Loppukesä, alkusyksy

MarilkaLeave a comment

Lauantaina tuntui jo todella todella syksyiseltä. Tuuli, satoi, oli kylmä. Olin jo aivan sitä mieltä, että se on syksy nyt. Niinpä en eilen osannut ollenkaan pukeutua sopivasti, kun kesä yllättäen tuli, ja aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta niin kuumana, että olin kuolla farkkujeni ja pitkähihaisen paidan sisään. Tänään satoi aamupäivän, mutta nyt aurinko paistaakin taas täydeltä terältä. Tässä vaiheessa vuotta jokainen sateeton ja lämmin hetki tuntuu lahjalta.

Illat ovat jo alkaneet pimentyä ja lämpimänkin päivän jälkeen viilentyä. Eilisiltaa lukuunottamatta ollaan jo viikko ihan järestään syöty taas sisällä, enimmäkseen myös kokattu sisällä. Koko kesän poissa ollut pöytäliina peittää taas ruokapöytää. Kynttilät ovat löytäneet tiensä laatikosta pöydälle. Illallisella ne saakin jo sytyttää tunnelmaa luomaan. Villasukat on myös jo täytynyt kaivaa esiin laatikosta, vilpoisten ilmojen myötä.

Luonnossa syksyn merkit näkyvät kypsyvinä omenoina ja viljapeltoina, paalattuna heinänä, marjoista raskaina roikkuvina pihlajan oksina, maan sisästä tupsahtaneina sieninä. Samaan aikaan niityt ovat vielä kukkia täynnään, puiden lehdet vielä raikkaan vihreitä, kukkakärpäset ja mehiläiset ahertavat vielä ahkerina lennelleen kukasta kukkaan. Sammakot loikkivat sateen kostuttamissa ryteiköissä, etanat ovat intoutuneet ulkoilemaan ja popsimaan kosteita lehtiä. Loppukesä, alkusyksy. Sama asia. Kuljetaan taas kohti talvea.

Vietettiin miehen kanssa viikonlopusta hyvä siivu ulkona kävelemässä. Kuljettiin tuolla peltojen laitoja (mitäs me stadilaiset peltojen äärellä eläjät?) katsellen ja kuvaten muuttuvaa luontoa. Hanhiparvet olivat lauantaina vallanneet jo leikatun heinäpellon sekä viereisen golfkentän lammikoiden laitamat, yhdessä sorsien kanssa. Parvet pyrähtelivät ilmaan vaihtaakseen välillä paikkaa, ja kaakattivat kovaäänisesti suunnitellesaan pakoaan alati jäähtyvästä Suomesta. Iltasella kaikki parvet yhdessä pyrähtivät ilmaan ja lensivät pois, seuraavalle etapilleen.

Lomaltapaluustani on aikaa nyt pari viikkoa, tyttöjen koulun alkamisesta huomenna viikko. Kaikki harrastukset ovat pyörähtäneet käyntiin, arki on taas arkea. Meillä tosin eletään nykypäivän mittapuun mukaan melko hidasta arkea. Tyttärillä on harrastus tyttöön; yksi ratsastaa, kaksi tanssii, jokaisella yksi harrastuskerta viikossa. Minulla on yksi tanssituntini. Kaikkeen ei tarvita enää kuskaamista, onneksi.

Eräässä FB-ryhmässä oli juttua näistä harrastusjutuista, ja monia listoja lukiessani minä suorastaan hengästyin. Siitä virisikin sitten se uusi keskustelu elämän hidastamisesta. Kirjoittelin itse siihen lyhykäisesti näin:

“Jokainen itse määrittää sen mikä stressaa, mikä ei, mikä on hidastamista mikä ei. minä en enää jaksaisikaan juosta joka ilta harrastuksissa – en omissa sen paremmin kuin ravata kuskaamassa lapsia. Minulle on tärkeää saada olla kotona, käydä kävelyllä, laittaa ruokaa – tehdä noita kaikkia miehen ja tyttöjen kanssa. Panostaa yhdessäoloon sen sijaan että sinkoillaan kuka mihinkin suuntaan joka ilta. Toki tytöillä on kaverinsa ja viettävät aikaa heidän kanssaan, mutta viihtyvät kaikki hyvin myös kotosalla vaan.”

