Hyvät, pahat ja muuten vaan v*tuttavat

Se menee niin, eikös, että kun mies lähtee työmatkalle, vaimo sairastuu? Tai ehkä niin päin, että kun vaimo sairastuu, mies on työmatkalla. Perheessä on kiertänyt flunssa, olen neljäs ketjussa, enää esikoinen on sairastumatta. Ei mikään mahtiflunssa, mutta tällainen pää tukossa kurkku kipeenä/karheena muutaman päivän. Kaksi päivää koulusta/töistä poissa ja sitten taas arkeen. Tänään on veto veks ja päässä humisee. Kevyesti olen koittanut töitä tehdä, mutta silmien takana polttaa. Pakko ottaa kohta päikkärit, vaikka kello on vasta kymmenen.

Eniten tässä sairastamisessa harmittaa se, että olen vasta tässä ihan vastikään päässyt taas liikunnan makuun. Viime talvi ja kevät meni sellaisessa energiattomassa sumussa, jatkuvan uupumuksen ja masennuksen tilassa. Ahdistuhäiriöistäni päätellen siinä oli ihan aitoa masennustakin mukana, mutta näin jälkikäteen ajatellen masennuslääkkeet eivät ehkä olisi olleet minulle se oikea juttu, vaan kilpirauhasen vajaatoimintaa olisi pitänyt alkaa lääkitä jo talvella. Masennuslääke nosti kyllä mielialaa, muttei energiatasoa.

Nyt sen sijaan masennuslääkettä puretaan pois, kilpirauhaslääkitys alkaa olla tasonsa löytänyt. Olo on kuin uudestisyntyneellä. Jaksan ja ennen kaikkea haluan jälleen tehdä koirien kanssa pitkiäkin lenkkejä. Koiratkin voivat nyt paremmin. En enää lykkää kotitöitä hamaan tulevaisuuteen odottamaan, että niiden tekemättömyyden aiheuttama potutus ylittää jonkin haamurajan. Voin taas hyvin, tekee mieli liikkua. Ja sitten iskee flunssa ja taas meni veteläksi. Blaah.

Oman sysäyksensä tuohon liikkumiseen antoi myös firman askelskaba ja Fitbit. En minä viikon 103 000 askeleella ihan palkintosijoille yltänyt, mutta tajusin, miten vähän liikun oikeasti, vaikka pienessä mielessäni toisin olen luullut. Skaban aikana aloin lähteä enemmän liikkeelle ja tuntea taas sitä liikunnan iloa – samaan aikaan kun sitä Thyroxin-annostani nostettiin pykälän verran. Fantastinen fiilis! Jaksaa ja liikkua taas! Pilateksenkin aloitin – voi olla että tänään joudun sen jättämään väliin :/

Maanantaina täällä satoi kaatamalla, noin niinkun siirtyäkseni niihin muihin pahoihin ja muuten vaan v*tuttaviin. Mies tuli duunista, meni autotalliin viemään juuri ostamaansa kompuraa ja soitti minulle (makkariin). “Why is the garage flooding??!?” “How should I know? We had a thunderstorm and real heavy rain a while ago here, I guess that would do it…” Autotallissa oli iso lammikko, muttei suinkaan oven edessä, kuten olisin kuvitellut, vaan siellä perällä, seinän vieressä. Serverihuoneen lattia oli niinikään kostea. Riittämätön salaojitus?

Imuroitiin vesi lattialta – onneksi tuli talvella hankittua se wet-dry vac. Vesi-hazardin tultua hoidetuksi siirryin keittiöön laittamaan perheelle ruokaa. Ruuan muhiessa uunissa avasin läppärini ja tein jotain, kun nettiyhteys katkesi. Hetken perästä mies seisoi eteisessä kiroilemassa. Päätaulun sulake oli kosahtanut, kun hän oli putsannut sen imurin suodatinta sillä uudella kompuralla. Tai siis jollain siihen liitetyllä laitteella. Rintamamiestalo ja sen sähköt… Liikaa kuormaa ja vanha sulake poksahti ennen välissä ollutta uutta automaattisulaketta.

Jeespoks ja sitten leikin taas Unix-adminia, mutta vain osa ongelmista korjaantui. Meidän omat palvelut toimivat, hitaanlaisesti mutta kuitenkin, mutta nettiyhteys ei palannut. Teinit nurisivat, mutta minkäs teit. Routteri ei käynnistynyt. Vika ei onneksi ollut palvelimessa vaan virtapiuhassa, tai siis siinä muuntajamötikässä tai jotain. Mies eilen vaihtoi sen ja palvelin pyörii taas.

Eilen sen sijaan päätin käydä varaamassa ajan tatuoinnille, tai parille. Duck’s Tattoossa Itiksessä, missä kaksi kolmesta edellisestäkin on tehty. Ensin en meinannut koko paikkaa löytää, sen muutettua uudistetun Stockan jaloista. Sitten se ylimielinen pojankloppi siellä ryhtyi hankalaksi. “En laita tuota korvanipukkaan, sulla ei ole ennestään näkyviä tatuointeja.” “Öö, milläs se ensimmäinen sellainen saadaan sitten?” Käytiin tiukka kekustelu ja lopulta suostui siihen, että tikataan se korvan alle/taakse sitten, kun ilmotin sille, että mulla on kuuro vasen korva. Tahdon siihen tuon pienen mute-merkin.

Sitten käytiin tiukka keskustelu siitä, haluanko nyt ihan oikeasti pohkeensyrjään sen simplistisen feeniks-linnun “joka näyttää samalta kuin tuo neljävuotiaan kissapiirustus, joka mulla on seinällä”. Ja kaivoi netistä kyyhkysiä. “Se on feeniks, ei kyyhkynen.” Silmien pyöritys ja uusi haku. “Ei, en tahdo noita krumeluureja, tällainen yksinkertainen. Katso, samaa tyyliä kuin nämä muutkin.” “Ei noilla ole mitään tekemistä tän kanssa.” V*ttu menenkö jonnekin muualle vai teetkö? “Hei, mä olen nelkyt, mä tiedän jo mitä mä haluan.” Päästiin lopulta jonkinasteiseen yhteiymmärykseen (koska olin liian laiska etsimään toista tatuointimestaa tähän hätään, mutta sori hei, seuraavan tatskan teetän muualla) ja tatuoinnit tehdään 21.9.

No mutta. Tänään on esikoisen synttärit, tyttö täyttää jo 15! Illalla on kakkua ja pientä juhlintaa – esikoinen, tosikoinen, minä ja isäni ja ehkäpä pari tyttären kaveriakin. Josko tää kevyt ketutus tästä siihen mennessä väistyy. Ne päikkärit oikeesti tekisi varmaan terää!