Vuoden eka työpäivä. Viikon kolmas. Ja kuitenkin huomenna taas jo vapaata. Viimeiset pari viikkoa on ollut enimmäkseen vapaata, saanut nukkua puolille päivin ja tehdä mitä tykkää. Aivoparoille tuntuu olevan ylivoimaista ymmärtää, että tässä keskellä kaiken vapaan onkin välillä työpäiviäkin. Etenkin kun likatkin ovat vapaalla ja touhuavat tuolla omissa huoneissaan (tai taitavat leikkiä toisen huoneessa ihan yhdessä). Minulle ei todellakaan sopisi epämääräinen työaika!

 

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen rutiini- tai aikatauluriippuvaisena ihmisenä. Olen aina pitänyt siitä, että saan itse määrätä aikatauluni, ettei tarvitse pitää kiinni jostain joka päivä samanlaisina toistuvista säännönmukaisuuksista ja kellonajoista, kuten vaikka ruoka-ajoista – vapaalla syödään, kun siltä tuntuu! Mutta se taitaa tosiaan koskea nimenomaan vapaa-aikaa sittenkin.

 

Duunissa huomaan olevani säännöllinen kuin kello. Kaipaan kahvia aina tiettyihin aikoihin päivästä, pidän lounastauon aina tiettyyn aikaan päivästä, kelloon katsomatta. Vuosien rutiinin tuomaahan se, vaikka nykyisin joudunkin aina välillä lounaan pitämään muuhun aikaan. En nyt kuitenkaan ole kellonaikojen orja duunissakaan, mutta sisäinen kelloni on vahva.

 

Tässä epämääräisyydessä nyt on kuitenkin kyse isommasta rutiinista kuin yhden päivän kellonajoista. Tällainen tänään töitä huomenna ei ja sitten taas joku päivä on -systeemi ei ollenkaan sovi aamu-uniselle minälleni. Pääsen kyllä (nipin napin) arkisin sängystä ylös normaalisti koska on pakko, ja koska viis päivää töitä, kaksi vapaata rytmittää elämän omalla tavallaan säännölliseksi, tiettyihin raameihin. Maanantaina työaivot käynnistyvät, perjantaina tietävät sammua. Mutta näin, eestaas käynnistellen ja sammutellen ei meinaa osata ollenkaan orientoitua.

 

Kaipa tästä silti tänäänkin työn makuun pääsee, kunhan saa aloitettua. Maanantainakin piti tehdä lyhyt päivä, mutta kuis kävikään? Istuin koneen ääressä puurtamassa puoli kasiin asti illalla… Tiistainakin lopetin vasta puoli kuuden aikaan, joskin silloin aloitin aika myöhään. Tänään ajattelin oikeasti tehdä vähän lyhyemmän päivän, lähteä lasten kanssa vähän Jumboon iltapäivällä, mutta saas nähdä maltanko, kun tästä vauhtiin pääsen…

Niin se vuosi vaihtui ja uusi alkoi. Meillä oli oikein leppoisa vuodenvaihde. Iltasella syötiin yhdessä Uuden Vuoden aaton herkut, pelailtiin kaikki yhdessä lautapelejä ja lähdettiin sitten tuonne pihalle ampumaan muutama oma raketti. Ei oltu satsattu mihinkään suureelliseen, mutta muutama oma meillä on melkein joka vuosi ollut, ja tänä vuonna valinta sattui varsin hyviin raketteihin! Kun ne oli ammuttu, tehtiin pieni kävelylenkki yhdessä ja pakkauduttiin sen jälkeen autoon ja suunnattiin Heurekaan.

 

 

 

 

 

Jos jotain perinteistä meidän uudenvuodenvietossa on, niin tuo Heureka-käynti. Joskus jo kun vielä miehen kanssa seurusteltiin vuonna 1 ja 2 jälkeen vedenpaisumuksen, mentiin aina puolen yön aikaan katsomaan Vantaan kaupungin ilotulitukset kavereiden kanssa, koska sinne pääsi helpommin autolla. Yhden kerran on taidettu olla stadissa, muistan sen, koska odotin silloin meidän esikoista ja voin todella huonosti – oli syöty nachoja ja cheddardippiä, joita en sen jälkeen vuosiin voinut edes nähdä tulematta huonovointiseksi 😀 Stadiin tarvii mennä ihan toisella asenteella kuin Heurekaan – sieltä ei niin vain pääsekään pois.

 

Nyt jo monta vuotta on Heurekan ilotulitukset järkätty jo kymmeneltä illalla, lapsiperheitä varten, joten sopii meille loistavasti! Esikoinen jaksaa ja haluaa jo valvoa puolille öin, mutta tosikoinen on viime vuoteen asti nukahtanut jo matkalla Heurekaan, tänä vuonna ja kait viime vuonnakin vasta matkalla sieltä kotiin. Tai siis, viima ja toissa vuonna 😉 jos täsmällisiä ollaan… Heurekan ilotulitukset on kyllä aina yhtä hienot! Eihän sitä kestä kuin kymmenisen minuuttia, mutta se on traditio ja on ne niin hienot, että kannattaa sen vuoksi se vartti suuntaansa ajella. Tänä vuonna oli mageeta, kun koko yleisö alkoi taputtaa ilotulitusten päätyttyä.