Tuohon voisin vielä lisätä, että olen yrittänyt minimoida kaikki “pakot”. Mahdollisimman vähän pakollisia menoja, mahdollisimman vähän pakollisia tekemisiä. Kodin pitäminen kunnossa, työt, ruuanlaitto, peruselämä tuntuu hyvältä kun ei ole kiire ja stressi *kaikesta*. Yhtenä tähän liittyvänä asiana pyrin tekemään töitä etänä, kotona, mahdollisimman paljon. Kodin stressitön ilmapiiri on minulle huomattavasti parempi työskentely-ympäristö (kaikkein parasta on kun aurinko paistaa ja voi istua pihalla; tänäänkin vietin siellä aikaa yhden palaverin verran!) kuin toimisto. Sielläkin tosin toki vietän viikosta vähintään 1-2 päivää, riippuen.

Tämän alkusyksyn tuomaa on myös tämänhetkinen flunssainen olotilani. En osaa oikein päättää johtuuko tukkoinen pääni, kirvelevät silmäni ja hivenen koholla oleva lämpö heinästä/siitepölystä, vai olenko tosiaan jo kerinnyt haalia itselleni jostain syksyn ensimmäisen flunssapöpön. Lievä kuumeilu puoltaisi pöpöä 😦 Ei kiva. Lauantaina kun palattiin kävelyltä märkinä, sateen yllättäminä, laitoinkin jo itselleni syksyn ensimmäisen rommi-hunaja-teen. Kesällä juotiin jääteetä, syksyyn kuuluu lämmin tee. Tähän on tultu. Aurinkoteetäkin olisi tosin saanut vielä eilen aikaiseksi.

Silti, mitä ikinä tämä tukkoisuus onkin, se ei estänyt minua lähtemästä tanssitunnille. Tunnilla jo jopa tuntui siltä, että tanssin tukkoisuuden pois, mutta himaan palattuani palasi sekin. Kyllä tämä pää tästä taas! Joka tapauksessa nyt on olo ainakin tanssitunnin verran parempi kuin ennen sitä 😉

 

Aamu-zombie

MarilkaLeave a comment

Jostain syystä vaikka vain tunnilla aikaisetettu aamu aiheuttaa sellaisen stressin, etten illalla meinaa saada unta ja nukun levottomasti moneen kertaan heräillen koko yön. Viime yönä seikkailin Turun ja Helsingin välillä, poiketen matkalla Tampereelle, johonkin koe-esiintymisiin ja laivalle festivaaleille missä esiinnyin kuoron kanssa ja halasin lämpimästi edesmennyttä 5-6-luokan opettajaani.

Heräsin kännykkäni vaisuun piipitykseen – olen huomannut että ilmastointilaitteen huminan läpi valitsemani herätysääni on vähän turhan hiljainen, mutta riittävä se on herättämään minut herkkäunisen. Nousin ja kävelin zombiena alakertaan hampaidenpesulle. Palasin yläkertaan hakemaan vaatetta päälleni. Painoin kahvikoneen päälle matkanvarrella.

Ulkona oli harmaata ja sateista, joten etsin kaapista päälleni farkut. Sellaiset, joita käytin viimeksi keväällä, ja kirosin sitä ylimääräistä lantiollani. Farkkujen ärsyttävää kiristystä ei ollenkaan auttanut se, että ne olivat suoraan pesusta, siis kaapin kautta. Eikä työmatka-ajaminen ole erityisen hupia muutenkaan, kiristävien tai muuten epämukavien vaatteiden kanssa se on suorastaan ahdistavaa. Can't help. Ja kyllä ne siitä vertyi matkalla kohtuullisiksi.

