Aamulla oli voimakas tarve lähteä vähän pakoon, Siinä hieroskellessani unihiekkoja silmistäni kahvimuki kourassa, pohdiskelin, että tuumaisin TGIF, jos en tietäisi koko viikonlopun olevan täynnä ihmisiä ja toimintaa ihan täällä omassa kodissani. Normaalin perjantaiväsymyksen lisäksi päällä on remppaväsymys.
Istuskelen studiossani (kotitoimistoni), tyhjä McDonaldsin diet coke (miksi ne laittaa sokeritonta vaikkei sitä pyydä?) -muki pöydän kulmalla, koirat sohvalla päikkärikoomassa. Lattialla on jotain sähköremppaan liittyvää sälää pusseissa ja laatikoissa; siirsin ne eilen illalla siihen sängyltäni, jotta pääsin nukkumaan. Tässä olen istua kyhjöttänyt vartin yli kahdeksasta saakka, lounaankin sain tuotuna tähän pöydälle. Ei siinä sinänsä mitään, niin minä istuisin muutenkin, koska työ. Nyt vietän lounastaukoani, (klo 13:16); itse lounaan söin yhden statuspalaverin aikana jo pari tuntia sitten.
Niin, meillä on siis tänään täällä sähkäri, kuudetta päivää putkeen vissiinkin, ja neljän hengen siivousryhmä aloittamassa koko viikonlopun urakkaansa. Rehellisesti sanoen olen tyytyväinen olooni täällä luolassani koirien kanssa. Kävin tuossa teetä keittämässä ja talo täynnä väkeä ja kaikki hujan hajan hieman ahdisti. Tai hieman enemmän.
Sähkäri saa toivon mukaan urakkansa jo loppuun tänään, sitten on vihdoin koko huushollin sähköt uusittu ja kunnossa. Sähköremppa vol 2. Eikun 3. Ensimmäinen hoiteli vain keittiön sähköt, toinen melkein koko loppulukaalin, tämä kolmas nyt viimeistelee sitten loput työt ja poistaa väliaikaiset ratkaisut. Minä en tällä hetkellä osaa edes hallita puolia meidän valaistuksista uusien kytkimien ja kytkentöjen ja Shelly-kontrollereiden vuoksi, mutta ehkä se tästä, viimeistään kun puoliso saa ne laitettua Applen Home:een. Mutta ovikello soi nyt kännykkäsovelluksessani.
Tänään ei sen sijaan ole remppamies tekemässä hommia, toisin kuin lähes joka päivä viimeisten 10 viikon aikana. Siksi meillä on nyt tuo siivousryhmä: remppa vol N alkaa olla lopuillaan (muutama pikkuhomma vielä ensi viikolla, ja vähän puuseppätöitä sen jälkeen, mittatilattua kaappia ja työpöytiä), joten on aika tehdä täällä vaihteeksi kunnon remppasiivous. Betonipölyt pois ja silleen, ennen kuin alkaa ikkunremppa (à la taloyhtiö), ja remppa vol Next (kesällä).
Niin jotta, mitä täällä sitten on tapahtunut näiden viime viikkojen aikana?
Sauna
Aloitetaan siitä. Nimittäin viime kesänähän meillä tehtiin massiivinen kylpyhuoneremppa. Se vähän niinkuin eskaloitui pintarempasta revitään-kaikki-pois-ja-rakennetaan-uusiksi -rempaksi about siinä vaiheessa kun vanhojen laattojen ja laastin purun myötä seinät alkoivat murentua. Siinä sitten purettiin seinä jos toinen, kunnes koko kylppärissä ei ollut ainuttakaan seinää jäljällä, ei edes kylppärin ja työhuoneeni välissä. Ei minulla ennen ollut yhteistä seinää kylppärin kanssa, mutta päätettiin siinä sitten samalla poistaa tarpeeton varastohuone välistä ja suurentaa sekä kylppäriä että työhuonettani.
Nyt meillä on upea koti-spa, joskin näihin viime viikkoihin saakka muutama “pieni” juttu sen ympäriltä on ollut vähän kesken. Kuten sauna.
Sauna ei suinkaan ollut ensimmäine asia, joka tässä remppapläjäyksessä thetiin, mutta tärkeä! Ja tällä viikolla sähkäri on laittanut sinne sähköt, joten kunhan joskus saadaan vielä lasiseinä ja -ovi siihen, pääsee ihailun sijasta ihan löylyihinkin. Niitä lasiovia ja -seiniä puuttuu täältä vähän muualtakin: suihkutilasta, kylppärin oviaukosta, ja yläkerran pikkuvessan oviaukosta. Niitä pitäisi tilailla. Mieluiten pian.
Kuvat mikonremppa.com
Studio eli työhuoneeni
Tähän työnhuoneeseeni tehtiin remppa vol 1 muutama kuukausi poikani muutettua omaan kotiinsa syksyllä 2019. Tai siis remppa tehtiin keväällä 2020. Tapetit revittiin, seinät maalattiin, lattiaan laitettiin parketti ja listat. Ihan pro työ se ei ollut ja muutama pieni juttu kuten ikkunalauta jäi silloin keskenkin. Sitten viime kesänä huone sai tosiaan uuden seinän, joka odotti panelointia (ja lattiapala parkettia).
Kun remppamies yhdessä puolison kanssa sitten alkoi suunnitella tämän huoneen töitä, suunnitelmat jälleen hieman paisuivat. Miehet purkivat vähän lisää seinää, mistä tuli itse asiassa vielä pikkuisen lisää tilaa huoneeseen, ja sitten seinä paneloitiin, parkettia lisättiin ja vähän vanhaa työtä paikattiin, ja laitettiin uudet lattialistat, joiden sisällä sähköt kulkee siististi (eli itse asiassa tässä huoneessa tehtiin myös sähköremppa vol 2). Yksi seinäluiska on kivilaattaa, ja ikkunalauta on siististi laatoitettu. Samalla tänne tehtiin osin laskettu katto, jossa on led-spottivalot ja koneellinen ilmanpoisto (korvausilma tulee ulkoa, en minä vakuumissa ole).
Uuden tilan (ja kaapin) innoittamana järjestelin huonetta vähän uusiksi ja tästä tuli oikein valoista ja tilava työhuone. Enää puuttuu mittatilaustyönä tehty kulmatyöpöytä, mutta sekin on prosessissa.
Siinä nyt poistuneessa varastohuoneessa (se oli joskus vaatehuone isovanhempieni aikaan ja alkuun meilläkin, sittemmin se toimi varastona) oli talon sähkökeskus, joten ihan kokonaan sitä ei voinut poistaa kuitenkaan. Tilalle jätettiin pieni “tekninen huone”, tai pikemminkin tekninen komero, jossa on sähköpääkeskus (yläkerrassa on alikeskus) ja nettikamat. Siis modeemi ja switch ja liuta lan-rasioita, joiden kautta piuhat menee ympäri taloa. Minulla on langallinen netti työhuoneessani, muuten piuhat lähinnä kulkevat noihin wifi-tukiasemiin ja ovikelloon. Kaappi toimii jatkossa myös (tuolta kaapin takaa kurkistavan) imurin kotipesänä.
