Author: Marilka

25 faktaa

Marilka1 Comment
Facebookissa kiertää tällainen meemi, jossa pitää kirjoittaa 25 faktaa itsestään ja tagata siihen 25 ystävää. Tulin tagatyksi, kirjoittelin tajunnanvirtaa naamakirjan noteseihin, ja päätin kopioida faktat tänne (joten FB:ssä ne on sitten tuplana…). Täällä en ala heittää haastetta eteenpäin 25 ystävälle, mutta olisihan se hauskaa, jos vaikkapa esimerkiksi Tepu ja Sari tarttuisivat haasteeseen, ja ihan vapaasti kaikki muutkin 🙂

1. Pidän itseäni onnekkaana
2. koska minulla on aviomies, jota rakastan ja joka rakastaa minua niin paljon
3. ja kaksi ihanaa omapäistä tytärtä
4. ja työ jossa viihdyn liiankin hyvin
5. ja oma kaunis joskin vielä keskeneräinen talo
6. ja ystäviä, joiden kanssa jakaa elämääni.
7. Ajan 11 vuotta vanhaa Mazdaa, joka vanhuudestaan huolimatta meni
katsastuksesta läpi huomautuksitta (eikä syy ehkä kuitenkaan ollut
lyhyen hameeni, vaikka työkaverin kanssa sellaista vitsiä
väännettiinkin)
8. Pukeudun lyhyisiin hameisiin tai tiukkoihin farkkuihin, ja korkeisiin korkoihin.
9. Olen toistakymmentä vuotta värjännyt huikseni räväkän punaisiksi,
koska väri sopii luonteeseeni paremmin kuin oma tumma harmaanruskeani.
10. Luen mielelläni kirjoja,
11. mutta lehtiä en jaksa lukea juurikaan.
12. Haen netistä kaiken infon, jota töissä tai vapaalla tarvitsen.
13. MInulla pysyy vasara, pora, ruuviväännin, pihdit ja aika moni muukin työkalu käsissäni.
14. Juon kahvia, hmm, paljon.
15. Tykkään välillä vaihtaa vähän vapaalle ja lähteä kavereiden kanssa ulos.
16. PIdän punaviinistä ja mansikka-margaritoista ja kuivasta omenasiideristä.
17. Kirjoitan henkilökohtaista blogia ja ammattiblogia.
18. Syön päivittäin palan tai kaksi suklaata.
19. Olen päässyt uudestaan talven makuun ja omistan taas luistimet ja sukset ja tykkään niitä käyttää myös.
20. Vihaan silti harjata autoa aamulla kiireessä, hame päälläni,
21. ja rakastan eniten kesää,
22. sillä viihdyn parhaiten lämpötilassa, jossa vaatetukseksi riittää bikinit.
23. Roikun facebookissa kai vähän liiaksikin.
24. Rakastan valokuvaamista, mikä näkyy siinä kuvien määrässä, jota
työnnän Flickriini jatkuvasti – ja se on vain jäävuoren huippu.
25. Pidän kyselyistä, testeistä, meemeistä, kaikesta tällaisesta hassusta.

Pakkas-ukon puremat

MarilkaLeave a comment
Minä vannoutunut talven vihaaja. Minä ikuinen palelija. Minä kesän lapsi. Joka tykkäsi talvesta joskus lapsena ja vielä nuorenakin, kun oli upeeta lasketella tammikuun hangilla auringon kimaltaessa lumikiteissä, kunnes alkoi tuntua mukavammalta ihailla tammikuun aurinkoa ikkunan läpi sisältä lämpimästä. Joka alkoi vihata koko pimeää talviaikaa ja lunta auton katolla ja kylmää ja märkää sitä mukaa kun vanheni. Minä. Olen yhtäkkiä alkanut taas nauttia talvesta täysin siemauksin!
 