Palasin alakertaan, laitoin mukin maitoa mikroon ja menin veskiin meikkaamaan. Tartuin hammasharjaan ja ehdin laittaa hammastahnankin harjaan ennen kuin tajusin mitä olin tekemässä. Olinhan jo pessyt hampaani! Huuhtelin harjan ja tartuin puuteriin. Sain kuin sainkin meikit naamaani, sain cappucinoni valmiiksi ja matkamukiini, ja minulla oli vielä kymmenisen minuuttia ylimääräistä aikaa.

Kävin halaamassa heipat tytöille ja miehelle ja astuin ulos sateeseen – ei sateenkaaria tänä aamuna sillä taivas oli visusti paksun harmaan pilven peitossa. Pakkasin repun ja muut kamat autoon ja olin kehällä 6:45. Hämmennyksekseni siellä oli jo siihen aikaan ruuhkaa, melkein jopa enemmän kuin yleensä puolisen tuntia myöhemmin, sillä ajeltuani aikani autopilotilla huomasin olevani melkein Leppävaarassa ja vielä madeltiin. Autopilotilla laskeuduin Turun motarillekin, pohtien rampilla olinkohan varmasti oikealla rampilla.

Nokka oli kohti Turkua ja paahdoin märkää motaria, kylmänkosteassa autossa, kun mielessäni alkoi syntyä blogipostaus. Suurin piirtein tämä, mutta varmaan melko erilainen. Aivoistani on aikaisin aamulla hereillä kummallisia osioita. En kykene rationaaliseen päättelyyn, mutta luovaan kirjoittamiseen erityisenkin hyvin. Siitäkin huolimatta, etten ollenkaan haluaisi olla hereillä siihen aikaan. Luulen että se on vielä yötä aivoilleni, sillä olen aina tiennyt olevani luovimmillani yöllä. Jollen ole superväsynyt.

Ajaessa on vähän vaikea kirjoittaa, joten kuin kuningasajatuksen saaneena latasin kännykkääni DigiDictate sovelluksen ja aloin sanella. Se tuntui vähintäänkin hölmöltä, sillä en todellakaan ole juuri elämässäni sanellut. Mutta sanelin pitkät pätkät, ja lisäyksiä monet lyhyet pätkät, ajatellen, että sitten himassa illalla translitteroin (ja editoin) blogipostaukseni.

As if. Ajatus hyvä ja toteuksenkin olisi luullut olevan simppeli juttu. But as it goes with these things, kun kotona yritin kuunnella ensimmäistä sanelua, sovellus tyhjensi sen! Ja sitten se tyhjensi ne kaikki! Ajattelin, ettei hätä ole tämän näköinen, sillä olin ladannut sanelut myös Skydriveen. Mikään ohjelma tai laite ei kuitenkaan suostunut decodaamaan niitä! Testasin himassa uudella sanelulla, ja sain sen toistettua kaikkialla ok, eikä se tyhjentynyt itse sovelluksessa. Baking my noodle…

Aamu-zombie siis selvisi Raisioon aamulla sateessa, ja siskolle Espooseen työpäivän jälkeen sateessa, ja iltasella himaan sateessa. Ja päiväkin meni kivasti, zombiesta kuoritui viimeistään siellä Raisiossa nautitun kahvikupillisen jälkeen taas elollinen olento. Nyt istun vällyjen alla villasukat jalassa enkä enää palele. Ihan kuin syksy olisi jo täällä.

Keho ja aivot taas tanssitolalle

MarilkaLeave a comment

Kouluviikko pyörähti käyntiin, joskaan ei tyttöjen koulu vielä tänään alkanut vaan sitten huomenna. Minä vietin asiakkaan kanssa päivän yrittäen keksiä ratkaisuja pariin visaisenpuoleiseen pulmaan. Kellon lyödessä 15:55 oli break through -hetki, tietenkin, ja jos olisin voinut, olisin jäänyt testaamaan ratkaisua for as long as it would take. But as it was, tein pikaiset muistiinpanot, pakkasin tavarani ja pinkaisin ratikkapysäkille.