Lasketut katot
Laskettuja kattoja on paitsi kylppärissä ja työhuoneessani, myös alakerran aulassa. Johdot ja putket kulkee nätisti siellä (ja uusien seinien ja lattialistojen sisällä) niin että ainakaan ihan kaikkialla ei enää ole sitä rumaa pinta-asennusta niille. Niihin on kaikkiin upotettu himmennettäviä led-valoja.
Joka ei vieläkään ole vessa ensinkään. Tai siis oli toki viime elokuuhun saakka. Nyt siellä on sentään taas valmius, kun siellä on pintaremppa tehty ja ovenkarmit kunnossa, mutta jos ja kun sinnekin haluamme seinävessan, tarvitaan vähän lisää työtä ennen kuin se ja lavuaari ovat paikallaan ja toiminnassa.
Listoja, ovenkarmeja ja kynnyksiä
Silloin kylppärirempan loppuvaiheilla, kun kylpyamme tuotiin sisään, piti irrottaa yksi ovenkarmi, että amme mahtuu. Se(kään) ei ollutkaan ihan helppo operaatio, joten lopulta miehet leikkasivat siitä vain palan pois. Ovea ei puoleen vuoteen saanut lukkoon. Ei tosin saa vieläkään, sillä nyt siinä ei ole ovea ollenkaan (vaan suihkuverho, odottamassa lasiovea). Uusi karmi siinä sentään on!
Samalla sitten uusittiin kylppärin ovea ympäröivät listat – lattia- ja ovilistat – sillä muuten se näytti hölmöltä: ainoa tammikarmi kun kaikki muut oli valkoisia.
Yläkerrassa keittiöstä puuttui kynnys, sellaisen remppamies teki. Ja sitten siinä eteisessä kävi vähän samoin kuin ala-aulassa: WC:n karmit ovat tammea, joten keittiön oven listat uusitaan sitten tammisiksi myös. Se on vielä vähän kesken.
Niin joo, ja uusittiinhan me tuo aulan lattia alkuvuodesta itse
Takaisin tähän hetkeen
Koirat alkavat mennä pitkin seiniä täällä. Alkaa olla aika lähteä niiden kanssa ulos. Mies on vielä ties missä kaupoissa hakemassa puuttuvia siivoustarvikkeita sun muuta, siivoojat ovat poistuneet, samoin sähkäri. Olen siis ihan keskenäni kodissa, joka ainakin osittain on jo putipuhdas. Makkari on vissiin siivottu, kun siellä on lakanatkin vaihdettu. Keittiössä oli vielä ainakin jokin aika sitten kaaos, mutta kaikki oli pesty. Huomenna tämä ralli jatkuu, mutta tänään voisi vaikka mennä kylpyyn.
Portaikon eilen asennettu uusi valaisin (jonka kaukosäädintä en saanut yhdistettyä). Ja siivoustarvikkeita…
Helatorstaina – kyllä, jo pari kuukautta sitten – pakattiin autoon koirat ja muutama rätti ja suunnattiin auton nokka kohti Kerimäkeä. Oli lämmin päivä, suorastaan helteinen, ja auton ulkolämpömittari näytti matkalla parhaimmillaan, jossain siellä Imatran seuduilla, 29,5 astetta. Siellä jossain pysähdyimme syömään savulohileivät ja jätskit ennen kuin jatkoimme matkaa Punkaharjun harjualueen kautta perille Kerimäelle.
Olimme vuokranneet mökin sieltä golf-kentän takaa, sellaisen kivan sopivan kokoisen mökin, johon koiratkin olivat tervetulleita. Asetuimme taloksi ja lähdimme etsimään järvenrantaa, siitä noin parinsadan metrin päästä. Koirat kirmasivat innoissaan ja onnessaan vapaina, minäkin nappasin flipflopit jalasta ja tallustin paljain varpain hiekkarannalle, jonka keskellä vielä nökötti pieni lumikasa. Kasa oli siinä vielä sunnuntaina, kun lähdimme ajamaan kotia kohti.
Perjantaina ajoimme Savonlinnaan, mutta silloin satoi. Lämmin kesäinen sää oli muuttunut syksyiseksi viileydeksi yhdessä yössä, keskellä kevättä. Melkein iski kiukku, sillä meidän oli ollut tarkoitus olla vain kaksi yötä ja ajaa kotiin heti lauantaina, mutta mies tavoitti mökin omistajan ja sovimme lisäyöstä. Lauantaiksi oli nimittäin taas luvattu kesää. Jätimme siis Savonlinnan sillä erää ja ajelimme tutkimaan Kerimäkeä sen sijaan.
Lauantai tosiaan aukeni jälleen kirkkaana ja lämpimän aurinkoisena. Parkkeerasimme auton rannan tuntumaan Savonlinnassa ja kävelimme rantaa pitkin katsomaan Olavinlinnaa. Arvatahan se piti, että koirat eivät linnaan olleet tervetulleita, joten lopulta mies jäi koirien kanssa ulkopuolelle, minun käydessäni kuvailemassa linnaa sisäpuolella, sen verran mitä nyt ilman lippua ja opastuksia saattoi. Ja ostamassa ukonvaajan. Jonkinmoinen keskiaikainen taikakalu se on, en minäkään enempää muista, vaikka sen autossa wikipedioin.
Jätimme sen jälkeen linnan taaksemme ja kävelimme sen sijaan rantaviivaa pitkin aina torille saakka, sinne sillan kupeeseen, mistä näkyy joku iso kirkko. Siellä teimme uukäännöksen ja palasimme samaa tietä takaisin autolle. Siinä oli meille riittävästi retkeä sille päivälle ja palasimme mökkiin grillaamaan ruokaa, lämmittämään saunaa ja saunomaan, sekä kävelemään jälleen koirien kanssa rantaan lumikasaa katsomaan.
Nokka ruttuun ja menoksi
Helatorstain jälkeen sää muuttui taas alkukeväisen viileäksi, muuttuakseen kertaheitolla lämpimäksi siinä kesäkuun alun tienoilla. Oli ylioppilailla komea juhlasää, ainakin eteläisessä Suomessa! Niin oli minulla kesäisen hyvä fiilis, että kun siinä sitten about viikko ylppäriviikonlopun jälkeen olin menossa firman liikuntapäivään, en huomannut edellä ajaneen pysähtyvän suojatielle, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Siinä sitä meni sitten mersun nokka ruttuun ja matka katkesi kuin seinään. Ainakin toviksi. Yli kaksi tuntia siinä vierähti, kun ensin odottelin, että mies tuli paikalle (mies, armas mieheni, joka haluaa kaiken hoitaa ihan tietyllä tavalla, on tehnyt minusta ihan uusavuttoman 😀 ), ja sen jälkeen, että hinuri tuli paikalle. Minua vitutti ja sapetti ja kaikkea sitä, mutta mies lohdutti, että se oli vain peltiä. Minä, hänen korvaamaton vaimonsa, sentään selvisin naarmuitta.
Hinurin vietyä auton korjaamolle – missä se yhä odottelee varaosia sun muuta – mies lähti taksilla kotiin, mutta minä lampsin jalkapatikalla viimeiset vajaat kolme kilometriä määränpäähäni. Siinä kävellessä, lämpimän tuulen lempeässä syleilyssä, haihtui vitutukseni ja saatoin viettää iltaa työkavereiden kanssa hyvillä mielin, tietäen, että kyllä kaikki järjestyy ja autoja saa uusia.
