Oli synkkä ja myrskyinen yö, kuten sarjakuvasankarini Snoopy tapasi aloittaa kirjoitelmansa piskuisella kirjoituskoneellaan, joka oli hädin tuskin tätä iPad-näppäimistökansi-yhdistelmää suurempi. Vanhalla kirjoituskoneella, joka ei tuntenut korjaamista tekstin keskellä tai muutakaan. Esikoisen kanssa oli tässä aivan päivä, pari sitten puhetta niistä semmoisista, kun kerroin että sellaisella minäkin kirjoittelin kadonneet tarinani Amos Pandasesta, yksityisetsivästä. “Kamalan epäkäytännöllistä! Entä jos tuli virhe ihan sivun lopussa, sitten joutui kirjoittamaan koko sivun uudestaan!” Mmm. Mutta paremmasta oli vasta kevyt tuoksu tuulessa.

Esikoinen itse tosin turvautuu yhä vielä vanhanaikasempaan menetelmään: kynään ja lehtiöön. Sivu toisensa jälkeen täyttyy tarinasta, joka kuplii tyttären mielessä ja pyrkii ulos paperille. Lehtiöön minäkin aikoinaan kynäilin ensimmäiset tarinakyhäelmäni, ainakin auttamatta kesken jääneen (eikös ne nyt jääneet kesken kaikki, ja jää vieläkin? sama tauti kuulemma vaivaa esikoistakin, pitkäjänteisyys ei riitä kirjoittamaan “kirjaa” loppuun. siksi minäkin siirryin novellien kirjoittamiseen, ja nyttemmin tähän bloggailuun) Pikku-Naisten innoittaman tyttöromaanin. Ja muita kirjanalkuja, joita en enää muista.

Niin, oli siis synkkä ja myrskyisä yö, ja on yhä. Tuuli tuivertaa tuoden uutta lunta tupaan, taas. Päivällä paistoi aurinko niin että istuessani lounaalla kiinalaisessa ravintolassa oli suorastaan pidettävä aikat silmillä, ja lämminkin siinä tuli, auringonpaisteessa istuessa. Pari miestä siinä vieressä tuumaili ykskantaan: “Aurinko paistaa sentään tänään komeasti.” “Ei paista kauan, jos vanhat merkit paikkansa pitää.” “Näinpä.” Ja pitihän ne, vaikka siinä lounastaessa mieli olisi tehnyt Tenavien hurmaavan (anti)sankarin Piparminttu-Pipsan sanoin hihkaista, että älkää nyt maalailko pirtulla seinille!

Hakiessani tosikoista puoli kuuden aikaan oli aurinko vielä kirkkaana pilvien lomassa, tiet märät ja lämpöasteita kolmen verran ja autoni, tuo japanilainen, varoitteli liukkaista teistä (eyeroll, again). Lumien sulamisvedet muodostivat järviä tielle, ja aloin laulaa taas sitä vanhaa Ultra Brata: “Jos kaupunki tulivisi vesireittejä pääsisi pakoon — Vaan minä en ole kala! (Eiiikä mun auuto oo vene!)” Miehelle kotiin tullessani sanoin olevani niin tyytyväinen, ettei se pahuksen sääennuste mennyt sinne päinkään; eihän siinä mitään plussia luvattu lainkaan, vaikkakin aurinkoa kyllä. Hämärästi muistelen kyllä nähneeni myrskyn merkin, eli taisi se sittenkin mennä päin.

Niin, siinä auringon paistaessa ja teiden ollessa lumesta vapaat, tuumin, että ehkäpä ensi yönä, tai siis nyt jo tänä yönä, saisi nukkua ilman lumiaurojen meteliä. Viime yönä niillä oli oikein kokoontumisajot tuossa meidän kadulla, vaikkei katu ollut edes luminen. Vähän loskainen ehkä, ja tietty jalkakäytävä vähän sohjoinen, mutta tuskin nyt mitään, mikä oikeasti vaatisi kahdeksan lumiauran (tai neljän auran edestakaista) karavaania. Tiedättekö millainen mekkala siitä lähtee, kun aura auraa lumetonta asfalttia? Minä tiedän. Tyttäret eivät. Nukkuivat kaikki sikeästi metelin läpi. Kadehdittavat unenlahjat.

