Aamuruuhkaisuudesta

Viimeaikaisten empiiristen havaintojeni mukaan ihmiset ovat tapojensa orjia, creatures of habit, myös sen suhteen mihin aikaan lähtevät aamuisin töihin. Ehkä osin työnantajien vaatimuksestakin, mutta sen ymmärryksen perusteella, että pk-seudulla on varsin paljon liukuvalla työajalla siunattuja toimihenkilöitä, väittäisin, että varsin moni lähtee töihin joka aamu liki minuutilleen samaan aikaan omasta halustaan, tiedostaen tai tiedostamattaan.

Tämän alkuvuoden aikana olen, kuten aiemmin jo olen kirjoittanut, ajanut Saloon vähän tavan takaa. Kolmena päivänä tällä viikolla, kolmena päivänä pari viikkoa sitten, parina päivänä pari viikkoa sitä ennen. Tarkoittaa sitä, että olen ollut Kehä1:llä (muutoin vähän myöhäaamuisista tavoistani poiketen) noin klo 7:12 ja 7:22 välillä, riippuen vähän siitä miten olen saanut itseni liikkeelle. Aikarako tuossa on vain kymmenen minuuttia, mutta sen vaikutus Kehä1:n tukkoisuuteen on hämmästyttävä!

Klo 7:12 ei tarvitse madella käytännössä ollenkaan, vaan Tuusulanväylältä Turunväylälle pääsee ajamaan kohtalaista 60-70km tunnissa nopeutta jopa maanantaiaamuna. Olen perillä Salossa 8:25.

Klo 7:17 pieni mateluvaihe jossain siinä Hämeenlinnantien nurkilla. Olen perillä Salossa 8:35.

Klo 7:22 mateleminen alkaa Tuusulantieltä noustessa ja jatkuu vähintään Vihdintien paikkeille. Olen perillä Salossa 8:45.

Viisi minuuttia on siis Kehä1:n ruuhkassa jo melkoinen tekijä! Mutta toisin kuin voisi kuvitella, nuo exponentiaalisesti kasvavat mateluvaiheet eivät loppujen lopuksi pidennä matka-aikaa kuin toiset viisi minuuttia! Toisaalta, vain kymmenen minuutin ero lähtöajassa tuottaa 20 minuutin eron perilletuloajassa. Pienestä kii.

Geeneistä

Hiihtolomalla viime viikolla leikkasin kaikille tyttärille otsiksen. Kaikki alkoi siitä, kun esikoinen halusi “samanlaisen otsiksen kuin äidillä”. Kun otsatukka oli leikattu, esikoinen ihmetteli sitä peilin edessä eri kulmista ja minä seisoin vieressä katsellen tytärtä täydellisen hämmenyksen vallassa. Tytössä oli… *jotain*. Kesti hetken että sain ajatuksesta kiinni: tyttöhän oli kuin ilmiselvä minä! Siihen asti olin aina mieltänyt esikoisen jotenkin paljon enemmän isänsä näköiseksi kuin minun. Pienestä kii!

Tässä alkuviikosta tyttöjen täti isän puolelta laittoi naamakirjaan koulukuviaan eri vuosilta. Ja koin uuden häkellyksen noiden kuvien äärellä, kun aivan ilmiselvä tosikoiseni katsoi minua noista kuvista! Tyttöni, jonka siihen hetkeen asti olin aina mieltänyt enemmän minun kuin isänsä näköiseksi 😀

Tosiasia onkin, että vauvana ja vielä muutaman vuoden ikäsenä esikoinen oli kuin ilmetty isänsä pienenä ja tosikoinen kuin ilmetty äitinsä pienenä. Mutta koska me kaikki ollaan varsinaisia geenipirtelöitä (minuakin on sanottu milloin isäni, isoäitini, isoisoäitini ja äitini näköiseksi; todellisuuden ollessa jossain siellä välillä), on tietenkin tytöissänikin geenivarantoa molemmilta suvuilta niin ruumiinrakenteessa kuin kasvonpiirteissä kuin monessa muussakin, kuten taipumuksissa ja lahjakkuuksissa.