Uhkasi nimittäin mennä meidän kesäkuun suunnitelmat vallan uusiksi, autonpuutteessa. Niinpä mies ryhtyi tuumasta toimeen ja etsi meille toisen auton. Siinä vaiheessa ei vielä tiedetty edes, meneekö vanha auto lunastukseen vai korjaukseen, mutta päätettin yhtä kaikki ostaa kakkosauto. Siis sellainen ei niin järkevä menopeli kuin urheiluauto. Ja niin meille, keski-ikäisille, tuli talouteen toinen mersu. AMG-mersu. CLS63 eli 6.2litrainen V8-mersu. 15 vuotta vanha mersu, mutta aivan huikea menopeli, joka syö bensaa kuin bulli nappuloita.
Niin on nätti auto, ja niin on sillä seksikäs perä! Ei enää tarvitse laulaa, että “I’m too sexy for my car”. Ja Teboililta odotan joulukinkkua ensi jouluna.
Kirjaa kirjan perään
Ensimmäinen reissu, johon uudella autolla lähdettiin, oli viikonlopuksi landelle, ei sen pitemmälle. Jos olikin jo ollut lämmin muuten, alkoi siinä vaiheessa vasta nyt muutamaksi päiväksi tauolle lähtenyt hellejakso. Hakeuduttiin järven rantaan. Koirat pääsivät jälleen juoksemaan vapaina, joskin päivien kuumimmat hetket Ace vietti mökin viileimmässä huoneessa. Timmy ja Meggie the espanjalaiset siirtyilivät varjoisan ja aurinkoisen makuupaikan väliä.
Meidän landella tosin aurinkoinenkin spotti muuttuu yleensä noin puolessa tunnissa varjoisaksi, auringon kulkiessa metsäisen rinteen takana. Vasta iltapäivästä se poistuu metsän siimeksestä ja antaa täyden paisteensa mökkirantaan, kunnes painuu vastapäisen metsän taakse, järven toisella puolen.
Minä siirtyilin kirja kädessäni auringon perässä tuolista toiseen. Jo perjantai-iltana luin parvekkeella ilta-auringossa loppuun kirjan Masquerades (Forgotten Realms). Lauantaina avasin seuraavan, kotoa mukaan ottamani Murakamin After Dark. Sen viimeiset sivut luin sunnuntaiaamuna, minkä jälkeen lukaisin vielä kirjan Anopinhammas, jonka löysin hyllystä sänkyni vierestä, siellä landella siis. Meillä on siellä(kin) loputtomasti luettavaa, joten ei hätää, jos omat kirjat loppuu kesken.
Lauantai olikin niin kuuma päivä, että auringon paahtaessa korkeimmillaan, pulahtelin järveen tuon tuosta siinä lukemisen lomassa. Iltasella oli saunan aika ja saunan jälkeen istuin jälleen parvekkeella lukemassa, kunnes aurinko painui metsän taa, eikä valo enää riittänyt lukemiseen.
Olisihan sinne jäänyt pitemmäksikin aikaa, mutta työt vielä kutsuivat kotiin, joten sunnuntaina iltasella, kunhan olin saanut Anopinhampaan viimeiset sivut luetuksi, oli aika suunnata auton nokka takaisin kohti kotia.
Hyttysten ruokana
Toinen reissu, joka uhkasi jäädä tekemättä, jos autottomuus olisi ollut pysyvää (kyllä me vuokra-autoakin toki harkittiin), oli Juhannus Vesannolla. Pikkuserkkuni nuorimmainen pääsi ylioppilaaksi ja juhlia vietettiin juhannus-viikonloppuna, mistä saimmekin kimmokkeen viettää koko juhannus Savossa.
Torstaina aatonaattona jo pakkasimme auton ja lähdimme matkaan. Kummallakin oli vielä työpäivä, noin periaatteessa, mutta minä hoitelin päivystystä autosta käsin ja Kerkonkoskella mies piti yhden palaverin. Onneksi työt voi järjestellä monella tapaa. Ainakin satunnaisesti.
Pääsimme perille Vesannolle iltapäivästä joskus neljän maissa. Pikkuserkkuni lähti saattamaan meitä mökille, jonka saimme hänen ystävältään lainaan viikonlopuksi. Kun astuimme autosta ulos, hyttysparvi saartoi meidät. Suihkuttelimme OFFia nahkaan ja vaatteisiin ja yritimme kiireellä saada kamat autosta mökkiin, ilman miljoonaa hyttystä. Sangen hyvin lopulta onnistuimmekin, yhden oven taktiikalla. Siis että ovia on vain yksi auki kerrallaan, ja silloinkin vain niin lyhyen aikaa kuin suinkin.
Paikka oli todella kiva ja kaunis, ja ainoa harmituksemme olikin, ettei ulkona paljon viihtynyt, hyttysten syötävänä. Niinpä mökillä chillailun sijaan ajeltiin juhannusaattona Kuopioon Kallaveen rantaa dallaamaan, minkä jälkeen istuttiin pikkuserkun tuvassa jutustelemassa rauhassa ennen seuraavan päivän juhlahulinoita.
Myöhemmin, auringon käännyttyä jo laskuun, kävelin parin kilometrin matkan mökiltä järvenrantaan, hyttysiä uhmaten – mennessä niitä ei juuri näkynytkään, mutta palatessa taisin saada kaikki rannan hyttyset perääni ja kutsuivat vielä kaveritkin karkeloihin.
Juhannuspäiväkin valkeni vallan komeana, oli pikkuserkun pojalla hieno sää juhlistaa valkoista lakkiaan. Nostettiin ylioppilaan malja mustaherukanlehtisimalla ja viivyttiin tuokio juttelemassa pikkuserkun äidin ja muidenkin vieraiden kanssa.
Sunnuntaina, kotimatkalla, rankkasade löysi meidät Suonenjoella ja piiskasi autoa hyvän tovin. Vaajakoskelle mennessä sade oli jo jäänyt kauas taakse, ja vaikutti siltä, ettei missään muualla satanut ollutkaan.
Hangon keksit
Miehellä alkoi loma heinäkuun alusta, minun vielä pakertaessa töiden ääressä puolitoista viikkoa ennen omani alkua. Hanko tuntuu kuuluvan eteläisen suomalaisen kesäpakkoihin, ja mekin kävimme sen suorittamassa miehen oltua lomalla muutaman päivän, lauantaina kun minullakin oli töistä vapaata. (Ei minua suinkaan sapettanut olla töissä miehen jo lomaillessa 😀 )
Olihan se upea päivä sekin! Siitäkin huolimatta, että Hanko oli täynnä ihmisiä etsimässä koronaa, vaikka regatan alkuun oli vielä viikko. Terrierilaumamme piti huolen siitä, ettei kovin kummoisiin ruuhkiin eksytty, vaan syötiin sardiinivoileivät lounaaksi pienessä Satamakonttorin kahviossa, tai täsmemmin ottaen sen pihalla. Sinne on koiratkin tervetulleita, ja ihmisiä on aina melko vähän, sillä se on vähän syrjässä.