Tänä yönä niillä näyttäisi olevan aurattavaa taas ihan oikeastikin. Vaikka vankasti kevääseen luottaen uskoisin tuonkin lumen sulavan huomenna pois. Mutta saatan olla uskoineni myös pahasti väärässä, sillä sen pohjana on vain ja ainoastaan syvä toiveajattelu. Ja parin viime päivän kokemus, positiivinen yllätys kun en mitään sen sääennusteen jälkeen uskaltanut toivoa. Toivottavasti tuo myräkkä hellittää aamuksi. Tyly ilma tyttöjen (ja minunkin…) taivaltaa bussipysäkeille ja odotella satavarmasti myöhässä olevia busseja viimassa.

Kotona ei tuuli tunnu, ei edes viheltele nurkissa. Mutta pelkkä tietoisuus ulkona myöryävästä tuiverruksesta saa kaivautumaan entistä syvemmälle lämpöiseen sänkyyn. Talossa on hiljaista vähän levottoman illan jälkeen, tyttöjen jo vedellessä sikeitä. Omatkin silmäluomet alkavat painaa sängyn pehmeässä lämmössä. Aamuun on vielä matkaa. Aurinko armas, tule ja sulata lumi! Lämmitä ihanasti huomennakin!

Citymarket lähetti minulle tänään sähköpostia:

“…haemme keväistä valokuvaa huhtikuun lopulla ilmestyvän VIIKKO-lehden kanteen. Nappaa sopiva kuva ja lähetä se meille 17.3. mennessä…”

Nauratti vähän. Joku ei nyt ole ihan katsonut ikkunasta ulos. Eikä lukenut sääennustetta. Tai ehkä siellä on vain ollut joku minua optimistisempi kilpailua pykäämässä, sillä näillä näkymin jollei ehtinyt napata kilpailuun sopivaa kuvaa viime torstaina, seuraava tilaisuus ottaa keväinen kuva lienee vasta kilpailun jo päätyttyä, niin maaliskuuta kuin eletäänkin.

Toivoa täynnä ollut torstai näyttäytyi tosiaan niin keväisen hurmaavana, että ehdin jo julistaa fesessäkin että “I feel alive!” Linnut sirkuttivat, vesi tippui räystäistä, aurinko paistoi ja maailma tuoksui keväälle. Meidän talon katolta tuli alas iso jäämöhkäle, joka oli roikkunut räystään yli jääpuikkoineen jo viikon. Melkein jo kuulin niiden pienten punarintojen laulavan “kevätkevätkevät” niin että olivat pudota pudota pesästä.

Mutta tulipa harmaampi perjantai, ja aurinkoisena alkanut kylmä lauantai, joka päättyi lumimyräkkään ja pakkasasteisiin. Tänä aamuna ensin loskan jälkeen jäiseksi muuttunut maailma oli verhoutunut uuteen paikoin jopa 20 sentin lumivaippaan. Uusi lumi vanhan surma? Tuskin tällä kertaa. Luvassa on pakkasta ja loppuviikosta lisää lunta. Hartaasti toivon meteorologien erehtyneen.

Pakkasta tai ei, lunta tai ei, keväthän on kodin laittamisen aikaa, eikö? Meillä nyt on tosin kodinlaittamista ollut jo puolisen vuotta, erinäisin tauoin, ja tänään loppui jälleen yksi laittamistauko. Ensimmäinen rykäys kodinlaittoa oli syksyllä heti muuton jälkeen, asumiskuntoon. Toinen joulun molemmin puolin. Jospa nyt saadaan homma vietyä loppuun?

Purettiin viimeiset laatikot (no, melkein; yksi laatikollinen keskimmäisen kirjoja on vielä purkamatta), ja laiteltiin vähän tauluja seinille. Poraamisia ei vielä saatu aikaiseksi, sitä sitten myöhemmin. Taulujen paikat on kuitenkin suunniteltu. Hiljaa hyvä tulee. Rome wasn't built in a day. And even small things do make a big difference, kuten viimeksi juuri vähän eri yhteydessä kirjoitinkin.