Ysi meni nenän edestä, mutta toisaalta, se menee vähän sivuun muutenkin. Kuutosen kohdalla taulussa luki, että seuraava ratikka tulisi ~1 minuutin päästä. Ja sitä seuraava 9 minuutin päästä. Seitsemän minuuttia ja yhden kolmosen ja yhden ysin verran myöhemmin kuutosen kohdalla taulussa oli lukemat ~1 ja 7. Wtf? Onko HSL tilannut valotaulunsa Microsoftilta?

Toiset seitsemän minuuttia ja yksi kolmonen, ja taulussa oli ~1 ja 4. Kävin mielessäni läpi vaihtoehdot kävellä lähimmälle dösärille (liian pitkä matka, pelkkään kävelyyn suuntaan tai toiseen kuluisi yli viisi minuttia), kävellä tanssitunnille asti (olisi pitänyt lähteä matkaan heti), painua metroon (jos menisinkin, se kuutonen tulisi kuitenkin just silloin ja menettäisin aikaa). Joten odotin vaan.

Kului vielä viitisen minuuttia, ja sitten viimein kolisteli kuutonen pysäkille. Kello oli 16:25, tanssitunnin alkuun viisi minuuttia. Great. Surkuhupaisuuden huipuksi minuuttia ennen kutosen saapumista luin pysäkkitaulussa rullanneen ilmoituksen: “1, 1B, jadajada, 3 ja 9 kulkevat tänään poikkeusreittiä pitkin Hämeentietä.” Olisin siis päässyt millä tahansa sporalla perille. Jibii.

Päästyäni Kaikukadulle saakka totesin kellon olevan 16:33 ja porttikonkien remontin vuoksi suljettuja. Siinä vaiheessa pistin juoksuksi kreikkalaisissa sandaaleissani ja lähdin kiertämään taloa. Ei maailman mukavimmat juoksujalkineet, mutta tulipahan alkuverryteltyä 😉

Tanssitunnilla oli jo alkulämpät hyvässä vauhdissa, vaikka kuinka olin yrittänyt lohduttautua sillä, että on syksyn ensimmäinen kerta ja aina se on vähän hässäkkää ja ilmoitusasioita ja whatnot. Ilmeisesti enempikin not. Vastaanotosta minut huiskittiin tunnille mukaan – olin juuri ja juuri 10 min. thresholdin sisällä – pienen “syksyn eka tunti ja heti myöhässä” -irvailun saattelemana. Vanhat tutut lasin takana 😉

Tanssitunti oli ihana 🙂 Melkein kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Melkein, siis. Jutut oli tuttuja, mutta aivojen ja kropan kääntäminen tanssiasentoon parin vuoden tauon jälkeen voi kestää kerran tai pari. Mutta oli hieno huomata, miten varsin moni juttu meni myös samalla rutiinilla kuin ennenkin. Ja kun opena on Wanha Hirwi, ei voi kuin olla hauskaa, tanssin lomassa!

Tiedän jo valmiiksi, että ainakin yksi tanssitunti nyt syksyllä jää väliin työreissun takia. Toivottavasti ei muita. Tunnit on mannaa niin sielulle kuin ruumiille, joka etenkin joutui kosteankuumassa tanssisalissa saman tien töihin. Taitaa kuntoni olla vähän rapistunut, samalla kun lantiolle on tullut pari ylimääräistä kiloa, jotka eivät millään tahdo poistua.