 

 

 

 

Kotimatkalla tosikoinen tosiaan nukahti – vängättyään ensin siskon kanssa, olivatko ne kummankin mielestä hienoimmat Heurekan-raketit kissanpissoja vai meteoriitteja – joten hänet peittelin kotona sänkyyn, jotain vaille yhdentoista. Esikoinen vielä sinnikkäästi halusi valvoa, vaihtoi pyjaman päälleen ja teki pesän nojatuoliin takkatulen ääreen. Minä istuin siihen hänen viereensä, mansikkaskumppapullon korkattuani, ja mies tuli vielä meidän viereen haettuaan keittiöstä iltapalan jämiä tarjottimella. Siinä istuttiin, nautiskeltiin naposteltavaa ja juomaa, odoteltiin vuoden vaihtumista kaikessa rauhassa.

 

 

Vähän vaille kahdentoista alkoi tuolla ulkona pauke kiihtyä, mies ja esikoinen menivät ikkunasta ilotulituksia ihmettelemään ja vähän perässä siitä vielä minäkin. Melkoisen hienoja raketteja täällä ympäristössä ammuttiinkin! Osa jäi harmillisesti tuonne joen toiselle puolen, korkeiden kuusien taa piiloon, mutta paljon komeita raketteja ammuttiin ihan tässä meidänkin naapurustossa, taivas täyttyi valosta, kun tulitähdet lentelivät taivaalla. Kömmittiin peittojen alle noin vartin yli kahdentoista, viimeisten paukkeiden vielä kumahdellessa.

 

Uuteen aamuun ja vuoteen heräiltiin rauhaksiin, likat leikkivät legoilla (kunnes alkoivat riidellä niistä jälleen). Aamupalaa syötiin vasta lähempänä puolta päivää ja hämmästyttiin siinä aamiaspöydässä istuessamme yhtäkkiä alkanutta rakettien pauketta! Kurkkaus keittiön ikkunasta naapurin suuntaan paljasti, että oli tainnut naapurin väki unohtaa ampua rakettinsa yöllä, kun lähettelivät kirkkaansiniselle aurinkoiselle taivaalle siellä vielä ilotulituksia oikein urakalla!

"Missä" on edelleen tässä meidän talossa aika yleinen ja aina yhtä vaikea kysymys. Eilen tyttäret pykäsivät majaa olohuoneeseen ja tulivat kysymään missä pyykkipojat mahtavat olla. Jaa-a, ei aavistustakaan. Niitä kun ei ole vielä täällä taidettu kertaakaan tarvita, kuivuri kun hoitelee kuivaamisen ja narulle laitettavat pysyvät kyllä narulla ilmankin. Olisin ehkä voinut veikata, että ne olisivat löytyneet perähuoneesta niistä moneen kertaan myllätyistä laatikoista, mutten sitä ääneen tytöille sanonut. Toisin kuin miehelle, kun joulun aikaan etsi kaukosäätimiä ja sitä sun tätä muuta viritellessään mm. dvd-soittimen ja tv:n toimintakuntoon (keskenään).

 

Tänään esikoinen kysyi ensin tietäisinkö ehkä missä hänen tamagotchinsa mahtaisi olla. Juuen. Jossain siellä hänen huoneessaan, mutten tällä kertaa tarkempia koordinaatteja pystynyt antamaan. Kannattaisi pitää huolta tavaroistaan niin ne löytyisivät! Siis ne, joilla on mahdollisuudet pysyä tallessa, nyt ei puhuta autotalliin tai perähuoneeseen yhä hautautuneesta omaisuudesta. Vähän myöhemmin esikoinen tuli tiedustelemaan, missä Monopolyn säännöt mahtavat olla. Juu en niistäkään voi tietää kuin että jomman kumman neitosen huoneessa, jossain. On ne nähty täällä joskus.

 

Hivenen verran jo tyttösiä säälien ("äiti, tulisitko sä pelaamaan monopolya meidän kanssa?" [en, on työpäivä] "äiti, muistatko sä kuinka monta mitäkin rahaa pitää jakaa?" [en, en mitenkään muista] ) nousin tästä työpöytäni äärestä, koitin etsiä monopolyn sääntöjä edes niistä todennäköisimmistä paikoista tyttöjen huoneista. Mutten löytänyt. Sen sijaan löysin kyllä Tamagotchin ohjeet. Itse tamppa on niinikään jossain hirveän hyvässä piilossa… "Sit kun sä kasvat aikuiseks ja muutat täältä pois, sun tarvii sit penkoa kaikki paikat tosi huolella läpi," opasti jo pikkusisko isosiskoa. "Miksi?" kysyi toinen. "No et sä sit löytäisit sen sun tampan!" oli nuoremman looginen vastaus.

