Lapset ovat tunnetusti varsin eläinrakkaita ja aika monessa perheessä se kissan tai koiran kinuaminen alkaakin jo lasten ollessa varsin pieniä. Jos siis perheessä ei eläimiä ennestään ole. Kuten meillä esimerkiksi. Tyypillisesti lasten toivomuslistalta löytyvät nimenomaan nämä perinteiset kissa ja koira, vähän isompana saattaa tulla niitä eksoottisempiakin toiveita kehiin, kuten käärmeitä sun muita.

 

Minun esikoiseni oli ovela ja tajusi kai äidin pupu-fiksaation jo parivuotiaana, ja niinpä ensimmäinen lemmikkipyyntö oli nimenomaan pupu. Sittemmin esikoinen on pyydellyt ihan koiraa, erityisesti dalmatialaista ja tosikoinen kissaa. Kissaa mieheni jo hetken harkitsikin jopa, mutta onneksi se meni ohi. Ei minulla sinänsä mitään kissoja tai edes eläimiä vastaan ole, mutta meidän elämäntyyliimme ne eivät vain sovi, reissaamme liikaa. Sitä paitsi ne elävät lyhyemmän aikaa kuin me, joten ne kuolevat ennen meitä, joten niitä joutuu suremaan. Ja minä kiinnyn niin valtavan voimakkaasti, etten meinaa selvitä edes lemmikin menettämisestä. Kuten on tullut todistettua jo kahden kanin kanssa.

 

Kissojen, koirien ja pupujen lisäksi olen kuullut hyvinkin mielenkiintoisia toiveita lapsiltani. Esikoinen esimerkiksi niinikään parivuotiaana sukulaisten lehmätilalla vierailtuamme pyyteli kovasti omaa lehmää. Se olisi kuulemma voinut asua meidän parvekkeella. Joskus vähän myöhemmin tytär olisi halunnut sinne samaiselle parvekkeelle sittenkin hevosen. Ja siitäkös vasta riemu syntyi, kun muutimme rivitaloon – meillähän olisi ollut hepalle ihan kunnon piha! Kumma jos ei jo hevosta ala herua.

 

Ja jos tytär niin riemastui jo rivitalon pikkuisesta pihasta, niin tottahan sitten kokonaisesta tuhannen neliön tontista! Nyt lemmikkieläintoivelistalla on "kissa, koira, hevonen ja lentävä lehmä". Rohkenen vain epäillä, että siivin varustettu lehmä ottaisi ja lentäisi pois meidän pihalta. Ei sillä, että sitä koskaan saataisiin tietää, meille ei tule lentävää lehmää eikä muitakaan eläimiä uudellekaan pihalle. Kanikoppia vähän harkitsin, mutta hautasin senkin ajatuksen.

 

Lentävä lehmä voisi sinänsä olla mielenkiintoinen eläin. Mistä lie tytöt ovat sellaisen keksineet! Kenties skeptisestä sanonnasta "…ja lehmätkin lentää", jota meillä kieltämättä viljellään monesti muodossa jos toisessa. Tai ehkä Itiksessä näkemästään vaijerilla kattoon kiinnitetystä "lentävästä" lehmästä. Mutta luulevatko tytöt, että oikeasti on olemassa lentäviä lehmiä? Jaa-a.

 

Tästä voisi siis jo päätellä, että tyttärilläni on pahoja aukkoja eläintuntemuksessaan, mutten sittenkään olisi aivan varma. Nimittäin esimerkiksi tänä aamuna esikoinen spekuloi kahta erikokoista muovikilpikonnaansa, jotka oli pienempänä mieltänyt äidiksi ja poikaseksi: "Äiti, eihän nää voi mitenkään olla äiti ja lapsi, kun tää toinen on maakilpikonna ja toinen vesikilpikonna. Kato nyt, niiden jalat on erilaiset!" Tarkka tyttö ja hyvin asioista perillä, jopa kilpikonnista. Täytyyhän senkin siis olla selvää, etteivät lehmät lennä!

 

Tytöillä on siis ilmeisesti vain suvulta peritty kieroutunut huumorintaju 😉 Esikoisella ainakin, tosikoisen tiedoista ja luuloista en mene mitään sanomaan vielä tässä vaiheessa elämää.