Hikisenä mutta iloisena poistuin salista tunnin päätteeksi, käväisin pikaisessa suihkussa ja aloin kiskoa kesän aikana muutenkin vähän nafteiksi käyneitä farkkuja (vrt. ne pari extrakiloa) nahkeisiin jalkoihini ja mietin, miten hyvältä tuntuukaan käydä tunneilla taas. Vaikka vain kerran viikossa ja ihan ilman sen suurempia tavoitteita. Vain siksi että se on HAUSKAA! Kehonhuollon lisäksi 😉

Loman jälkeen arki

MarilkaLeave a comment

Neljä viikkoa lomaa meni että humpsahti. Jotenkin ajattelin silloin loman alkaessa, että saattaa jäädä vähän liian tyngäksi tänä vuonna; viimeiset en-edes-muista-kuinka-monta vuotta kun olen viettänyt kesälomaa 5-6 viikkoa putkeen. Mutta ehkäpä aivot ja mieli sitten osasivat varautua tähän vähän lyhyempään (juu tiedän, ihan normaaliin) palautumis- ja akkujenlatausaikaan ja resetoida koneen ynnä ladata akut nopeammin. Tai ehkä neljä viikkoa olisi ollut riittävä ennenkin;)

Niin tai näin, palasin viime maanantaina duuniin salasanani unohtaneena, autuaan pihalla kaikesta mitä duunissa oli ollut meneillään ennen lomaani. Salasanan resetointiin ei onneksi meillä tarvita puheluita Intiaan saakka, vaan kunhan oli aamukahveilta ja turinoilta selvitty koneiden ääreen, team leadini resetoi minulle salasanani ja pääsin käymään läpi sähköpostejani ja palauttelemaan mieleen, mitä siinä koneen ääressä taas olikaan tarkoitus tehdä (muuta paitsi raivata inboxia).

Duunit lähti käyntiin rytinällä. Parin päivän jälkeen oli jo vähän sellainen fiilis, että ai mikä loma? Mutta siis tiettykin se loma, jonka ansiosta sitä taas jaksaa puurtaa 🙂 Oli ihana rentouttava loma kaikkinensa. In memoriam 🙂

Kesä kulkee väistämättä kohti loppuaan. Minä olen taas töissä, tytöillä alkaa tiistaina koulu – esikoisella ja tosikoisella ihan uusi koulu! Esikoisella alkoi jo viime lauantaina ratsastustunnit, minulla ja noilla kahdella tanssitytöllä alkaa ensi viikolla tanssitunnit.

Koulu, niin. Keskimmäinen jatkaa samassa koulussa kuin ennenkin, mutta hänellä vaihtuu luokanopettaja. Esikoinen päätti keväällä haluta mieluummin tähän meidän lähelle yläkouluun (jo yläkouluun!!) kuin sinne minne olisi entisen koulunsa perusteella päätynyt. Tosikoinen päätti juuri koulun loputtua haluta myös vaihtaa koulua tähän meidän lähelle, ensisijaisesti kai siksi että tuossa koulussa pääsee lukemaan ranskaa, kun vanhassa ainoa A2-kielivaihtoehto olisi ollut ruotsi. Uudet luokat, uudet opet, uudet kujeet. Ja yläkoulu! Toivottavasti kumpikin löytää paikkansa luokassa ja uudet kaverit.

Anyway, parasta on, että tytöt – kaikki kolme – odottavat koulun alkua varsin innokkaina 🙂 Vai tarkottaakohan se että niillä on ollut tylsä kesäloma vanhusten kanssa? Mene ja tiedä 😀 Hyvä silti, ettei koulun alku ainakaan aiheuta painajaisia 🙂 Itselleni se heidän ikäisenään oli kutakuinkin sitä. (Muuten, viime aikojen yksi parhaista ja tärkeimmistä kirjoituksista on “Kukaan ei leiki mun kanssa”. Lukemisen arvoinen ja ajatuksia ja valitettavasti muistojakin herättävä.)

Esikoisen ratsastustunnit siirtyivät lauantaille. Tytär yhä ratsastaa siellä kaukana Nurmijärvellä, ja nyt tässä syksyn (ja vanhemmille epämiellyttävän lauantaitunnin) myötä tytär ilmoitti alkavansa kulkea sinne bussilla. Ja toivoo saavansa sieltä yhden hoitopäivän, sinnekin meinaa mennä bussilla. Toissaviikolla kävin tyttären kanssa dösällä stadissa tsekkaamassa reitit bussilta Kamppiin Nurtsin-dösään ja takaisin himaan. Tänään typy lähti tallille aamusta itsekseen toista kertaa. Enää ei minuakaan jännittänyt, toisin kuin viikko sitten!

