Suomessa on melkoinen koiratiheys. Kennelliiton mukaan rekisteröityjä koiria on puolisen miljoonaa, mikä on kuitenkin vain noin 80% kaikista Suomen koirista. En tiedä, onko meidän alueella yhtään keskimääräistä enempää tai vähempää koiria kuin kaikkialla muualla Suomessa, mutta näin suht tuoreena koiranomistajana, olen yhtäkkiä huomannut, kuinka paljon niitä tuolla ulkona liikkuu!
Lähtipä täällä koiran kanssa ulos mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, lukuunottamatta varmaan muutamaa yön tuntia, näkyy poluilla aina ainakin pari muutakin koiraa, ruuhka-aikoina tusinoittain. Koirat ulkoiluttajineen risteilevät naapuruston pikkuteitä ja metsäpolkuja pitkin, välillä kohdaten. Reitit valikoituvat osin muiden kulkijoiden mukaan, sillä koirat eivät tykkää siitä että joku kulkee perässä. Tai edellä. Ei ainakaan meidän koira, ja muiden ulkoiluttajien käytöksestä päätellen ei moni muukaan.
Kaikki vastaantulijatkaan eivät aina tervehdi. Meggie olisi aina valmis sanomaan moi kaikille. Innokkaana häntä heiluen menee nuuhkaisemaan, ja sitten äkkiä vähän perääntyy. Ja lähestyy uudestaan. Joidenkin koirien kanssa se haluaisi saman tien alkaa hippasille, toisista se ei jaksa kiinnostua juurikaan, mutta toiset koirat kertakaikkisesti pelottavat.
Meggielle on täällä muodostunut muutama koirakaveruus. On tuossa vähän matkan päässä asuva musta mäyris, jonka kanssa pistävät aina painien, kun kadulla kohtaavat. Ja vähäsen kauempana saman kadun varrella asuva pieni toy terrieri, jonka kanssa enimmäkseen postittelevat, sillä ensimmäisten kohtaamisten jälkeen ovat nähneet kovin harvoin. “Hei, kävin portillasi. Long time no see. Ikävöiden, Meggie.” “Moi, minullakin on ikävä, toivottavasti nähdään taas pian!”
Ja sitten yksi herttainen dalmisvanhus, jonka kanssa vaihtavat aina ystävälliset kuulumiset, ja sitten se Meggieen vallan hullaantunut uros-russeli, joka menee nelijalkakuopimista nähdessään meidän neidin. Ja sitten ne monta muuta alueella liikkuvaa koiruutta, joista minä en tiedä mitään, mutta Meggie tuntee ne kaikki. Ainakin koiraposti, a.k.a. pee-mail-tasolla.
Pee-mail tarkistetaan joka kerta kävelyllä. Tietyt nurkat pitää aina haistella ja sitten siihen vähän matkan päähän jätetään vastaus. Muutenhan alkuperäinen viesti deletoituisi! Etenkin toy terrierin portinpielessä on melkein aina postia odottamassa, ja sitten pissitään vastaus. Siis Meggie pissii.
Tolpat eivät ole tyttökoirien pissapaikkoja ollenkaan, vaikka tiettävästi tyttökoiratkin (ainakin kaikki kaksi, jotka minun elämässäni ovat olleet) osaavat jalan noston yhtä lailla. Mutta liki joka tolpassa ja puun juuressa on joku pisu, joka pitää käydä haistelemassa. Olen siis päätynyt siihen tulokseen, että sen täytyy olla koirien oma deittipalvelu. Urokset jättää ilmoituksensa, nartut vastaavat vähän matkan päähän tolpasta. “Komea russeli-uros etsii kaunista russeli-neitiä. Saa olla puoliverinenkin.” “Olisin kiinnostunut. Toivottavasti tiemme kohtaavat pian.”
Eilen Meggie teki jotain, mitä minä en ennen ollut nähnyt koiran tekevän (mikä siis ei ole paljon sanottu, sillä ennen Megsiä en ole koiraa omistanut, enkä muista juurikaan lapsuudenystäväni kettuterrieri Dellan edesottamuksia). Eräällä ruohikkoalueen nurkalla se haisteli ruohoa ja alkoi sitten hieroa päätään ja vartaloaan ruohoon. Toisti tätä moneen kertaan. Urospupuni aikoinaan hieroi leukaansa merkatessaan paikkoja ja ihmisiä. En tiennyt koirienkin tekevän niin.
Kotona googlasin vähän (paino sanalla vähän), ja luin monta erilaista mahdollista syytä tähän käytökseen. Yhtä hyviä arvauksia kuin omanikin. Se on koirasta hauskaa. Se yrittää peittää oman hajunsa jonkun muun eläimen hajulla. Joku on merkannut reviirin pissaamalla ja toinen koira merkkaa se uusiksi itselleen hieromalla oman hajunsa maahan. Siis, pissing contest.
Mikä tahansa noista on yhtä plausible. Mutta ottaen huomioon, että ruohikko on pupujen suosiossa, metsästyskoiramme (joka ei siis mitään pääse koskaan oikeasti metsästämään, vaikka kovasti itse tahtoisi ja kulkee ulkona aina enimmäkseen nenä maassa jälkiä nuuskien) saattoi hyvin yrittää peittää oman hajunsa pupun hajulla. Tai ilmoittaa muille koirille, että se on hänen metsästysmaastonsa. Who knows.
Tänään bongasin facebookista kaverin jakaman artikkelin, jossa väitetään tutkijoiden havainneen, että koira pissaa aina naama pohjoiseen päin. Kaveri tosin virnisti siihen, että hänen koiransa ilmeisesti uskoivat hänen olevan etelä, sillä pissasivat aina selkä häneen päin. En vaan tiedä, mutta ainakin Megs pissaa selkä ja naama milloin mihinkin suuntaan, yleensä naama meidän kulkusuuntaan. En tarkistaisi kompassiani hänen mukaansa 😉
System Failure for the Masses 