Tytöistä nuoremmat kävivät vähän ulkosalla eilen ja tänäänkin, mutta muuten ovat hekin enimmäkseen viihtyneet sisätiloissa. Eilen katselivat elokuvia ja pelasivat pleikkaa, tänään puolestaan tekivätkin iMoviesilla (iPadilla) itse trailerin ja lyhyen elokuvan. Erään työkaverini poikien leffoista kuulleena ja ainakin yhden nähneenä voin sanoa, että tyttöjen ja poikien (kutakuinkin samanikäisten) leffat on erilaisia.

Tytöistä puheenollen. Tuossa kun peittelin tosikoista nukkkumaan, piteli tyttö tiukasti kaulasta kiinni, katsellen minua suurilla puppy-silmillään suoraan silmiin ja kysyi: “Äiti, saanko mä sanoa?” “Tottakai saat, sano vaan.” “Saanko varmasti?” “Tietenkin. Mitä sä haluat sanoa?” Ja veikeästi hymyillen typy sanoi viimein: “I love you.” “I love you too, baby!” “I'm not baby, I am kid!” Hymähdin, “Well, I love you, kiddo.”

Hiljalleen tuo englanti hiipii esikoisen ja tosikoisen arkikieleen. On toki hiipinyt jo jonkinkin aikaa, mutta tänä viikonloppuna taas huomasin sen erityisen selvästi, kun kumpikin kävi kanssani keskusteluja englanniksi, ja kun ruokapöydässä mies selitti englanniksi jotain, mihin esikoinen sujuvasti vastasi, suomeksi tosin, mutta selvästi koko miehen selityksen ymmärtäneenä. Samassa kohti tosin tosikoisella käväisi turhautuminen, kun hän puolestaan ei pysynyt mukana.

Tätä kaksikielistä uusperhearkea, kevättä odotellessa.

Aamuruuhkaisuudesta

Viimeaikaisten empiiristen havaintojeni mukaan ihmiset ovat tapojensa orjia, creatures of habit, myös sen suhteen mihin aikaan lähtevät aamuisin töihin. Ehkä osin työnantajien vaatimuksestakin, mutta sen ymmärryksen perusteella, että pk-seudulla on varsin paljon liukuvalla työajalla siunattuja toimihenkilöitä, väittäisin, että varsin moni lähtee töihin joka aamu liki minuutilleen samaan aikaan omasta halustaan, tiedostaen tai tiedostamattaan.

Tämän alkuvuoden aikana olen, kuten aiemmin jo olen kirjoittanut, ajanut Saloon vähän tavan takaa. Kolmena päivänä tällä viikolla, kolmena päivänä pari viikkoa sitten, parina päivänä pari viikkoa sitä ennen. Tarkoittaa sitä, että olen ollut Kehä1:llä (muutoin vähän myöhäaamuisista tavoistani poiketen) noin klo 7:12 ja 7:22 välillä, riippuen vähän siitä miten olen saanut itseni liikkeelle. Aikarako tuossa on vain kymmenen minuuttia, mutta sen vaikutus Kehä1:n tukkoisuuteen on hämmästyttävä!

Klo 7:12 ei tarvitse madella käytännössä ollenkaan, vaan Tuusulanväylältä Turunväylälle pääsee ajamaan kohtalaista 60-70km tunnissa nopeutta jopa maanantaiaamuna. Olen perillä Salossa 8:25.

Klo 7:17 pieni mateluvaihe jossain siinä Hämeenlinnantien nurkilla. Olen perillä Salossa 8:35.

Klo 7:22 mateleminen alkaa Tuusulantieltä noustessa ja jatkuu vähintään Vihdintien paikkeille. Olen perillä Salossa 8:45.

