Ostin itselleni luistimet joskus vuosi vai olisiko peräti kaksi sitten. Paljon ei ole näillä Suomen kolkilla luistelusäitä nähty, enkä minä ole jaksanut kyseisen aktiviteetin vuoksi raahautua likkojen kanssa millekään tekojääradallekaan – nimittäin siitä huolimatta että itsellenikin luikat ostin, se ei ihan mielipuuhaani kouluaikoina ollut, enkä sen jälkeen ole luistimia jalkaani laittanut kuin pari kertaa. Kerran kokeilin hokkareita – kaunareihin tottuneelle katastrofi! Ja kerran vedin jalkaani kouluajan luistimet ja jalkani olivat kuolla, kun olivat liian pienet… Niin, ja plussana tähän sitten se, että luistelu päättyy aina kiukkuun, esikoisella ainakin.
Koska minulla ja molemmilla tytöillä on edellämainitusta syystä iskemättömät tai ainakin lähes – esikoinen taisi ehtiä viime talvena koulun kanssa jäille pari kertaa, mutta tosikoinen ei viime talvena ostettuja luistimiaan kertaakaan päässyt jalkaansa laittamaan – on minun tehnyt koko talven ajan mieli päästä luistelemaan, mutta aina se on johonkin kariutunut. Joko hyvä sää on ollut päivänä, jona on ollut ohjelmaa jo muuten tai sitten ei ole ollut luistelusää, kun aikaa olisi ollut. Kunnes tänään, viimeinkin, mitä mainioin luistelusää eikä ennalta sovittua ohjelmaa! Jäälle siis!
Mies jäi kotiin laittelemaan kaappeja, ja viime töikseni ennen lähtöäni lasten kanssa, takki jo päälläni ja kengät jo jalassani, autoin miestä kantamaan yhden kaapeista esikoisen huoneeseen. Peruutin, as always jostain syystä, ja kuinka ollakaan, kompuroin esikoisen keskellä lattiaa maanneeseen säkkituoliin. Kaappirunko luisui käsistäni ja luonnollisesti miehenkin käsistä, vetäen viillot sekä miehen kyynärvarteen että minun kämmeneeni. Nostettiin kaappi paikalleen ja minä lähdin kirvelevän kämmenen kanssa luistelemaan.
Jos en kouluaikoina siitä puuhasta niin pitänytkään, nyt tykästyin ihan tosissani! Minulla on nyt hyvät luistimet, jalat eivät tulleet ollenkaan kipeiksi, ja jäällä oli ihana liukua! Tytötkin osaavat luistella sen verran, että pystyssä pysyvät ja eteenpäin pääsevät, mutta oikea tekniikka, liukuminen, on vähän hakusessa molemmilla. Ei kai se ihmekään, ottaen huomioon, että ovat luistelleet todellakin sen kerran tai kaksi talvessa… Minä vuoroin auttelin ja parhaani mukaan opastin tyttöjä, vuoroin nautiskelin jäällä liikkumisesta pyörähdyksin ja vaa’assa liukuen ja lopulta vetelin kunnon vauhtia jääradan ympäri moneen kertaan.
Tuli taas tämä tytärten luonne-ero esiin. Tosikoinen sinnikkäästi meni ja meni luistimilla, ja lopulta ei olisi pois lähtenytkään. Esikoinen katseli minua, yritti perässä ja masentui, kun ei osannut. Yritin opastaa perusluistelutekniikkaa, yritin sanoa, että aika monta vuotta minäkin harjoittelin ennen kuin edes tuota vähää opin (ja muutamaa kivaa hyppyä ja pirskaa, jotka jo olen unohtanut). Hetken tytär harjoittelikin ihan perusliukua ja vauhdin työntämistä, mutta sitten yritti taas ja sitten iski kiukku. Ja meinasi ihan luistimet jalassa kävellä kotiin asti, kun ei tosikoisen kanssa heti oltu lähdössä kun hän niin päätti.
Tosikoinen ei nimittäin tosiaan olisi pois halunnut ollenkaan. Ei, vaikka oli kaatunut ja noussut ja kaatunut ja noussut ja kaatunut ja… miljoona kertaa. Tytöllä on nyt kyynärpäässä hirmuinen mustelma ja kuhmu ja saman käden keskisormi turvoksissa. Kaatui nimittäin jossain vaiheessa suoraan jalkoihini niin että luistimeni terä osui vähän typyn käteen ja säikähdin jo, että kädelle olisi sattunut pahemminkin. Kyllähän sitä kuulemma särkikin illallakin, tietty, ja hetken mietin pitäisikö näyttää se päivystyksessä, mutta oireiden lievyyden takia päätin, että seurailen sormen tilaa vielä itse.
Luistelemasta palasi kotiin lopulta hyvin pahantuulinen joukkio. Muistin esikoisen aloittaessa kiukuttelunsa, miksen erityisemmin rakasta luistelukeikkoja tyttöjeni kanssa… Ne päättyvät aina samalla tavoin. Esikoinen murjottaa, kun ei osaakaan harjoittelematta niin kuin uskoi ja toivoi (ja sitten vielä sinnikkäämpi pikkusisko otti taas taidoissa kiinni!). Tosikoinen kiukuttelee koska siskokin kiukuttelee ja koska äitikin on pahalla päällä kivan jutun käännyttyä jälleen ikäväksi. Ja tällä kertaa plussana tuo jomottava sormi ja kyynärpääkin. Ei siis ihme, että hetken päästä oli mieskin pahalla tuulella!
Eikä siis ihme, että illan aikana ehti vielä sattuakin yhtä ja toista. Ei tosin mitään sen vakavampaa kuin paperiviilto kirjan sivusta tosikoisen muutenkin jo kipeään käteen ja muutamat roiskeet keittiössä minun päälleni. Oikeesti! En tajua, mikä tänään oli, mutta ensin roiskin lounaalla jälkkäripirtelöt päälleni. Ja sitten illalla ensin paistinpannua huuhdellessani rasvaiset vedet ja heti perään tosikoisen lasista pirtelönjämät. Ja myöhemmin iltapalaa pöydästä korjatessani omenamehut päälleni. Aina roiskuu kun rapataan.