Hangosta ajoimme Fiskarsiin, mistä luulin löytäväni vanhan ruukin, mutta löydettiinkin vain kylä, jonka joka nurkka oli jotain käsityöläisiä tai taidetta täynnä. Päivällistä oli tarkoitus nauttia Fiskarsin kai ainoassa ravintolassa, mutta käveltyämme aluetta hieman pettyneinä ihmettelemässä, olin jo niin hangry, siis kiukkunälkäinen, että lopulta söimme lihikset nakeilla torikahvilassa. Hyvin nekin maistuivat nälkäisille! Edellisistä sellaisista olikin jo aikaa. Väitän, että maistui suorastaan paremmalta selvin päin ;P
Mies ja loma = projekti jos toinenkin
Miehellä ei ollut lomaa kestänyt kuin muutaman päivän, kun pesukoneemme hajosi. Vanha ja pitkään palvellut, kuutisentoista vuotta suorastaan. Nyt se tuli tiensä päähän ja oli aika ostaa uusi. Samaan aikaan aikoinaan ostettu kuivuri hyytyi jo pari vuotta aiemmin. Mieheni ei olisi se, joka on, jos ei tästä olisi seurannut projekti. Koska loogisesti uusi pesukone = kylpppäriremontti.
Rehellisyyden nimissä kylppäriremppa on vain odottanut tekemistä. Se(kin) oli alkuperäisessä kunnossaan (lukuunottamatta 70-luvulla uusittua lattialaatoitusta), ahdas ja epäkäytännöllinen, ja peffani paineli kuivurin nappeja aina ohi kävellessäni (jostain syystä hipaisunapit tottelevat paremmin lantiotani kuin sormiani).
Yhtenä kauniina aamuna, minun vielä tehdessäni töitä studiossani, lähti siis kylppäristä pihalle kaikki vanhat kaapit. Mies hommasi apujoukkoja ja niin lähti myös vanha pesukone sorttiasemalle ja iltapäivästä terassille ilmaantui uusi. Seuraavien parin viikon aikana homma vähän eskaloitui ja pihalle läks niin amme kuin suurin osa seinälaatoistakin (tosikoinen kävi urakoimassa ne irti). Uudet laatat odottavat laittoa, katto odottaa maalausta, ammenurkka odottaa lattialaattoja ja valeseinää, putki- ja sähkötyöt odottavat tekijöitä, ja mies tekee minkä ehtii.
Muilta projekteiltaan meinaan.
Nimittäin kun kesä ja kaunis sää on niin hyvä hetki tehdä, niin sitten pitää olla monta rautaa tulessa. Kuten ovien ja ikkunoiden maalaustyö (josta suurimman osan kai tekee joku muu, mutta kun jollain muulla ei ollut tarpeeksi pian aikaa tulla tekemään, aloitti mies senKIN homman itse). Lisäksi meillä on tehty täyssiivous (jonka teki enimmäkseen siivousfirma, minä pysyttelin poissa jaloista koirien kanssa, mutta mies hääräsi mukana työnjohtajana.
Niin, ja olisihan tuossa muutama muukin keskeneräinen asia. Miehellä on pikkuisen taipumusta poukkoiluun. Työssään kyllä asettaa selkeät linjat, mutta kotona tekee vähän yhtä ja vähän toista ja vähän lisää jotain muuta ja viettää tuntikausia rautakaupassa. Kaikki tulee yleensä lopulta (melkein) valmiiksi, joten ei kai siinä. Viimeiseen silaukseen voi mennä vuosi tai pari, mutta kyllä ne aina siitä.
Ihan pihalla tai ainakin terassilla
Tänä kesänä ollaan oltu pihalla harvinaisen vähän siitä huolimatta, että helteet on hellineet. Osasyy on ollut rikkinäinen työläppärinnäyttö, jolla ei päivänvalossa ole paljon tehnyt; olen siis luolassani työskennellyt ulkoisen näytön kanssa, uuden hienon HDR-näyttöni kanssa. Kieltämättä se on muutenkin kivampi tapa tehdä töitä, isolla näytöllä, vaikken aina kahta näyttöä käytäkään.
Lomani alkoi sitten viimein heinäkuun ensimmäisen täyden viikon jälkeen, jolloin pakkasin työkoneeni pakettiin ja UPSin kundi kävi noutamassa sen kuljetukseen. Viikkoa myöhemmin sain paluupostissa uuden koneen. Loman jälkeen ensimmäinen työpäivä kulunee siis uuden koneen laitossa. Siihen on kuitenkin vielä kolme viikkoa aikaa. Vielä, enää, whatever.
Piha on siis ollut normaalia vähemmällä käytöllä tänä kesänä, tai ainakin oli kunnes vielä siinä ennen lomani alkua mies kävi ostamassa meille uuden hot tubin. Viime kesä vielä sinniteltiin sillä edellisellä, jonka ei ikänsä puolesta olisi ollenkaan vielä kuulunut olla huonossa kunnossa, mutta olin sitten ajattelemattomuuksissani sen laitoihin pumpannut lisää ilmaa edellisekesän loppumetreillä tyhjentämättä allasta ensin. Saumahan siitä silloin ratkesi.
Lomani alettua viikko sitten, on piha taas ollut enempi olohuoneena. Paljuilua, grillausta, muurikkalättyjä, lukemista. Tosikoinenkin lillui altaassa nautinnolla hikoiltuaan laattojenpoistourakassa tuntitolkulla. Eilen aloitettiin päivä pihalta, ensin lojuttiin hot tubissa, sitten paistettiin muurikkalättyjä, sitten syötiin niitä ja juotiin jääkahvit, ennen kuin kello oli edes kymmentä. Olin nukkunut huonosti ja ylhäällä jo seitsemän aikaan.
Pihapihlajien katveessa
Lomani alettua olen viettänyt enimmän aikani pihalla riippumatossa lukemassa. Tai ainakin niin paljon kuin olen ehtinyt ja pystynyt. Kuulostaa ankealta sanoa lomalla “ehtinyt”, mutta tosiasia on, että vaikka mies tekee remppa- ja siivoushommat enimmäkseen itse tai apujoukkojen kanssa, on se kaivannut minunkin huomiotani jonnin verran. Kuten nyt vaikka uusien laattojen valitsemista ja koirien pitämistä poissa siivouksen jaloista ja mitä nyt kaikkea.
Eräänä päivänä lojuin kaikessa rauhassa riippiksessä lukemassa, auringon valon siivilöityessä pihapihlajien läpi niin ettei päivän kuumin paahde käy päälleni, vaikken ihan suoranaisesti varjossa olekaan, aloin yhtäkkiä kuulla kummaa raakkunaa. Ei sellaista, mitä varikset pitävät, vaan sellaista, mitä pitää joku pienempi lintu hädässä. Aloin katsella ympärilleni, syyllistä etsien, ihmetellen, mikä linnulla on hätänä.
Frodo ja kumppanit olivat juuri tapelleet susien kanssa, ja musta lintuparvi oli lentänyt heidän ylitseen, kun kohotin katseeni viereiseen koivuun. Siellä istui kanahaukka, kaikessa rauhassa, pienempien lintujen pitäessä hätähuutoa yllä. Kaivoin kännykkää riippiksen taskusta ottaakseni kuvan, mutta juuri sillä hetkellä haukka lensi tiehensä.