Viisi minuuttia on siis Kehä1:n ruuhkassa jo melkoinen tekijä! Mutta toisin kuin voisi kuvitella, nuo exponentiaalisesti kasvavat mateluvaiheet eivät loppujen lopuksi pidennä matka-aikaa kuin toiset viisi minuuttia! Toisaalta, vain kymmenen minuutin ero lähtöajassa tuottaa 20 minuutin eron perilletuloajassa. Pienestä kii.

Geeneistä

Hiihtolomalla viime viikolla leikkasin kaikille tyttärille otsiksen. Kaikki alkoi siitä, kun esikoinen halusi “samanlaisen otsiksen kuin äidillä”. Kun otsatukka oli leikattu, esikoinen ihmetteli sitä peilin edessä eri kulmista ja minä seisoin vieressä katsellen tytärtä täydellisen hämmenyksen vallassa. Tytössä oli… *jotain*. Kesti hetken että sain ajatuksesta kiinni: tyttöhän oli kuin ilmiselvä minä! Siihen asti olin aina mieltänyt esikoisen jotenkin paljon enemmän isänsä näköiseksi kuin minun. Pienestä kii!

Tässä alkuviikosta tyttöjen täti isän puolelta laittoi naamakirjaan koulukuviaan eri vuosilta. Ja koin uuden häkellyksen noiden kuvien äärellä, kun aivan ilmiselvä tosikoiseni katsoi minua noista kuvista! Tyttöni, jonka siihen hetkeen asti olin aina mieltänyt enemmän minun kuin isänsä näköiseksi 😀

Tosiasia onkin, että vauvana ja vielä muutaman vuoden ikäsenä esikoinen oli kuin ilmetty isänsä pienenä ja tosikoinen kuin ilmetty äitinsä pienenä. Mutta koska me kaikki ollaan varsinaisia geenipirtelöitä (minuakin on sanottu milloin isäni, isoäitini, isoisoäitini ja äitini näköiseksi; todellisuuden ollessa jossain siellä välillä), on tietenkin tytöissänikin geenivarantoa molemmilta suvuilta niin ruumiinrakenteessa kuin kasvonpiirteissä kuin monessa muussakin, kuten taipumuksissa ja lahjakkuuksissa.

Tyttöjäni aikani pohdittuani, peilaten myös omien kasvojeni muuttumiseen elämän mittaan, tulin siihen tulokseen, että dominoivat geenit eivät ole ihan yksiselitteinen asia, vaan eri piirteet vahvistuvat ja heikentyvät iän mittaan, hormonaalisten muutosten ja ties minkä kasvuprosessien myötä.

Kyökkibiologiaa 😉

Ulkona on vaaleanpunaista. Saunanraikkaana istuskelen sohvalla iPadini kanssa. Taustalla soi dreamy Morcheeba. Mies keittiössä valmistaa tacoja. Esikoinen meni nukkumaan meidän muiden ollessa saunassa, mistä lie noin väsynyt. Tosikoinen kävi kinumassa otsatukanleikkausta, kun isommatkin otsiksen halusi ja sai, mutta kun sanoin etten juuri nyt jaksa leikata hiuksiaan, puhui typy keskimmäisen ympäri lähtemään kanssaan ulos.

Hiihtolomani on huomenna puolessa välissä. Viikonloppu kului lasten kaverikuvioissa. Eilen nukuttiin pitkään, syötiin rauhassa aamupala ja tehtiin kuka mitäkin. Tosikoinen ja keskimmäinen viettivät ulkona monta tuntia liukumäen- ja lumilinnanrakennuspuuhissa. Pihalla on lumivuori, josta tytöt ovat tehneet liukumäen talon vierestä aina alapihan lumikasaan saakka, johon puolestaan rakentavat linnoitusta.

Mekin tartuttiin miehen kanssa lapioon ja kaivettiin yksi syksystä saakkaa pihassa seissyt Mersu jäisen lumen alta, jotta hinuri pääsi hakemaan auton huoltoon. Piha oli liukas kuin jäärata, ja kun liu'uin ja luistelin henkeni kaupalla yrittäessäni lahdata jäisiä lumimöhkäleitä pihan nurkassa olevaan vuoreen.