Tyttöjäni aikani pohdittuani, peilaten myös omien kasvojeni muuttumiseen elämän mittaan, tulin siihen tulokseen, että dominoivat geenit eivät ole ihan yksiselitteinen asia, vaan eri piirteet vahvistuvat ja heikentyvät iän mittaan, hormonaalisten muutosten ja ties minkä kasvuprosessien myötä.

Kyökkibiologiaa 😉

 

Ulkona on vaaleanpunaista. Saunanraikkaana istuskelen sohvalla iPadini kanssa. Taustalla soi dreamy Morcheeba. Mies keittiössä valmistaa tacoja. Esikoinen meni nukkumaan meidän muiden ollessa saunassa, mistä lie noin väsynyt. Tosikoinen kävi kinumassa otsatukanleikkausta, kun isommatkin otsiksen halusi ja sai, mutta kun sanoin etten juuri nyt jaksa leikata hiuksiaan, puhui typy keskimmäisen ympäri lähtemään kanssaan ulos.

Hiihtolomani on huomenna puolessa välissä. Viikonloppu kului lasten kaverikuvioissa. Eilen nukuttiin pitkään, syötiin rauhassa aamupala ja tehtiin kuka mitäkin. Tosikoinen ja keskimmäinen viettivät ulkona monta tuntia liukumäen- ja lumilinnanrakennuspuuhissa. Pihalla on lumivuori, josta tytöt ovat tehneet liukumäen talon vierestä aina alapihan lumikasaan saakka, johon puolestaan rakentavat linnoitusta.

Mekin tartuttiin miehen kanssa lapioon ja kaivettiin yksi syksystä saakkaa pihassa seissyt Mersu jäisen lumen alta, jotta hinuri pääsi hakemaan auton huoltoon. Piha oli liukas kuin jäärata, ja kun liu'uin ja luistelin henkeni kaupalla yrittäessäni lahdata jäisiä lumimöhkäleitä pihan nurkassa olevaan vuoreen.

I swear, tota lunta on jo niin paljon, että meillä on lumikasoja pihalla vielä heinäkuussakin!

Urakan alkumetreillä kävin etsimässä sisältä parempipohjaiset kengät jalkaan. About puolivälissä olin täysillä astmakohtauksen kourissa. Pieni breikki siis ja avaavaa lääkettä huiviin, niin hetken päästä alkoi taas henki kulkea. Minua ei ole luotu talvisäähän, etenkään rehkimään talvisäässä. Lumenluonti pihamaalta aiheuttaa astmakohtauksen joka kerta, ja keuhkoputkiin alkaa sattua kylmä ilma. Minua ei löydä ladulta hiihtolomallakaan.

Lopulta saatiin auto esiin ja hinausauto kävi noutamassa sen. Esikoinen kotiutui keilaamasta juuri sen verran että ehti vaihtaa vaatteet ennenkuin lähdettiin tallille, ratsastustunnille. Maneesi oli pystyssä, oli vielä tunnin jälkeenkin 😉

Tänään mentiin esikoisen kanssa keilaamaan. Samanlaisissa kengissä, samannäköisissä tummissa farkuissa ja (eri värisissä) huppareissa oltiin ihan samikset 😀 Paitsi että minä olen silminnähden sen kolme kertaa tyttäreni ikäinen.

Tytär laittoi itselleen laidat käyttöön, mutta hävittyäni hänelle kolme kierrosta, ilmoitin että viimeisen kierroksen saa luvan keilata ilman laita-apuja. Keilasikin, ja hyvin keilasikin. Olkoonkin että peukaloni vammautumisesta huolimatta (sopivan painoisissa palloissa on aina reiät tehty liian isolle kädelle) olin voitolla tuota kierrosta siinä vaiheessa kun aika loppui. Eihän niiden laitojen kanssa opi kunnolla, kun roiskimallakin onnistuu!