Olkaa vaan hyvät, linnut! Kaikki kaikkoaa, kun kaivan kameran/kännykän esiin. Jopa Ace lopettaa mitä ikinä onkan tekemässä, kun meinaan kuvata.
Sittemmin ei ole haukkoja näkynyt, eikä muutakaan tavallisuudesta poikkeavaa. Linnut pitävät konserttiaan, rusakko loikkii toisinaan pihan poikki, oravaa on näkynyt tänä kesänä varsin harvoin, ja koirat ovat olleet enimmäkseen sisällä. Kahdesta syystä: on ollut niin kuuma että niiden on parempi olla sisällä, ja ne ei oikein pärjää naruissa pihalla, vaan ovat aika solmussa niiden narujen kanssa.
Bilbo, Frodo ja kumppanit
Tänä kesänä tovereinani ovat miehen ja koirien lisäksi Frodo ja muut Sormusten Herran tyypit. Aloitin jo ennen lomaa Hobitista, ja jatkoin siitä loman alettua Sormusten trilogiaan. Ensimmäisen viikon aikana luin The Fellowship of the Ringin, nyt on menossa The Two Towers, noin puolessa välissä.
Tilasin eilen myös Hobitti-trilogian blu-rayna, Sormusten herrat löytyy kaapista ennestään, joten suunnittelin paria leffamarathon-päivää kirjojen perään. Sitten on LOTR-sivistysaukkoni tilkitty ihan huolella.
Yritin aloittaa LOTRia joskus kauan sitten teininä. Se oli ilmeisen väärä hetki minulle, sillä en päässyt alkua pitemmälle, kun jo kyllästyin. Osa syy voi myös olla ollut sen ympärillä silloinkin pyörinyt hype, josta sain vähän näppyjä. Juuri nyt hype tuntuu vähän laantuneen, vaikkei se kai koskaan kokonaan katoa, ja oma kiinnostukseni lukea kirjat on herännyt. Ostin siis koko sarjan itselleni, Alan Leen kuvittaman kauniin setin, jota nyt luen ja olen ihan tarinan lumoissa!
Elokuviakin yritin kerran tai pari alkaa katsoa, mutta ennakkoasenteeni lienee ollut se suurin este niiden katsomiselle. Jo valmiiksi koko tarina ärsytti minua, enkä oikein antanut sille edes mahdollisuutta. Nyt on tarina vienyt mennessään, joten mielenkiinolla odotan leffojenkin katsomista!
Jos Bauhausin korona-ajan ruuhkat on mikään mittari, ei me todellakaan olla ainoita, jotka on rempanneet kotiaan tänä coronakaranteeniaikana. Kuulemma Bauhausissa ja Ikeassa väkeä piisaa ja mitä nyt on kavereiden seiniltäkin bongannut, erilaisia projekteja on ollut yhdellä jos toisella, sen lisäksi, että onhan nyt myös puutarhanlaittoaika.
Meidän remppaintoa lienee koronaa vauhdittanut enemmän Acen tulo – neljä päivää enää, ja saadaan pentunen kotiin! Ensisijaisesti meillä oli tarve saada “ylimääräinen huone” (lue: toimisto/studio tai entiseltä nimeltään vaan askis) kuntoon ja työkalut pois talosta.
Siinä kun kaksi viikkoa sitten oltiin lauantaina saatu parketti lattiaan ja lattialistat paikalleen, ja sunnuntaina kokoilin huonekaluja paikalleen ja naputtelin tauluja seinälle, kysyi tosikoinen mieheltä: “When are we doing something about these stairs?” Mies vastasi: “Whenever you’re ready to start.” Niinhän siinä sitten kävi, että juuri kun oli yksi ikuisuusprojekti saatu alta pois, alkoi seuraava.
Silloin sunnuntai-iltana tosikoinen ruuvaili portaiden koristelevyt irti ja repi vanhat lattiahuovat irti. Mies suunnitteli laittavansa portaisiin laatat, mutta koska se lopulta tuntui liian työläältä, pohti mies puupintoja. Se tuntui typerältä betonin päälle, joten lopulta päädyttiin siihen, että laitetaan vain uudet huovat portaisiin.
Mikäänhän ei toki ole “vain”, kun tässä talossa tekee. Paikka on loputon savotta.
Viikko sitten, äitienpäiväviikonloppuna, meillä oli miehen apuna nuori kundi, joka lapioi mullat puutarhalaatikoista, nosti laatikot miehen kanssa eri kohtaan pihaa, ja lapioi mullat takaisin laatioikoin. Kundi myös kantoi kaikkea tuota pihanrakennushommista jäänyttä roinaa kuten tiiliä ja muuta pois pihasta. Pihatöistä päästyään kundi siirtyi sisälle putsaamaan vanhoja mattoliimoja portaista.
Viikonloppu oli upean lämmin ja aurinkoinen, ja minä ja tosikoinen vietettiin se kokolailla ulkona terassilla koirien kanssa. Sunnuntaina siivottiin tyttären kanssa piha-alueelta ylimääräiset puutarharoinat pois, aseteltiin isoja kukkaruukkuja sijoilleen ja täytettiin niitä mullalla, minkä jälkeen työnsin erilaisia kukkien siemeniä ruukkuihin. Nyt on tulossa ainakin samettikukkaa, auringonkukkaa ja jotain muutakin (olisi pitänyt säästää siemenpussit 😀 ), monta ruukkua.
Meille on tulossa harvinaislaatuisen kukkaisa puutarha tänä vuonna. Hyötykasvit ovat melko minimissä. Mies on suunnitellut kyllä paria kurkkua ja munakoisoa tai kahta, ja on meillä kahdeksan vai kymmenen chilintainta kasvamassa, mutta siinä se! Ruohosipulia kasvaa maassa, mutta muut yrtit mies meinaa laittaa ympärivuotiseen bubbler-puutarhaan meidän makuuhuoneen ikkunalle.
Aivan hemmetin upean viikonlopun jälkeen sää kääntyi taas talviseksi ja kuluneella viikolla on tullut rakeita ja räntää ja vaikka mitä märkää taivaan täydeltä joka päivä, eikä viikonloppu ollut kovin paljon parempi.
Eipä siitä säästä olisi paljon nauttimaan ehtinytkään, vaikka olisi ollutkin kaunis. Keskiviikkoiltana maalattiin käytävän seinät kertaalleen. Lauantaina homma jatkui toisen maalikerroksen merkeissä. Maalausurakka vähän myös laajeni alakerran aulan seiniinkin, mutta päivän aikana saatiin aherrettua myös portaiden ja tasanteiden primerointi (kaksi kerrosta). Ruokapuoli hoidettiin Woltilla, kuten myös edellisenä lauantaina ja tänään.
Tänään sitten remppa jatkui, ei suinkaan uusien porrashuopien asennuksella, vieläkään, vaan portaiden ja tasanteiden tasaamisella. Juuri kun meidän oli aika sekoittaa pikasementtiä tasoitusta varten, alkoi ukkonen jyristä jossain, ei kaukana muttei ihan lähelläkään. Sekoitettiin sementti siis sateisen pihan sijaan makkarin oviaukossa sateensuojassa. Levitin portaisiin ja lattioihin ohuen tasoituskerroksen ja paikkailin joitakin koloja seinänrajoissa.
