tehtyinäkin olivat!