Sillä välin kun vanhin rymyää tallilla, pistivät tanssitytöt keskimmäinen ja tosikoinen discon pystyyn tuonne meidän alakerran TV-huoneeseen. Vain diskopallo puuttuu 😀 “Let’sgo downstairs and dance our butts off!” ehdotti keskimmäinen tosikoiselle ja sinne menivät. Nyt taitaa olla peput jo off, kun kert musiikki on hiljentynyt 😀

Elokuu on tuonut vauhtia myös meidän elonkorjuuseen. Pitkin kesää on jo saatu munakoisoa ja kesäkurpitsaa, kurkkua ja basilikaa, ja ensimmäinen sato Medina-chiliäkin. Mutta nyt elokuun tultua tomaatit ovat alkaneet kypsyä; niistä pitäisi tehdä chutneya tai jotain. Munakoisoa ja kesäkurpitsaa on viipailoitu, grillattu ja pakastettu talvea varten. Basilikasato tuotti litran verran pestoa. Saa nähdä kuinka paljon tuo puutarha ehtii vielä tuottaa ennen kuin syksyn viileät saapuvat!

Island-hopping

Marilka1 Comment

Melkein kotona tyttäret alkoivat käydä takapenkillä jo ihan villeinä, heilua ja mesota. Pyysin heitä koittamaan jaksaa aloillaan vielä 33 sekuntia. Tytöt alkoivat laskea, keskimmäinen ja tosikoinen aivan liian nopeita sekunteja, mistä huomautin, ja lopettivat laskemisen kesken. Kotipihalla esikoinen katsoi minua kummasti ja sanoi: “Äiti sä oot pelottava. Mä laskin tasan 33 sekuntia!”

Takana oli pitkä matkapäivä, pikkuisen parin päivän roadtrippimme jälkimmäinen päivä halki saariston, monen lauttamatkan ja pitkän kotimatka-ajon. Meitä alkoi kaikkia jo matkanteko uuvuttaa, vaikka reissussa olikin ollut mukavaa, enimmäkseen 😉

Torstaiaamuna aikaisin (yhdeksän on kesälomalla meille aikaisin…) pakattiin jääkaapista edellisenä päivänä grillattua ruokaa, voileipiä, vettä ja mehua, sen sellaista evästä kylmälaukkuun ja koriin. Pakattiin kori ja kylmälaukku sekä edellisenä iltana pakatut reput takakonttiin ja ahdettiin viisihenkinen perheemme pikku-Hondaani. Nokka käännettiin kohti Turun saaristoa.

Tosikoinen nukkui tunnin verran matkasta, toiset tytöt nuokkuivat musiikkinsa kanssa. Paraisilla tyttäret alkoivat valitella nälkää. Luvattiin lounastauko Nauvossa, kunhan on ensimmäisestä lautasta selvitty.

Ruokailupaikan löytäminen saaristosta ei kuitenkaan ollut ihan yksinkertainen juttu, kuten huomattiin Nauvossa ja sittemmin muillakin saarilla. Teiden varsilla ei juurikaan ole pysähdyspaikkoja, puhumattakaan että missään pääsisi vaikkapa rantakallioille istumaan ja syömään eväitään. Kaikki rannat tuntuvat olevan yksityisomistuksessa.