Lounastauon aikana tuo ohut kerros jo ehti kuivua riittävästi, että saatettiin jatkaa töitä. Maalasin alakerran aulan pensseliosuudet toistamiseen, minkä jälkeen Pekingin ankan antaman energiabuustin voimin aloin rullata ovia valkoisiksi. Viisi ovea: kolme alakerran aulassa, kaks porrastasanteella (ulko-ovi ja sen sisäovi). Maalasin ovepieliä ja ovia kunnon vimmalla. Oli suunnattoman palkitsevaa nähdä kellertävien ovien muuttuvan valkoisiksi!
Olenko koskaan maininnut, että isoisäni ketjupoltti täällä sisällä ainakin kolme vuosikymmentä? Siinä vastaus miehen kysymykseen “why is even the ceiling so yellow here?”. Kaikki paitsi ne pinnat, jotka 70-luvulla silloisen muodin mukaisesti maalattiin tummanruskeaksi (kuten porraskäytävä) tai likaisenvihreäksi (työhuone, olohuone ja keittiö). Silloin täällä on edellisen kerran tehty pintaremonttia.
Vielä tuolla on tekemistä. Ovet ja karmit tarvitsevat toisen maalikerroksen. Seinissä on yhä paikkaamattomia koloja. Porrashuovat ja etulevyt on vielä asennettava. Ei taida ihan valmista tulla, eikä ole työkalut täältä autotallissa ennen kuin pikkuinen Ace tulee torstaina kotiin. Loppu-urakka on suunniteltu ensi viikonlopulle.
Loman viimeinen viikko pyörähti käyntiin sillä, että heräsin blogipostauksen villiin pyörinään päässäni. Koko loman ajan vaivannut writer’s block on ilmiselvästi tiessään, mikä tietää hyvää suunnitelmalleni pyhittää tämä viimeinen viikko kirjaprojektilleni. Siis kirjoitusprojektilleni. Kirjakäsikirjoitukseni hiomiselle. Mies nimittäin palasi jo töihin, joten paineet jatkaa pihan viimeisiä rakennusprojekteja siirtyivät päivästä iltaan.
Sitäkin lajia on nimittäin tässä loman aikana riittänyt, vaikka terassi saatiinkin valmiiksi jo ennen miehen loman alkua, ja paljukin terassin reunalle (sellainen “puhallettava”, inflatable, you know). Siinä tasaisella alustalla on ollut hyvä rakentaa vähän varastolaatikoita (neljä, tarkalleen ottaen) ja juuri nyt vielä puolivalmiina lähinnä metsämaantien bussipysäkkiä muistuttavaa piskuista puutarhavajaa, ja helliä väsyneitä lihaksia iltasella paljussa.
Tuo tuollainen rakentaminenhan ei ihan varsin ole minun juttuni. Minä lojuisin aurinkotuolissa tai riippumatossa kirjani kanssa vaikka aamusta iltaan. Se on lomaa parhaimmillaan! Olinkin siis varsin iloinen siitä, että siinä ensimmäisellä lomaviikollani keskimmäinen lapsonen tuli meille liki viikoksi jeesailemaan isäänsä (palkkaa vastaan tietenkin 😉 ) ja muutenkin vähän olemaan meidän kanssamme vaihteeksi. Minä sain rauhassa lukea, kun isä ja tytär kulkivat rautakaupoissa ja lautatarhoilla ja rakensivat ja pulasivat.
Kyllähän minä sitten luinkin! Lomani ensimmäisten parin viikon aikana lukaisin Harry Potterit alusta loppuun, ensimmäistä kertaa, suomeksi (erinäisistä syistä). Pojalla on hyllyssään ne englanniksikin, ehkäpä ne ovat sitten ensi kesän projekti. Esikoinen hurahti Pottereihin noin kymmenen vanhana ja nuoremmat sisarukset seurasivat perässä, jos eivät samalla innolla lukien niin ainakin elokuvien (joita meillä on kaksi settiä syystä x) ja pleikkapelien muodossa.
Potterit olivat niin monta vuotta niin läsnä elämässä, etten itse jaksanut ajatellakaan niiden lukemista. Vaikka itse asiassa tosikoinen taisi juuri katsoa koko leffasarjan jälleen kerran läpi, ja kai niitä pleikkapelejäkin ovat välillä pelanneet yhä, ne eivät samalla lailla enää täytä tilaa kotona, joten minulle aika kypsyi lukea ne, täyttää tuo Potterin muotoinen aukko sivistyksessä. Tai loput siitä, sillä väkisinkin olen nähnyt paloja elokuvista ja ainakin pari niistä kokonaankin.
Jaa mitäkö niistä tuumasin? Ensimmäiset pari olivat vähän köykäisiä, selkeämmin nuorille (lapsille) suunnattuja. Kirjat ja tarinat paranivat loppua kohti, vaikka pidin niistä heti ensimmäisestä lähtien. Ne imaisivat mukaansa ja soljuivat helposti eteenpäin. Paitsi se ihan viimeinen, jonka alkupuoliskon jälkipuolisko oli vähän junnaava ja fiilikseni oli vähän samanlainen kuin Ronilla: ei tästä mitään tule, haahuillaan vaan; miksei Harryllä ole suunnitelmaa valmiina? Kun se sitten taas lähti käyntiin, haahuilu tuntuikin merkitykselliseltä. Sitä vaan oli noiden kirjojen kanssa tottunut jatkuvaan äksöniin.
Tuomio: kyllä, ne kannattaa lukea. Viisi tähteä.
Ihan samaa mieltä en ole Frantz Kafkan kirjasesta Investigations of a Dog, johon tartuin Pottereiden jälkeen, ehkä vähän liian suurin odotuksin (joilla ei ollut mitään tekemistä Pottereiden kanssa). Lukaisin tuon 50-sivuisen lehtykäisen yhdessä illassa, keveän pettymyksen siivittämänä. Petyin siihen vähän samalla tavalla kuin David Duchovnyn hyvin erilaiseen, popularistisilla kliseillä kyllästettyyn kirjaan Holy Cow. Kummassakin oli potentiaalia, joka jäi täyttymättä. Kumpikin jäi keveäksi, vaikka ensimmäistä nyt ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa keveäksi lukea.
Kafka on toki aikakautensa tuote. Nietchemäinen ajatusten kietominen monimutkaisiin lauseisiin oli ehkä pakonkin sanelemaa, jos halusi olla vakavasti otettava ajattelija. Minua se vain tympii. Siksi Nietchekin on yöpöydälläni kesken. Kahlasin sitä satakunta sivua viime talvena, enkä jaksanut enempää. Suunnitelmani on jatkaa sitä jossain vaiheessa, mutta who knows. Se on raskasta lukea. Kuten oli tuo Kafkakin. Vähän ajatusta, paljon sanoja. Ihan hyviä ajatuksia, mutta aivan liikaa sanoja.
