Muuttopuuhien huipennus. Kun olin palannut Oulusta, yritettiin pakata vielä illalla jotain. Ja keskiviikkoiltana lisää (mutta tytöillä oli silloin synttärit ja ajelin hirveässä sohjossa ensin yhtä yhteen suuntaan ja sitten toista prikulleen toiseen suuntaan ja todellisuudessa kummankin olisi pitänyt olla niissä kahdessa eri suunnassa prikulleen samaan aikaan…). Ja torstai-iltana muka loput, mutta laatikot ja jätesäkit loppuivat jo kesken. Miten ihmisillä voi olla niin järjettömästi tavaraa?
Tänä aamuna, siis perjantaina, mies lähti hakemaan kuorma-autoa ja minä viemään tosikoista hoitoon, hakemaan huoltoyhtiön toimistosta vuokrakämppämme avaimia ja kaupasta jätesäkkejä (ja illaksi siideriä, mutta ne odottavat jääkaapissa vielä aikaa parempaa, ei tänään teekään mieli). Ja sitten kotiin pakkaamaan viimeisiä. Ainoat apumme olivat appivanhempani, kun eipä sitä arkipäivänä kukaan pääse jeesaamaan. Ja koska minä vielä viimeisiä ladoin säkkeihin eikä anoppi pysty nostelemaan painavia, kesti kuorma-auton pakkaaminen kauan. Ja kesken auton kuormaamisen alkoi sataa luntakin. Tai räntää. Kaikki kastui.
Ja oli liukasta – joskin liukasta oli jo ennestäänkin ja meinasin saada mutkassa swervanneen pakettiauton perän suoraan nokkaani aamulla avaintenhakumatkalla…
Ja lopulta vielä todettiin, ettei saatu kaikkea edes mahtumaan sinne kerralla! Kuormurin lisäksi lastattiin meidän toitsu tavaraa täyteen ja appivanhempien niinikään. Anoppi jäi siivoamaan vanhaan kotiin sillä välin kun kuorma vietiin uuteen kotiin. Minä hain matkalta meille pizzat. Kuorman purkamisessakin meni kauan. Hommaa hidasti sekin, että uusi mesta on kaksikerroksinen ja portaikko on hyvin kapea.
Lopulta oli kuorma purettu, mutta meidän oli lähdettävä lastaamaan seuraava. Vielä oli vanhassa kodissa toyotallinen tavaraa tulossa uuteen ja iso kasa menossa autotalliin ja toinen mokoma kirppikselle. Eikä muuten mitään, mutta kun kello kävi. Olisi pitänyt hakea jo tosikoista pian hoidosta ja miehen päästä autoa palauttamaan ja avaimet antaa uusille asukkaille… ja, ja… Lopulta soitin kaverille (ja sitten päiväkotiin) ja sovittiin, että hän noukki tosikoisen mukaansa omiaan hakiessaan. Ja muutaman muunkin puhelun. Miehen puhelimella. Minulla oli tietenkin akku lopussa ja laturi jossain, niin no, jossain.
Siihen mennessä kun mies oli lastinsa kanssa kirpparin ovella, oli kello minuuttia yli viiden. Ja kirppis oli mennyt kiinni juuri minuutti sitten, eikä kukaan ollut enää ottamassa tavaraa vastaan. Siis mikä mesta menee nykypäivänä kiinni viideltä? Edes perjantaina. Eipä käynyt mielen vieressäkään, että niinkin voisi olla. Joten kirppiskamat on nyt mazdassa, ne pitää vielä heittää erikseen huomenna. Jolloin pitäisi purkaa laatikoita. Ja (miehen) puurtaa taas raksalla. Ja viedä ja hakea tosikoista noin sadansilta synttäreiltä tänä vuonna. Ja mies ja esikoinen (ja ihan vähän minäkin) on taas flunssassa. Huoh.
Voiton puolella jo, mutta epätoivoiselta tämä tuntuu yhä. Että tämä kaikki tavara täällä löytää muka paikkansa. Että laatikot saa tyhjiksi maanantaihin mennessä. Että NUO KAKARANI YMMÄRTÄISIVÄT JOSKUS NUKAHTAA!
En enää koskaan halua muuttaa keskellä pahinta työruuhkaa. Työpäivänä. Lumessa talvella. En ylipäänsä haluaisi enää koskaan muuttaa… Kunhan sinne omaan taloon päästään, en enää ikinä muuta mihinkään. Tai ehkä sitten parinkymmenen vuoden päästä on pakko. Mutta siihen mennessä NUO KAKARANI ovat jo keränneet kimpsunsa ja muuttaneet omilleen, hiippailemaan omissa portaissaan kun pitäisi nukkua.
Niin. Täällä on portaat. Täällä on kylmä (patterit eivät olleet päällä tullessamme ja lattialämmitykseen tottuneille jaloille lattia tuntuu muutenkin jäätävältä). Täällä kuuluu kaikki äänet naapurista (joten myös naapuriin se, kun minä täältä rääkyilin lapsille, tajusin…). Täällä pyörii paljon enemmän autoja ympärillä + huoltoyhtiöiden lumiauroja näemmä pitkin yötä (mutta eipä tarvitse tehdä itse lumitöitä). Täällä ei ole sälekaihtimia. Täällä EI OLE TISKIKONETTA (ja taloomme tulee kalusteisiin upotettava, joten sitä ei voi ottaa tänne)! Täällä on kaapeliverkko, mutta digiboximme on antenniverkon, koska sellaista tultiin (ja sellaiseen mennään).
Mutta ainakin nettiyhteys pelittää. Kiitos, Elisa! Kerrankin positiivinen ylläri siltä suunnalta!
System Failure for the Masses 
No, onpas sulla olluna hommaa. Hyvä kun sait sentään vähän apua appivanhemmista. Lapsilla ei ole hajuakaan siitä tietty, miten raskasta se muutto on. Eivätkä osaa tietysti olla yhtään mukautuvampia kun tavallisestikkaan. Tosin minä en sinuna olisi lähtenyt tommosena aikana minnekkään synttäreille kuskaan…ehtiihän niihin paremmallakin ajalla. Meilläkään ei ollut tiskikonetta väliaikarivarissa, mutta mies usein tiskasi kun olin niin kovasti raskaana, että ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiskiä pesemään jättivatsan kanssa. Vauva oli 5 kuukauden kun muutto omakotitaloon sitten vihdoin onnistui. Tosin siellä oli vain yksi toimiva pistorasia keittiössä, josta lähti varmaan niin monta jakorasiaa, ettei uskoa voi…Me muutettiin tavallista vähän isommalla peräkärryllä. Se oli "kiva" kun keväiselle kuraiselle pellolle lensi patjat tokavimpasta muuttokuormasta, vaikka ne oli niin hyvin sidottu (kevätmyrsky). Meillä oli vuokrattuna isoja muuttolaatikoita. Niistä vaan aika monta taidettiin siellä rivarin pihassa varastaa, kun jotain 7 puuttui kun palautuksen aika oli. Siskon mies tuli auttaan ja kantoi pyykkikonetta, pakastiarkkua jne. Kun minusta ei ollut niiden kantajaksi miehen avuksi. Ikänä en ole ollut niin poikki…muistan melkein pyörtyneeni mopatessani väliaikakämppää!