Ehkä se oli se viime talvi, joka opetti, että oikeastaan on paljon ankeampaa, kun koko talven on mustaa, märkää ja pimeää, kuin että on lunta ja vähän pakkasta. Tai miksei paljonkin pakkasta, jos vaan voi pukeutua siihen asianmukaisesti. Duuniin en suin surmin vedä ylleni mitään toppiksia ja fleecekerrastoja! Sitä paitsi, kun menee autolla suunnilleen ovelta talliin ja takaisin, ei ole oikein motivaatiotakaan pukeutua sään mukaan, vaikka siinä on monta palelevaa hetkeä välissä silti.
 
Italialaisella hyvin Suomen oloihin sopeutuvalla (not 😀 ) Alfa Romeolla ajeleva hyvä ystäväni duunista kerran totesi vaatetuksestani (lyhyt hame, saappaat ja ohut trikoinen paita), että ihan palelee kun minua katsoo. Oli pakko heittää hälle takaisin oma lauseensa: "image is everything". Ei siinä sinänsä mitään, voi ne ulkoiluvaatteetkin olla aika sexyt 😉 Musta untuvatakki ja tummanharmaan housut, mikäs siinä ulkoillessa. Muttei ne työvaatteista käy.
 
Keskiviikkoiltana kirjoittelin, ettei miehellä ja minulla ole murtsikoita, joten on lasten kanssa laskettu mäkeä skimboilla. Esikoinen meille vinoili, että sen takia ei kaaduta mäessä, kun meillä on "apusukset". Itse oltiin kovasti sitä mieltä, että ei me muutenkaan, onhan tota hiihto- ja laskukokemusta kertynyt jo jonkin verran… Mutta tänään korjattiin molemmat asiat. Ostettiin meille miehen kanssa murtsit ja kaaduttiin niillä kumpikin tuossa tien toisella puolella olevassa pikkumäessä 😀 Ei ne murtomaasukset hyppää ja käännykään niinkuin skimbat!
 
Nyt on siis minullakin ensimmäistä kertaa noin viiteentoista vuoteen adekvaatit perus-talviurheiluvälineet. On luistimet ja on sukset. Laskettelemisesta miehen kanssa puhuttiin myös ohimennen, mutta ainakin alkuun siinä hommassa vuokrattaisiin välineet (vanhat kun ei ole siis enää suinkaan adekvaatit). Tänään oltiin hiihtämässä koko perheen voimin, mutta niin vaan on, että väittävät nuo ulkoilualueiden huoltojoukot, ettei vielä(kään) ole tarpeeksi lunta, että saisi kunnon latuja ajettua, joten sellaisia ei löydetty vaikka etsittiin. Tehtiin pieni pyörähdys Tornimäessä, mutta etenkin lasten oli vaikea hiihtää ilman latua.
 
 
 
Mies keksi tehdä tuohon jokivarteen pienen kahdeksikkoladun lapsille, siinä passaa hiihtää arki-iltoinakin, kun se on tässä kodin vieressä. Ja naapuri muistutti tuosta Valkjärven jäästä, siellähän pääsee hiihtämään kyllä ihan kunnolla ja luultavasti sinne on jo joku latuja hiihtänyt. Ja bongasinpa tuossa illalla läheiseltä pellolta latuja myös, samoin kuin kunnon pulkkamäen. Pitää muistaa, kun seuraavan kerran lähdetään pulkkailemaan! Huomenna kuitenkin tarkoitus olisi jälleen luistella, kunhan palataan appivanhemmilta syömästä.
 
Tämä pakkassää jostain syystä todellakin houkuttelee minuakin ulkoilemaan, vaikka vielä syksyllä olisin voinut muuta vannoa! Ja lumi inspiroi valokuvaamaan. Joten tänään läksin vielä päiväruuan päälle yksikseni pitkälle kävelylenkille kameran kanssa. Lähdin auringonlaskun aikaan, hiipuvassa vaaleanpunaisessa valossa, palasin täydessä pimeydessä puolisentoista tuntia myöhemmin, kamerassa satakunta uutta kuvaa. Matkaa kertyi arviolta kymmenkunta kilometriä, etukäteen suunniteltu etappini oli Klaukkalan kauniisti valaistu kirkko, mutta matkalla poukkoilin kuin pupu ja otin monta muutakin hienoa kuvaa!
 