Todellinen ajatus jää oikeastaan aika köykäiseksi, kun se kiedotaan koristesanoihin. Vähän niinkuin nainen, joka ei oikeasti näytä juuri miltään, mutta saadaan oikeanlaisella meikillä ja hiusten laitolla näyttämään kaunottarelta. Nainen, jota satunnainen yhden yön hoito aamulla säikähtää, kun meikit on poissa ja hiukset sekaisin. Kuinka kummoinen voi olla ajatus, joka pitää esittää niin monimutkaisesti, ettei sitä tyhmempi tajua ollenkaan ja vähän älykkäämpikin harhautuu koko ajatuksesta sivuun kymmenrivisen lauseen myötä?
Tiedän, että minullakin on taipumusta koukerteluun. Paavalilaiseksi äiti sitä kutsui. Pyrin kuitenkin tietoisesti yksinkertaistamaan ilmaisuani, jotta se on ymmärrettävämpää. Kafkat ja Nietchet ja sen sellaiset syövät minun silmissäni koko uskottavuutensa olemalla teko-fäncyjä. Kirjoita niin monimutkaisesti, ettei kukaan ymmärrä, niin kuulostat älykkäämmältä ajattelijalta kuin kukaan muu. Onhan kai sekin oma taiteen lajinsa. Elitistisen älymystön älytöntä hifistelyä.
Niin, tuo koiran tutkimus oli tarinanakin jotenkin köyhä. Koira kohtasi jotain selittämätöntä, siis sellaista, mitä ei kyllä ihminenkään osaa selittää, ja lähti siksi kyselemään, miten maailma antaa ruuan. Paastosi itsensä henkihieveriin vastausta etsiessään, eikä silti ollut lähempänä vastausta, sillä ruoka ei vain tullut. Koirasta tuli skeptinen vanha narttu, joka halveksui naapuriaankin, jolle kasvotusten oli mielinkielin. Missähän pöllyssä Kafka on ollut tarinaa kirjoittaessaan? Jos haluaa lukea koiran näkemyksiä elämästä, kannattaa ennemmin tarttua Cervantesin kirjaseen The Dialogue of the Dogs.
Tuoss vaiheessa, kun Potterit oli sopivasti luettu, ja olin viettänyt pari epävakaista kesäpäivää tosikoisen, koirien, isän, isän vaimon ja toiseksi viimeisen Potterin kanssa landella, oli jo tytärpuoli palannut äidilleen ja mies tarvitsi apua rakentamisproggiksissa ja minun lukemispuuhani jäivät iltapuhteiksi. Ei siinä mitään sinänsä, sillä varastotila on todellakin tarpeen, jotta tuosta pihasta saa joskus siistin. Ihan nurisematta en K-Rauta-keikoista ja boxien kasaamisesta selvinnyt, mutta melkein.
Laatikot ovat nyt valmiit ja reunustavat terassia kolmella sivulla. Puutarhavajakin tosiaan bussipysäkkiä muistuttavasti puolivalmis, eli siitä puuttuu etuseinä ja ovi, ylimmät seinälaudat sekä kattohuopa. Eilen lupaismme naapureille vapaapäivän remppamelusta, joten vapaapäivän sain minäkin. Mitä siis tein? No, luin, tietenkin.
Kafkan jälkeen lukaisin Anja Snellmanin omaelämäkerrallisen kirjan Antautuminen. Se on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka, mutta vasta viime syksynä kirjamessuilta sen poimini itselleni ja vasta nyt sain sen luettua. Itsekin erityisherkkänä (ja BPD:nä ja whatnot) löysin siitä paljon itseäni, mutta myös paljon hyvin erilaista kokemusta, tietenkin. Vaikka en voi sanoa saaneeni siitä mitään konkreettista, se oli minulle todella vahva lukukokemus.
Suosittelen lukemaan tuon, olipa sitten itse HSP tai ei, olipa lähipiirissä erityisherkkiä tai ei. Kirja avartaa, avatessaan mielen sopukoita käytöksen takana. Kirja kertoo Anjan elämäntarinan löyhästi, tunteiden ja mielenliikkeiden näkökulmasta ennemmin kuin minään kronologisena kertomuksena. Miksi toimin näin? Miltä tuntui tämä? Millaiset tuntemukset ja ajatukset päässäni risteilivät, kun? En ole lukenut muuta Snellmania, joten en osaa verrata tyyliä, mutta tämä oli hyvin runollista luettavaa. Nautinnollista.
Eilen olin tosin siirtynyt tuostakin jo eteenpäin. Hikisen helteinen päivä löysi minut milloin varjon alta, milloin aurinkotuolista, lopulta riippumatosta kädessäni melko tuore kirja Profeetan soturit. Kotimaista kirjallisuutta jälleen. Olen viime aikoina lukenut enemmän kotimaista kuin edellisinä vuosikymmeninä yhteensä. Kasvua ehkä sekin? Jostain syystä minulla on ollut kotimaista kirjallisuutta kohtaan ehkä suomalaisen rujon elokuvateollisuuden synnyttämää ennakkoluuloa, jonka Max Seeck ja Mikko Porvali onnistuivat rikkomaan.
Joskus nuorena, kun haaveilin kirjailijan urasta, tuumailin, että kirjoittaisin itsekin englanniksi. Ymmärsin sen kuitenkin kohtalaiseksi haasteeksi – ei siksi, ettenkö kykenisi tuottamaan oikein pätevää tekstiä, vaan siksi, että asun Suomessa. Täällä kustantaja odottaa suomeksi kirjoitettua, tai ehkä ruotsiksi kirjoitettua. Ja jos kirja on vaikea saada julkaistuksi omassakin maassa, kuinka sitten suoraan ulkomailla? Tokkopa vaan. Ei sillä, että tuosta koskaan tuli todellista ongelmaa, sillä eihän minusta kirjailijaa tullut.
Kun sitten pari vuotta sitten – niin kauanko siitä jo on? – aloin viimein kirjoittaa sitä tarinaa, jota olen mielessäni valmistellut koko tähän astisen elämäni, kyllä se kovin luontevasti vain lähti suomeksi syntymään. Niin vahva ja vanha kieli kuin englanti minulle onkin, äidinkieli on kuitenkin äidinkieli. Vaikka toisinaan blogitekstini syntyvätkin englanniksi. Mikä missäkin tilanteessa ja hetkessä luontevimmalta tuntuu.
Viime viikonlopun jälkimainingeissa media on täynnä Tuskaa ja Pridea. Melkein jokainen pukeutui joko mustaan tai sateenkaaren väreihin. Tai sitten ei. Helsingin keskustan alue pullisteli kansaa, mutta suurin osa suomalaisistakin vietti kuitenkin tuonkin viikonlopun ihan niinkuin minkä tahansa viikonlopun. Itsehän rakensin terassia kirjamellisesti hiki päässä ja selkä vääränä.
Joskus ennen Juhannusta, kun vielä elin siinä harhassa, että terassimme valmistuisi suorastaan Juhannukseksi, ilmoittauduin halaajaksi. You know, mukaan siihen kirkon tempaukseen, josta Päivi Räsänen niin mielensä pahoitti. Jonkinasteista ironiaa kannaltani, että häppeninki oli nimenomaan kirkollisen tahon organisoima, mutta suurinhan on rakkaus. Kerrankin.