Nauvossa ajeltiin parinkin nähtävyysmerkin perässä katsomaan, josko siellä olisi jotain nähtävää, ja ehkä picnic-paikka. Toinen oli hotelli ja toinen leirintäalue. Lopulta syötiin eväät saaren ilmeisesti ainoalla levähdyspaikalla, melkein niinkun rantakalliolla, pienen sillan kupeessa. Ei huono ollenkaan, vaikka isommat tytöt olivatkin sitä mieltä, että tuolit ja pöytä pitäisi olla 😀

Nauvosta matka jatkui Korppooseen, missä niinikään koitettiin löytää rantakaltseja, ihan muuten vaan. Pysähdyttiin kirkonkylään jaloittelemaan ja nuoremmat tytöt äityivät verkkokeinumaan. Ajettiin mainostetulle näköalatornille, jonka juurelle vierailijat olivat kirjailleen nimiään kivillä kalliolle. Ajettiin takaisin kirkonkylälle ostamaan jätskit. Ja etsittiin hotellimme, ihastuttava Hotel Nestor, entinen navetta.

Kun oltiin saatu tavarat huoneeseemme, tytöt enstöikseen avasivat oleskelutilan TV:n ja tumpsahtivat sohvalle. Siis eivät olleet istuneet riittävästi?! Katsoivat siinä “this-is-just-so-funny”-ohjelmia – joita eivät ainakaan meillä ikinä edes katso kotona – yhden toisensa perään, ja taisipa välissä olla yksi dokkarikin. Ruokittiin tytöt ja lähdettiin itse kävelylle.

Hotel Nestorin ympäristöön on rakennettu paljasjalkapolku, sellainen taidepolku, joka kulkee ensin tietä pitkin ja sukeltaa sitten metsään. Matkan varrella on erilaisia tilataideteoksia, metsäisiä taideteoksia. Keijukylää, metsään sinne tänne istutettuja kukkia ja kaktuksia, kantoihin kiinnitettyjä peilejä, tyhjistä pulloista tehtyjä hattivatteja ja whatnot. Varsin mainio taidepolku!

Takaisin hotellille palattuamme löydettiin tytöt, ylläri! ei suinkaan telkkarin edestä vaan hotellin pihalta. Esikoinen ja keskimmäinen elbasivat aurinkoisella kivenlohkareella, tosikoinen tuli meitä vastaan: “Siinähän te ootte! Mullei oo mitään tekemistä, kun noi kaks ei haluu tehä mitäääää….” “Käyhän sanomassa niille, että nyt me lähetään kaikki rantaa katsomaan.”

Mutta ensin oli se kukko. Joka ei enää tytöille näyttänytkään naamaansa, vaikka meille oli kovasti kyllä keikistellyt vain vähän aiemmin. Lampaat siinä laitumellaan vieressä piileskelivät puolittain kivien takana hekin. Hotellin oma harmaa kissa sentään heittäytyi selälleen keskelle tietä, vähän tosikoisen siliteltäväksi.

Kuljettiin rantaan viljapellon ja hernepellon poikki ja metsätietä pitkin. Polku vei meidät pienen rantarakennuksen paikkeille, kallioille, ja laiturille. Haahuiltiin rannassa hetki, ketään ei kiinnostanut uiminen, joten aika pian lähdettiin takaisin päin.

Siinä vaiheessa esikoinen (ja toisinaan kuoronaan tosikoinen ja keskimmäinen) oli päässyt jo 68 pieneen marssivaan elefanttiin, ilmoitettuaan aloittaessaan aikovansa laulaa kunnes norsuja marssi 200. Minä koitin anella armoa ja ehdottaa, että elefantit pyytäisivät kerralla mukaan vaikka kymmenen kaveria. Mutta ei. Yksi kerrallaan mukaan, joten lopulta sadan kohdalla sanoin, että toiset sata saa luvan pyytää mukaan äänettömästi. Tiettävästi lauloi mielessään mukaan kaikki norsut 😀

Siinä iltasella me vielä hypättiin autoonkin ja ajeltiin vielä pieni kierros Korppoossa, mm. Wattkastin pikkusaarelle, missä Isaksson(ko se oli?) kasvattaa tomaatteja ja muita kasviksia ja myy niitä 24h, ja lehmät laiduntaa tien varressa. Kirkonkylän toiselta puolen löydettiin Sateenkaari (siellä ei ollut kultaa, vain hotellihuoneita) ja uimaranta, jolla käytiin viettämässä mukava pieni iltahetki.