Nyt on on jo pimeää, päivä on illassa. Vatsa on täynnä tacoja, nuoremmat tytöt sisällä ja esikoinenkin nousi hetkeksi ennen yöunille menoa. Lunta tippuu hiljalleen lisää. Kohta kutsuu yöpuu koko porukkaa. Ihana leppoisa loma 🙂 Kumpa vaan aurinko välillä edes paistaisi enemmänkin kuin parin säteen verran pilvien lomasta.

Eräänä päivänä viime viikolla, sinä ainoana päivänä jona en ajanut Turun moottoritietä, seisoin puolilta päivin Kurvissa odottamassa ratikkaa, matkalla asiakkaalle. Mieleni teki tupakkaa, ehkä ensimmäisen kerran ihan tosissaan sitten viime heinäkuun, jolloin lopetin koko touhun. Harkitsin kävelemistä Ärrälle hakemaan askin, mutta päätin pitää pääni ja seisoin aloillani pysäkillä, katsellen ihmisiä ympärilläni.

Jälkeenpäin, sitten illalla jutellessani miehen kanssa Valentine's Day -ankka-aterian ja viinilasin yli, keksin todennäköisen syyn tuolle hetkelliselle “tarpeelleni”, joka iltaan mennessä oli jo mennyt ohi ilman täyttymystä. Tullessani ulos Picnicistä syömästä lounassalaattia (miksi ihmeessä ne tunkee nykyään hedelmiä jokaiseen salaattiin?) näin Ärrän ikkunassa Iltisten lööpit, joissa kerrottiin 10-vuotiaan tytön kuolleen kun maneesi romahti kesken ratsastustunnin. Sarjassamme uutisia, joista en haluaisi olla tietoinen.

Kurvi on melko ankea paikka. Siellä voi nähdä huumediilereitä porttikongeissa keskellä kirkasta päivää. Alkoa siellä ei taida olla, ei ainakaan ihan näkösällä, mutta pussikaljat ja muut pussijuomat kuuluvat katukuvaan. Aamulla ja iltapäivällä Kurvi on täynnä commuter-väkeä. Työmatkalaisia, jotka vaihtavat metron, bussin ja ratikoiden väliä. Mutta keskellä päivää enemmistö kulkijoista on jonkin sortin laitamilla elämässään.

Kiskojen toisella puolen ratikasta astui ulos nuori tyttö vanhemman miehen seurassa. Heittivät hyvästit siinä pysäkillä ja kumpikin lähti vähän horjuvin askelin ylittämään toinen kiskoja, toinen tietä. Edestäni hoippui ratikan oville keski-ikäinen pariskunta, kummallakin äänihuulet pysyvästi vaurioituneet eikä luiden päällä lihaa.

Viereeni parkkeerasi vanha pariskunta. Mies oli ketjupolttaja, jonka etusormen ylin nivel oli taipunut tupakan ympärille ja nivel oli lommolla juuri tupakan verran. Nainen vieressä tuijotti suoraan eteenpäin tyhjä katse silmissään, olemus lyyhistynyt, kuin elämässään jo luovuttaneella.

Minulla on asiat niin hyvin. Ehkä pelottaa, että maneesi romahtaa tyttären niskaan ratsastustunnilla. Mutta niin ei ole ainakaan vielä käynyt. Ehkä pelottaa, että mitä tahansa tapahtuu tytöille, mutta niin ei ole ainakaan vielä tapahtunut. Eikä elämää voi elää peläten aktiivisesti pahinta. Siksi mieluummin en tietäisi, että onnettumuuksia ja pahoja asioita sattuu ihan tavallisille lapsille, kelle tahansa. Tai aikuisille, mitä siihen tulee.