Viimeiseen asti toivoin voivani mennä halaamaan ihmisiä, jotka halausta elämäänsä tarvitsevat, mutta lopulta oli pakko myöntyä. Terassi ei itse itseään rakenna, eikä se ollut vielä Priden lähestyessä lähellekään valmis, joten minkäs teit. Hivenen lohdutti se, että halaajaksi oli ennemmin tunkua kuin pulaa. Sain taas ainakin hetkeksi vähän uskoa ihmiskuntaan.
Viime viikonloppuun mennessä meillä oli jo takana monta iltaa ja täyttä työpäivää uurastusta. Alkuun miehen kanssa pakersi esikoinen, ja Juhannukseen mennessä koolaus oli poikittaistukia vaille valmis ja Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina saatiin pari ensimmäistä kansilautaakin paikalleen.
Ennen Juhannusta oltiin parikin iltaa tuskailtu perustuksen tasaamisen kanssa, sillä vaikka ruuvattavat tolpat tekivät sen helpommaksi, ne myös tekivät sen aika, tuota, kettumaiseksi hommaksi. Esikoisella paloivat päreet siihen ihan vallan, jolloin sitten tapahtuikin sellainen luonteva vuoronvaihto ja minä löysin itseni terassityömaalta kutakuinkin jokaisena vapaana hetkenäni noin Juhannusaatonaatosta alkaen.
Lauantaiaamuna ennen kuin sen paremmin Pride- kuin Tuskaväkikään oli aamukahviaankaan hörppinyt (hyvä on, vähän ehkä aamu-unisen värittämä kuva, sillä oli kello “jo” yhdeksän), läksimme miehen kanssa kohti Finnoon Askoa. Siellä piti nettitietojen mukaan oleman parikin settiä tiikkistä ulkopöytää ja tuoleja. Tuolit olisikin saatu saman tien, mutta pöytä “ei ole”. Pitää tilata keskusvarastolta. Hyvin epäavulias myyjä vähän nyreissään katsoi, että Lommilassa olis pöytä, muttei sitten taas tuoleja.
Poistuimme liikkeestä vähin äänin ja autossa googlasin itse Askon myymälöiden yhteystietoja. Finnoo ja Lommila listalta ruksittuina soitin Lanternan Askoon, missä hyvinkin avulias ja ystävällinen myyjä selvitteli minulle varastotilannetta niin pöydän kuin tuolien kuin pehmusteidenkin osalta. Teimme kaupat puhelimessa, “tervetuloa noutamaan!”. Pöydästä ja kuudesta tuolista siis. Pehmusteita ei sielläkään ollut ja itse asiassa, tuoleistakin kolme saadaan vasta huomenna.
Ajoimme Lanternaan pienen K-market Hertta -pitstopin kautta. Kävimme maksamassa ja noudimme pöydän sekä kolme tuolia (ei tuonne autoon ihan helposti olisi kaikki kuusi kerralla mahtuneetkaan, joten vähän onni onnettomuudessa tämäkin). Tuolit pakkasimme autoon, pöydän virittelimme auton katolle – hurray for taakkatelineet! – ja ajoimme Variston Askoon pöytä auton katolla, kolme tuolia auton perällä, ja paketti krokotiilin häntäleikettä sekä pullo Pol Rogeria takapenkin jalkatilassa hakemaan tuolien pehmusteet.
Ai terassi? Kyllä maar se oli päivän pääagenda! Parin tunnin puutarhakalusteiden hakureissu venähti noin kaksinkertaiseksi ja oltiin kotosalla vasta yhden aikaan, kasattiin kalusteet terassin jo valmiille osalle (17 riviä lautoja) ja käytiin vielä heittämässä pieni kierrätyskeikkakin ostarille. Joskus siinä puoli kolmen helteiden aikaan päästiin viimein jatkamaan terassin laudoitusta. Pride oli siinä vaiheessa jo siirtynyt kulkueesta puistojuhlan puolelle.
Reilut kuusi tuntia puurrettiin mitaten ja sahaten (pöytäjiiri hoiti sen miehen ohjauksessa) ja ruuvaten ja kun iltasella lopen uupuneina lopetimme hommat, oli terassi edennyt 20 riviä aina porrassyvennykseen saakka. Jäljellä oli sunnuntaiksi viisi riviä kummallakin puolen porrasta (ja muutama muu pikkujuttu). Istuttiin uusilla tuoleillamme uuden pöytämme ääressä iltasella auringon painuessa puiden ja kerrostalojen taa ja skoolattiin Pol Rogerilla. Oltiin me se ansaittu!
Sunnuntaina ei ollut kiire aamulla ylös. Viimeiset viisi riviä valmistuivat reilussa tunnissa, joten siinä ehti sitten hyvin piipahtaa myös K-raudan lautatarhalla hakemassa vähän lisää kakkosnelosta terassin varastolaatikkopenkkejä varten. Ei nyt ehkä ihan sitä, mitä olin kuvitellut tekeväni loppupäivän, mutta en minä ihan hirveän kamalasti marissutkaan. Sitä paitsi, siitäkin huolimatta ehdittiin laittaa vähän parempi ruoka, eli marinoida ja grillata se krokotiilinhäntä.
Eilen illalla vielä aherrettiin terassin ja kiviportaan väliin lisäporras ja nyt on terassi viimeistelylautoja (ja niitä laatikoita) vaille valmis. Nostelin uudenguineanliisani (kolme ruukkua) ja kolmivärisen maljaköynnökseni terassille väriä tuomaan. Muutama lilakukkainen chili pääsi myös jo terassinreunalle. Epäilen, että ennen pitkää terassin reunukset ovat yhtä vihreää chilipuskaa.
Kyllä kelpaa! Terassi tuo aivan uskomattoman määrän lisää tilaa pihallemme, siis lisää käyttökelpoista tilaa. Ensimmäistä kertaa meillä on täällä tasainen alusta, sillä vanha patio oli kaikkea muuta ja sora-alueetkin, vaikka muuten ovat tasaisia, vajottavat jonnin verran vielä. Siinä oli hyvä eilen ja tänään vähän tehdä töitä uuden terassipöydän ääressä ja tarjota tänään isälle ja vaimolleen kahvit ja kirsikkapiirakat. Eikä enää tarvitse pelätä shampanjalasien kaatuvat pelkästä väärään suuntaan hengittämisestä.
Ihan tuskitta ei tämäkään projekti mennyt. Koolausten välissä sattui kolhua jos toistakin ja taas on jalat mustelmilla ja polviin sattuu. Nilkkakin taittui kevyesti pari kertaa. Selkä meni jumiin niin minulla kuin miehelläkin, joskin mies sanoi, ettei sillä ollut tuon työn kanssa mitään tekemistä. Mene ja tiedä. Vuoronperään noita selkiämme olemme kuitenkin valittaneet, etenkin sitten iltasella työt jo lopetettuamme, kun hetki on istuttu pöydän ääressä ja selkä mokoma kramppaa noustessa.
“Crybabies! You’re both just crybabies!” huusi tosikoinen ikkunastaan valituksiamme aikansa kuunneltuaan. Niin. Olisi tullut itse rakentamaan terassin. Vanhuus ei tule yksin 😉
System Failure for the Masses 