Nautin kyllä aivan suunnattomasti tänään niin päivällä kirkkaasta aurinkoisesta pakkassäästä kuin sitten illemmalla tähtikirkkaasta kirpeästä ilmasta, lumen narskuessa jalkojeni alla. Kummallista, mutta niin voi mieli muuttua näköjään vuodenaikojenkin suhteen 🙂

Lyijypainot jalkaan ja mäkeen

Marilka1 Comment
Kun tuo talvi nyt on tänne kert tullut, onhan siitä otettava kaikki ilo irti niin kauan kuin sitä riittää. Joten tosikoisen päiväkodissa ovat käyneet luistelemassa ahkeraan ja lumileikit muu talvitouhu on maistunut tytöille kotipuolessakin. Esikoisella on harmillisesti ollut koulussa uintiviikot, joten eivät ole luistelemaan ehättäneet – toivottavasti pakkasia riittää vielä ensi viikollakin, jotta ehtisivät jäälle koulunkin kanssa! Ainakin pitää viikonloppuna mennä taas keskenämme luistelmaan taas.
 
Hiihtämistä tytöt ovatkin eilen ja tänään harjoittaneet ihan tässä kotiympäristössä. Kummallakin on ihan kunnon murtsikat ja hiihtäminen sujuukin hyvin. Tässä ei ole kuitenkaan latuja, enkä oikeastaan usko, että tytöt niitä niin kamalasti kaipaavatkaan, laskevat ennemmin mäkeä. Niinpä eilenkin alkoivat laskea meidän pihasta suoraan autotielle ja autotietä pitkin, jolloin tuli miehelle kiire keksiä heille jotain muuta. Meillä ei miehen kanssa murtsikoita ole, mutta parikymmentä vuotta vanhat slalomit kyllä. Mies keksi vetää ne jalkaansa ja meni lasten kanssa laskemaan mäkeä tuohon tien toiselle puolelle.
 
 
 
Tänään oli sitten minun vuoroni. Tosikoisella oli kaveri kylässä, esikoinen pyyteli kanssaan mäenlaskuun, joten paljon päälle (itse asiassa, liikaakin… piti käydä vähän keventämässä välillä), laskettelukamat autotallista jalkaan ja ei kun mäkeen. Siis pieneen mäkeen. Mutta saihan siinäkin ihan kohtuulliset vauhdit ja lapsille siinä oli ihan riittävästi, etenkin murtsikoin. Mutta hyvä ihme että noi laskettelusukset ja -monot painaa! En edes muistanut, millaiset lyijypainot ne jaloissa on!
 
   
 
Kivaa niillä oli silti tuossa laskea edes vähän! Siitä on neljä vuotta kun viimeksi olin minkäänlaisilla suksilla, silloin pari tuntia mäessä vuokra-curvereilla. Siitä on yli kymmenen vuotta, kun olen viimeksi laskenut noilla omilla kamoillani ja varmaan yhtä pitkä aika kun olen viimeksi hiihtänyt murtsikkaa. Monta kertaa on miehen kanssa harkittu murtsien ostamista, mutta aina se on jotenkin kaatunut näihin etelä-Suomen talviin ja kiireeseen. Onko mieltä ostaa kamoja, jos kerran vuodessa niitä käyttää?
 
Ihan pikkuisen minua nyt kuitenkin puraisi nimenomaan slalom-kuume. Siis mäkeen tekisi vähän mieli. Voisi vuokrata ne curverit jälleen (noilla omilla antiikkikamoillani en mäkeen tohdi mennä enää 😛 ), voisi lykätä muksut laskettelukouluun. Nekin varmaan tykkäisivät, kun tuo vauhti ja mäenlasku suksilla kummallekin maittaa! Jotenkin sitä on vaan niin laiska, ettei uimahalliinkaan muka koskaan ehdi, tai parin kilsan päähän sille luistinradalle – saati sitten lähteä päiväksi mäkeen! Onnetonta saamattomuutta…
 
Naapurit muuten kertoivat, että heidän muksut käyvät melkein joka ilta tuolla sen parin kilsan päässä olevalla luistelujäällä. Jäin oikein miettimään. Minä en saa itsestäni arki-iltana irti lähteä luistelemaan. Liian iso ponnistus… Juuri ja juuri selviää parista harrastusillasta viikossa. Loput illat sitä vaan haluaa olla kun pääsee duunista himaan – mikä mun osaltani on aika usein aika myöhään.