Torstaina oli se Valentine's Day. Mies illalla hemmotteli paistetulla ankalla, veriappelsiinikastikkeella ja creme fraiche -ruusukaaleilla sekä ateriaan sopivalla viinillä. Istuttiin kynttiläillallisella juttelemassa kunnes kiivettiin yläkertaan mukavaan sänkyymme nukkumaan. Mietin kaikkia niitä, joilla ei ole asiat yhtä hyvin. Mietin niitä ihmisiä, joita olin katsellut Kurvissa. Mietin olivatko he onnellisia elämänsä valintojen kanssa. Metin, mikä heidät oli ajanut tilaan, jossa olivat. Kohtaloita. Ainakin minun silmissäni. Ja nukahdin lämpimän peittoni alle.

Perjantaina tulivat tytöt. Kaksi kolmesta, anyway. Keskimmäinen kerkesi kotiin leffasta ennen kuin minä töistä. Tosikoinen oli kaverinsa kanssa, ja tuli kotiin liki tunnin kotiintuloaikaansa myöhemmin. Soitteli kyllä kertoakseen, että muisti bussiaikataulun väärin ja kesti ennen kuin seuraava tuli ja whatnot. Uskalsin hengittää, kun lapseni oli turvallisesti näiden seinien sisällä. Ja soitin esikoiselle, että oli varmasti päätynyt turvallisesti kaverinsa seinien sisäpuolelle yökyläilemään.

Lauantaina heitin tosikoisen serkulleen ja iltasella odottelin esikoista kotiutuvaksi kaverilta. Tytär tuli sovitulla bussilla, hyväntuulisena, mutta vähän vähän nukkuneena. Viime yönä sitten vetikin unta palloon 13 tuntia. Pyysi, että tehtäisiin jotain vain hän ja minä kaksistaan hiihtolomalla. Niinpä mennään tiistaina keilaamaan. Nyt pitäisi sitten kehittää jotain vastaavaa johonkin sopivaan hetkeen tosikoisen kanssa.

Keskimmäiselle tuli eilen meille yökyläkaveri, joka lähtee kohtapuoliin. Tosikoisen hain tunti sitten serkultaan. Ollaan taas kaikki koolla, ja kohta enää vain me, meidän perhe. Hiihtoloma on aluillaan, ollaan lomalla kaikki. Tyttärillä on erilaisia suunnitelmia, mutta keskiviikon olen varannut perhepäiväksi. Silloin tehdään jotain kaikki yhdessä.

Tänä aamuna ei meinanneet silmät avautua ollenkaan. Riittävän monen enemmän tai vähemmän, yleensä enemmän, huonosti nukutun yön jälkeen aivojen fragmentaatiotaso alkoi tuntua sen verran suurelta (vrt. eilispäivän aikana suustani päässeet sammakot ja etanat ja muut, huomasin mm. kertovani että “tasan kaksi vuotta sitten kun palasin viimeiseltä äitiyslomalta…” öö, siis tasan kahdeksan vuotta sitten), että päätin eilen illalla turvautua nukahduslääkkeeseen kunnon yöunen takaamiseksi. Ja nukuinkin pitkästä aikaa kuin tukki, ainakin viisi tuntia, ja sitten unia nähden mutta hyvin vielä kolme tuntia, kunnes kännykkä koputteli herätystä.

Olisi vielä nukuttanut. Niin maan pahuksesti. Onhan minua joka aamu väsyttänyt, mutta on eri asia olla yliväsynyt (jälleen yhden) huonon yön jäljiltä kuin väsynyt as in nukuttaaaa!!! Mietin jo siinä silmiä auki kammetessani nukahduslääkepäätökseni viisautta; näinköhän vielä nukuttaa kun istun auton rattiin? Aivojen defragmentaatio tuntui jääneen pahasti kesken ja ne halusivat palata takaisin hibernatelle suorittamaan prosessin loppuun. Mies katseli minua vähän huolissaan, toivotti turvalllista matkaa, “don’t fall asleep while driving!” “I won’t, promise!” Kerran on ollut vähällä, mutta normaalisti ajaessa minua ei nukuta.