 

Niin, noita meidän neitosia, jotka riitelevät, kinaavat, känäävät ja etsivät milloin mitäkin tavaroitaan, joita eivät osaa tallessa pitää, on se kaksi. Sattuipa tuosta Heidin blogista silmiini, että lapsilisiin on tulossa vuoden alusta korotusta. Piti siis ihan penkoa, että minkähän verran sitä suodaan. Lopputolos meidän perheen osalta on 0 euroa korotusta. Koska korotus on sitten kolmannesta lapsesta alkaen, kympin kuussa. Onpas huikeaa, koskee erään laskelman mukaan noin 14% lapsista. Lapsilisää on taidettu korottaa kerran meidän tyttöjen elinaikana, jos oikein muistan. Onneksi tällä haavaa ei elämä ja toimeentulo riipu lapsilisistä, sillä ei niistä paljoon ole – eikä näillä "korotuksilla" tule.

 

Vaikka lisähän se on pienikin lisä tuloihin, etenkin jos autohaaveeni saisin tässä keväällä toteutettua. Meillä kun on tuo vanha mazda ja uusi toyota, nyt näyttää siltä, että autojen tasaveroistaminen ei menekään vaihtamalla toitsu vanhempaan vaan mazda uudempaan. Sellaisen Mazda3:n tai Toyota Auriksen haluaisin itselleni. Jotain vähän näpsäkämpää ja sporttisempaa kuin nuo isot autot. Hankala puoli vaan on se, että minulla on vaatimukseni… Meidän mazda on hyvinvarusteltu, uuden (käytetyn) auton pitäisi olla yhtä hyvin varusteltu, mikä on suomalaisittain helpommin sanottu kuin tehty, joten sopivan auton löytäinen on aika tuuripeliä. Onneksi asialla ei ole kiire.

Niin se aatto eilen vierähti. Heräiltiin aamulla myöhään, syötiin rauhassa aamupala. Viimeiset siivoukset vielä, tytöt leikkivät ja riitelivät, tosikoinen hyppi tasajalkaa jännityksissään. Puolilta päivin etsin netti-tv:stä joulurauhan julistuksen – meillä kun ei edelleenkään ole antennia viritettynä (heh, ei kyllä edes ostettuna…). Julistuksen jälkeen ryhdyin puuron keittoon, lounaaksi siis riisipuuroa, jota tosikoinen söi vain vähän, esikoinen urheasti vähän enemmän vaikka "koulun puuro oli parempaa, kun siinä ei riisit tuntunu suussa ollenkaan", mies löysi mantelin ja minä nautiskelin muuten vaan vuoden ensimmäisestä ja viimeisestä riisipuuroannoksesta.

 

Vähän joulun jännitystä lieventämään sama "tonttu", joka aina öisin täytti tyttöjen joulupukkikalenterin taskuja, oli laittanut kuusen alle kummallekin tytölle yhden joululahjapaketin, jotka avattiin vähän ennen puurolounasta. Siinä saikin mukavasti kulumaan suurimman osan iltapäivää uusilla leluilla leikkien. Tosikoinen sai paketista uuden kodin pikkuponeilleen ja esikoinen talon viidakkoeläimilleen – joita tytöt siis olivat pukkikalenterin taskuista pitkin joulukuuta löytäneen.

 

 

 

Viideksi lähdettiin aattoillan viettoon isäni ja tämän vaimon tykö. Kyllä oli joulupöytä koreana! Isän vaimo tekee kaiken itse, ja tekeekin paljon ja hyvää. Istuttiin pöydässä pitkään ja hartaasti, tytöt melkein meinasivat vähän väsähtää jo, mutta todella hienosti jaksoivat loppujen lopuksi kuitenkin. Toisin kuin sitten tänään, vaikka syötiin lyhyen kaavan mukaan… Tosin esikoista ei voi moittia kovin pahasti, maisteli sentään joka laatikkoa ja istui nätisi vaikka murisikin, ettei syö kinkkua enää tänään. Mutta tosikoinen pisti tänään pystyyn oikein kunnon shown

 

 

 

 

 

Oltiin eilen isäni luona pitkään. Pakettien jakaminen aloitettiin vasta lähempänä puolta yhdeksää, kotiin taidettiin lähteä joskus puolen yön maissa. Ei siis ihme, että tosikoinen nukahti jo isäni luona sohvalle ja autossa nukkuivat molemmat tyttäret. Tänään nukuttiin aamulla pitkään kaikki. Herättyään tytöt hyökkäsivät tietenkin ensimmäiseksi lahjojensa kimppuun. Tänään on sitten pelattu Silli-peliä, värjätty hiuksia, tanssittu Bellan kanssa, luettu Tatun ja Patun Outoa unikirjaa ja Carl Barksin joulusarjiksia sekä kuunneltu miljoona ja yksi vitsiä vitsikirjasta, jonka annoin miehelle ja lapsille joululahjaksi – esikoinen kun ei saa siitä tarpeekseen 😀

 

 

 

On mukavaa olla yhdessä perheen kanssa, niin kotona vain oman perheen kesken kuin vähän laajemmallakin väellä.

 

[Lisää kuvia meidän joulun vietosta flickrissä.]