Kun ei tapahdu mitään

Marilka1 Comment
Mitä tapahtuu silloin kun ei oikeastaan tapahdu mitään? Kun lojuu sohvalla läppäri sylissä ja tekee töitä sen minkä flunssaiselta ololtaan jaksaa? Kun kotona on hiljaista, eikä kuulu kuin läppärin tasainen surina? Jossain tapahtuu aina. Kodin ulkopuolella ainakin. Mutta myös pään ja läppärin sisällä. Ykkösinä ja nollina verkossa. Kemiallisina reaktioina aivoissa. Puhumattakaan kaikesta siitä, mitä valkosolut tekevät tuhotessaan flunssan aiheuttajia elimistössäni.
 
Tänään on melkein koko päivä kulunut huomiseen valmistautuessa. Tällä(kin) kertaa se on tarkoittanut massiivista netin selaamista, se kun vaan on (it-)ihmisen ensisijainen tietovarasto, ainoa, jonka voi ainakin marginaalisesti uskoa olevan ajan tasalla jatkuvasti, kunhan muistaa tarkistaa artikkeleiden päivämäärät ja osaa pohjatiedon perusteella arvioida onko sisältö vanhentunutta vai ajankohtaista. Siellä kyber-avaruudessa olen viettänyt eilisen päivän ja tämän päivän, ja näillä näkymin sinne vie tieni ainakin osittain myös perjantaina. Tässä välissä ehdin nähdä välillä vähän ihmisiäkin.
 
Eksyin siinä surffaillessani Delta-auton sivuille, ihan oikeasta syystä jopa. Jäin tutkailemaan Kian malleja hetkeksi, henkilökohtaisesta syystä. Kialla olisi pari ihan kivan näköistä mallia, mieleen jäi ainakin cee’d ja Rio, jotka olisivat kohtuuhintaisia (uusinakin) ja kohtuullisen varusteltujakin jos ottaisi LX-paketin. Mutten voinut kuin ihmetellä varustevalintoja autoissa! Perus-LX-varusteista cee’dissä puuttui mm. vakionopeudensäädin, automaatti-ilmastointi ja sähköiset takaikkunat. Edellisen saisi lisävarusteena, samoin kuin paljon muutakin. Rion LX-varusteista puuttui lähinnä tuo vakionopeudensäädin – eikä sitä edes sivujen mukaan saisi lisätehdasvarusteena! Ehkä minä olen taas kummallinen, mutta paljon enemmän teen autossa vakionopeudensäätimellä ja automaatti-ilmastoinnilla kuin puna-mustalla sisäverhoilulla ja alumiinisilla poljinpinnoilla – jotka Rioon kyllä saisi…
 
Samalla kun seikkailin netissä, heitin Flickriin myös muutaman uuden kuvan, eilen lumisesta pihastamme, tänään tosikoisen uusimmista piirustuksista. Tyttö oli eilen varahoidossa ja olisi kuulemma voinut sinne jäädäkin, kun siellä oli paksummat peitot ja isommat piiirustuspaperit kuin omassa päiväkodissa 😀 Toisia lapsiahan saa vähän usuttaa käyttämään paperin tilaa hyväkseen, mutta tämä meidän neitosemme ei kuulu niihin. Käyttää koko paperin hyväkseen, ja mitä isompi sen parempi! Hälle pitäisi varmaan koittaa löytää kunnon maalausteline tai jotain synttärilahjaksi, kun tuo taiteilu on aina vaan neidin lempipuuhaa, ja onhan hän siinä hyväkin! Värejäkin käyttää upeasti.
 