Vähän sumussa tuo ajomatka Saloon silti sujui, lähinnä tosin ihan oikeassa sumussa. Matkaa siivittivät cappucinon lisäksi tänä aamuna Depeche Mode, Diddy Dirty Money ja Ugly Kid Joe. Dire Straitskin vähän yritti, mutten ollenkaan ollut sillä tuulella, joten skippailin dirikat. En kyllä parhaalla tahdollakaan kykene ymmärtämään, mitä Ugly teki D-artistien keskellä.

Jaksan aina vaan hämmästellä tuota (auto)stereoiden logiikkaa lukea kansioita USB-tikuilta. Noin 90%:sti kansiot tulevat luetuiksi aakkosissa, mutta sitten aina välillä kuin jollain satunnaisotannalla väliin tippuu kansio jostain aivan muualta. Ja entäs se randomi sitten, jolla stereo arpoo (ensimmäisen kerran tikkua lukiessaan) jonkin kansion aloituskansioksi? Yhteen aikaan se oli kotistereoissa Mötley Crue, viime musamuutosten jälkeen se on ollut Def Leppard. Sumeaa logiikkaa kerrassaan.

Motarilla oli siis sumuista tänään. Eilen himaan ajaessani tie oli aivan jäärata jälleen, tänä aamuna maailma oli märkä. Ajelin sellaista tasaista sataakymppiä (mittarin mukaan) ja ohitseni pyyhälsi jälleen BMV jos toinenkin, oikein Bemarien kokoontumistajot, ja perässä koitti pysyä pari Seat Leonia. Onkohan noilla Leon-kuskeilla huono itsetunto kun pitää koittaa kilpailla? Vai onko Leon joku köyhän miehen Bemari? Tiedä tuota, mutta se Volvo, jonka rekkarissa lukee OHI ei tänä aamuna ohittanut minua, toisin kuin kahtena edellisenä.

Pääsin tänäänkin Saloon ihan onnellisesti. Saloonajourakka on nyt tasan puolivälissä. 3½ päivää ajettu, 3½ päivää jäljellä (ellei työnantaja lisää kalenteriini vielä yhtä, mikä ON mahdollista kyllä). Tämän viikon ajot on ohi kun tänään pääsen himaan, joskin perjantaina saan vielä nautiskella (not…) tuosta motarista Lohjalle saakka ja back. Mutta hei! Se on puolet lyhyempi ajo!

Jos himassa hampaita harjatessani, ja itse asiassa vielä tuossa Salon keskustan läpi ajaessani, pohdinkin dilemmaa onko parempi olla väsynyt huonojen unien jäljiltä vai liian vähien (as in, muuten tarpeeksi, mutta vielä jäi velkaa), totesin kurssipäivän aloitettuani, että tämä väsymys on definately parempi. Defrag ei ehkä mennyt ihan loppuun saakka, mutta tarpeeksi, että ajatukseni pysyvät paljon paremmin tänään kasassa, puhuminen on paljon helpompaa ja saan asiat sanottua paljon älykkäämmin.

Sen olen itsestäni oppinut vuosien saatossa, että joskus tulee overload niin pienistä asioista, ettei sitä oikein itsekään tajua – ei minulla nytkään ole ollut mitään erityistä stressiä – ja silloin aivoni lakkaavat suostumasta sammumaan iltaisin. Ja jos prosessori vaan käy ja käy koko yön, ei aamulla ole ollenkaan levännyt olo. Ja sitten alan stressata nukkumista ja sitten siitä tulee kierre. Nukahduslääkkeen tehtävä on lopettaa tuo kierre. Yleensä yksi sellaisen voimin nukuttu yö riittää resetoimaan koneeni niin että se osaa taas iltaisin mennä nukkumaan ja niin palaudun taas järjellisiin kirjoihin.

Onneksi ylihuomenna alkaa viikon loma. Ehtii hoitaa tuon aivojen defragin loppuun ja ladata akut taas kuntoon.