Tänään aamulla noustiin jälleen jo kahdeksan maissa, tosikoisen maristessa aikaisesta noususta big time, syötiin aamupala hotellissa, pakkauduttiin autoon, ja suunattiin Houtskarin lautalle. Olin illalla katsellut lautta-aikatauluja ja koittanut tehdä jotain estimaatteja ajoajoista saarten läpi, olettaen että jossain halutaan välillä pysähtyäkin, ja sen mukaan haluttiin olla ajoissa 10:10 lautalla Korppoosta Houtskariin.

Oltiin lauttarannassa ajoissa, ehdittiin vähän käppäilläkin. Päästiin lautalle, ja Houtskarissa ajeltiin kohti ensimmäistä ja sitten toista pikkulossia, ja sitten Mossalaan, jotta ehdittiin 12:15 lautalle Iniöön. Jälkikäteen ajatellen kai olisi voinut poiketa hetkeksi Houtskarin kirkonkylään katselemaan ja mennä myöhemmällä lautalla, mutta ajateltiin ennemmin pysähtyä Iniössä, jotta on sitten enempi slackiä viimeisen lautan kanssa.

Vähänpä tiedettiin, että Iniössä tulee ja menee, kirkon verran. Eikä sielläkään, kuten ei Houtskarinkaan saarilla, ollut kivaa rantaa, jossa hypellä kallioilla tai kastella varpaita. Ei sillä etteikö saarten maalaisidylli itsessäänkin olisi ollut kaunista katseltavaa, ja etenkin tuolla pitkällä Mossala-Iniö-lossimatkalla oli mukava katsella saaristoa (joka tosin kaikkialla on vaan niin samannäköinen: metsäistä rantaa). Tytöille ehkä vähän kuitenkin tylsää. Kuuntelivat musiikkia takapenkillä.

Iniössä oltiin lauttajonossa kolmisen varttia ennen lautan lähtöä, joten käveltiin lauttarannan kahvilaan jätskeille. Odotusaika meni siinä mukavasti, mutta kun päästiin tuolle viimeiselle lauttamatkalle, alkoi jo tuntua, että onhan noita odoteltu, ja losseissa istuttu. Alkoi puuduttava kotimatka.

Mietittiin, mitä kivaa sitä voisi vielä kotimatkalla tehdä, sillä aiempien estimaattien mukainen myöhäinen kotiinpaluuaika oli mennyt metsään, ja meillä olikin vielä päivää jäljellä vaikka kuinka; tunnen Helsingin, en saaristoa 😉 Päätettiin piipahtaa Turussa vähän Aurajoen rantaa kävelemässä, siitäkin huolimatta, että autosta nouseminen aiheutti tytöissä mega-jurputuksen!

“Mulla on nälkä.” “Pää on kipee.” “Mä en jaksa, haluun kotiin nukkumaan.” “Onks ihan pakko?” “Eiks voitas mennä mieluummin shoppailemaan?” Jäpäti jäp jäp! Jäpätifiltteri paikalleen, ja kävelykin oli varsin mukava, lämpöisessä kesäsäässä. Jalkoja oli mukava verrytellä pitkän lautta- ja ajojakson päälle.

Kaikkiaan saariston rengastie oli, julkisten rantojen vähyydestä huolimatta, mukava ajoreissu! Ehkäpä ensi kerralla voisi matkaa tehdä pitempääkin, yöpyä yhdessä tai useammassa paikassa (majoitusta sieltä kyllä löytyy, vaikka viisihenkiselle perheelle se oli jo vähän haasteellisempaa löytää huone/mökki), vuokrata kanootteja tai fillareita, viettää siellä aikaa vähän enempikin. Mutta näinkin kokemisen arvoinen reissu 🙂