 
Yksi vähän harmillinen puoli siinä on, ettei ole kunnon äksöniä. Olen tylsyyssyöjä. Syön kun ei ole muuta tekemistä. Tai kun tapahtumat rajoittuvat bittivirtoihin ja aivokuoren sähköpurkauksiin. Niinpä olen eilen ja tänään syönyt aivan liikaa. Napostellut jotain pitkin päivää. Kuivahedelmiä, banaanilastuja, pähkinöitä, vähän lakuja, hedelmäkarkkeja, suklaata, Ben&Jerry’s jäätelöä… Ja toki syönyt ruuankin. Vähän huono yhdistelmä, syödä ja lojua paikallaan. Onneksi olen tänään jo paremmassa kunnossa kuin eilen, huomenna töihin ainakin. Voi kun voisi mennä tanssitunnillekin, mutten taida vielä uskaltaa, jotta tämä menisi kunnolla ohi!

Tarmonpuuskan jälkeen väsy

Marilka1 Comment
Viime yö jäi viiden tunnin unien varaan, mikä ei sikäli toisaalta ole
edes huono, että olinhan kuitenkin kotona vasta viiden pintaan aamusta.
Oltiin tosiaan muutaman ystävän kanssa syömässä ja iltaa ja lopulta
liki koko yötä viettämässä Hotelli Vantaalla. Oli hauskaa tanssia
pitkästä aikaa oikein sydämensä kyllyydestä läpi yön! Lähdin
Tulisuudelmasta heti pilkun jälkeen, mutta narikasssa huomasin
hukanneeni narikkalappuni jonnekin yön aikana lompakkoa tai kännykkää
kaivaessani, joten vaikka alun perin oli melko etunenässä lähdössä,
jouduinkin odottelemaan koko ruuhkan ja lähtemään viimeisten joukossa –
ja tietenkin olin sitten taksijononkin hännillä. Kesti siis vähän
päästä sieltä himaan.

Puoli yhdentoista aikaan nousin aamupalalle perheen kanssa, sen jälkeen
hetki lokoisaa loikoilua vielä miehen kanssa tyttöjen leikkiessä. Sen
jälkeen sainkin tarmonpuuskan miehen lähdettyä lasten kanssa
pulkkamäkeen tarkoituksella antaa minulle hetki aikaa lepäillä. Hah!
Todellakin lepäilyä… Ihan alkajaisiksi samalla kun laitoin pesukoneen
pyörimään, ruuvailin auki kuivurin kaikki pölynkerääjät ja puhdistin
ne. Minkä jälkeen järjestelin kummankin tyttären kaapit uusiksi, kun
siellä nyt jo hetken on koristsydeemit vaatteita odottaneet. Ja kävin
läpi samalla pieneksi jääneitä vaatteita.

Samalla normaalit kotihommat, ruuanlaitto, keittiönsiivous kertaa
kaksi, iso läjä puhdasta vaatetta kaappeihin. Yöunien ja päivän aikana
nautitun kahvin määrään nähden – kumpaakin aivan liian vähän, sillä
kahviakin join vain aamupalalla pari mukia, lounaan jälkeen en edes
ajatellut kahvia sillä lounas syötiin puoli viideltä 😉 meillä on
omintakeinen rytmi viikonloppuisin oikeastaan aina – moinen tarmon
määrä oli melko yllättävää. Mutta on sitä sattunut ennenkin…

Nyt kuitenkin, kun on iltapala-croissantit syöty, väsyttää jo
huikeasti. Silmät lurpallaan kirjoitan tätä ja odotan, että tytöt
saavat pyjamat päälleen ja saan heidät sänkyyn. Mies laittaa tuolla
sokkeleita, ei voi laiskuudesta häntäkään tänään(kään) syyttää (aivan
ihanasti täällä joka viikonloppu saadaan pienieä juttuja tehtyä, joiden
ansiosta on aina vain kodikkaamman tuntuista 🙂 ), joten minä koitan
luotsata tyypilliseen tapaan ilta-säheltävät neitoseni petiin. Ja sen
jälkeen taidan kömpiä tuonne peiton alle mninäkin! Ja toivoa, että
rommimehu ja kunnon yöuni nitistävät flunssanalkuni…