I swear, tota lunta on jo niin paljon, että meillä on lumikasoja pihalla vielä heinäkuussakin!

Urakan alkumetreillä kävin etsimässä sisältä parempipohjaiset kengät jalkaan. About puolivälissä olin täysillä astmakohtauksen kourissa. Pieni breikki siis ja avaavaa lääkettä huiviin, niin hetken päästä alkoi taas henki kulkea. Minua ei ole luotu talvisäähän, etenkään rehkimään talvisäässä. Lumenluonti pihamaalta aiheuttaa astmakohtauksen joka kerta, ja keuhkoputkiin alkaa sattua kylmä ilma. Minua ei löydä ladulta hiihtolomallakaan.

Lopulta saatiin auto esiin ja hinausauto kävi noutamassa sen. Esikoinen kotiutui keilaamasta juuri sen verran että ehti vaihtaa vaatteet ennenkuin lähdettiin tallille, ratsastustunnille. Maneesi oli pystyssä, oli vielä tunnin jälkeenkin 😉

Tänään mentiin esikoisen kanssa keilaamaan. Samanlaisissa kengissä, samannäköisissä tummissa farkuissa ja (eri värisissä) huppareissa oltiin ihan samikset 😀 Paitsi että minä olen silminnähden sen kolme kertaa tyttäreni ikäinen.

Tytär laittoi itselleen laidat käyttöön, mutta hävittyäni hänelle kolme kierrosta, ilmoitin että viimeisen kierroksen saa luvan keilata ilman laita-apuja. Keilasikin, ja hyvin keilasikin. Olkoonkin että peukaloni vammautumisesta huolimatta (sopivan painoisissa palloissa on aina reiät tehty liian isolle kädelle) olin voitolla tuota kierrosta siinä vaiheessa kun aika loppui. Eihän niiden laitojen kanssa opi kunnolla, kun roiskimallakin onnistuu!

Nyt on on jo pimeää, päivä on illassa. Vatsa on täynnä tacoja, nuoremmat tytöt sisällä ja esikoinenkin nousi hetkeksi ennen yöunille menoa. Lunta tippuu hiljalleen lisää. Kohta kutsuu yöpuu koko porukkaa. Ihana leppoisa loma 🙂 Kumpa vaan aurinko välillä edes paistaisi enemmänkin kuin parin säteen verran pilvien lomasta.

Eräänä päivänä viime viikolla, sinä ainoana päivänä jona en ajanut Turun moottoritietä, seisoin puolilta päivin Kurvissa odottamassa ratikkaa, matkalla asiakkaalle. Mieleni teki tupakkaa, ehkä ensimmäisen kerran ihan tosissaan sitten viime heinäkuun, jolloin lopetin koko touhun. Harkitsin kävelemistä Ärrälle hakemaan askin, mutta päätin pitää pääni ja seisoin aloillani pysäkillä, katsellen ihmisiä ympärilläni.

Jälkeenpäin, sitten illalla jutellessani miehen kanssa Valentine's Day -ankka-aterian ja viinilasin yli, keksin todennäköisen syyn tuolle hetkelliselle “tarpeelleni”, joka iltaan mennessä oli jo mennyt ohi ilman täyttymystä. Tullessani ulos Picnicistä syömästä lounassalaattia (miksi ihmeessä ne tunkee nykyään hedelmiä jokaiseen salaattiin?) näin Ärrän ikkunassa Iltisten lööpit, joissa kerrottiin 10-vuotiaan tytön kuolleen kun maneesi romahti kesken ratsastustunnin. Sarjassamme uutisia, joista en haluaisi olla tietoinen.

Kurvi on melko ankea paikka. Siellä voi nähdä huumediilereitä porttikongeissa keskellä kirkasta päivää. Alkoa siellä ei taida olla, ei ainakaan ihan näkösällä, mutta pussikaljat ja muut pussijuomat kuuluvat katukuvaan. Aamulla ja iltapäivällä Kurvi on täynnä commuter-väkeä. Työmatkalaisia, jotka vaihtavat metron, bussin ja ratikoiden väliä. Mutta keskellä päivää enemmistö kulkijoista on jonkin sortin laitamilla elämässään.

Kiskojen toisella puolen ratikasta astui ulos nuori tyttö vanhemman miehen seurassa. Heittivät hyvästit siinä pysäkillä ja kumpikin lähti vähän horjuvin askelin ylittämään toinen kiskoja, toinen tietä. Edestäni hoippui ratikan oville keski-ikäinen pariskunta, kummallakin äänihuulet pysyvästi vaurioituneet eikä luiden päällä lihaa.

Viereeni parkkeerasi vanha pariskunta. Mies oli ketjupolttaja, jonka etusormen ylin nivel oli taipunut tupakan ympärille ja nivel oli lommolla juuri tupakan verran. Nainen vieressä tuijotti suoraan eteenpäin tyhjä katse silmissään, olemus lyyhistynyt, kuin elämässään jo luovuttaneella.

Minulla on asiat niin hyvin. Ehkä pelottaa, että maneesi romahtaa tyttären niskaan ratsastustunnilla. Mutta niin ei ole ainakaan vielä käynyt. Ehkä pelottaa, että mitä tahansa tapahtuu tytöille, mutta niin ei ole ainakaan vielä tapahtunut. Eikä elämää voi elää peläten aktiivisesti pahinta. Siksi mieluummin en tietäisi, että onnettumuuksia ja pahoja asioita sattuu ihan tavallisille lapsille, kelle tahansa. Tai aikuisille, mitä siihen tulee.

Torstaina oli se Valentine's Day. Mies illalla hemmotteli paistetulla ankalla, veriappelsiinikastikkeella ja creme fraiche -ruusukaaleilla sekä ateriaan sopivalla viinillä. Istuttiin kynttiläillallisella juttelemassa kunnes kiivettiin yläkertaan mukavaan sänkyymme nukkumaan. Mietin kaikkia niitä, joilla ei ole asiat yhtä hyvin. Mietin niitä ihmisiä, joita olin katsellut Kurvissa. Mietin olivatko he onnellisia elämänsä valintojen kanssa. Metin, mikä heidät oli ajanut tilaan, jossa olivat. Kohtaloita. Ainakin minun silmissäni. Ja nukahdin lämpimän peittoni alle.

Perjantaina tulivat tytöt. Kaksi kolmesta, anyway. Keskimmäinen kerkesi kotiin leffasta ennen kuin minä töistä. Tosikoinen oli kaverinsa kanssa, ja tuli kotiin liki tunnin kotiintuloaikaansa myöhemmin. Soitteli kyllä kertoakseen, että muisti bussiaikataulun väärin ja kesti ennen kuin seuraava tuli ja whatnot. Uskalsin hengittää, kun lapseni oli turvallisesti näiden seinien sisällä. Ja soitin esikoiselle, että oli varmasti päätynyt turvallisesti kaverinsa seinien sisäpuolelle yökyläilemään.

Lauantaina heitin tosikoisen serkulleen ja iltasella odottelin esikoista kotiutuvaksi kaverilta. Tytär tuli sovitulla bussilla, hyväntuulisena, mutta vähän vähän nukkuneena. Viime yönä sitten vetikin unta palloon 13 tuntia. Pyysi, että tehtäisiin jotain vain hän ja minä kaksistaan hiihtolomalla. Niinpä mennään tiistaina keilaamaan. Nyt pitäisi sitten kehittää jotain vastaavaa johonkin sopivaan hetkeen tosikoisen kanssa.

Keskimmäiselle tuli eilen meille yökyläkaveri, joka lähtee kohtapuoliin. Tosikoisen hain tunti sitten serkultaan. Ollaan taas kaikki koolla, ja kohta enää vain me, meidän perhe. Hiihtoloma on aluillaan, ollaan lomalla kaikki. Tyttärillä on erilaisia suunnitelmia, mutta keskiviikon olen varannut perhepäiväksi. Silloin tehdään jotain kaikki yhdessä.