Se kävi niin nopsaan. Vaikka sitä tiesi odottaa, vielä ihan muutama päivä sitten näytti siltä, että äiti on vielä ainakin jonkin aikaa. Ja sitten skype pimeni, eikä puhelimeen enää vastannutkaan kukaan. Hymyilevänä äiti katsoo minua vain muutama kuukausi sitten päivittämästään Facebookin profiilikuvasta puhelimessani. En osaa edes poistaa vielä kontaktia.

Ensin mutsi taisteli vuoden, että pääsi kunnollisiin tutkimuksiin. Sitten tutkittiin, ja viime kesänä Juhannusaatonaattona, kesken palaverin intuitiolla vastasin puhelimeen. Mutsilla oli todettu keuhkosyöpä. Sitten se piti leikata, muttei voitukaan. Se oli sittenkin levinnyt. Sitten piti aloittaa kemoterapia, mutta väliin iskikin taas uusi keuhkokuume.

Lokakuun lopussa lääkäri sanoi, että elinaikaa on arviolta 4-5kk, jos haluat vielä perheesi luo, on lähdettävä kuukauden sisällä. Mutsi pakkasi kotinsa Las Palmasissa ja lensi meidän luo Suomeen. Täällä aloitettiin vuoden alussa kemoterapia, joka näytti purevan. Niin hyvin jopa, että mutsi päätti pakata jälleen laukkunsa ja palata kotiinsa Kanarialle. Siellä hän oli onnellinen.

Liekö ollut intuitiota sekin, vaiko vain kaipuu takaisin saarelle? Kuukauden päivät äiti ehti siellä olla, laittaa kotiaan hänelle ominaiseen tapaansa. Sai vielä yhden kemosetin ja kaiken piti olla hyvin. Mutta elimistö ei enää jaksanut. Ei kai oikein myrkkyjä, eikä sitä touhuamista. Mutsin takaisin saatelleelta ystävältä juuri kuulin, ettei äiti niin hyvässä kunnossa ollut palatessaan, kuin mitä meillekin uskotteli, mutta silti näin nopea lähtö tuli hänellekin yllärinä.

Sairaalaa ja kodin laittoa. Soittelin mutsin kanssa silloin tällöin, harvemmin enää skypellä. Mutsin täällä olo oli aika myrskyisää ja haasteellista aikaa, välit melkein menivät viime metreillä poikki, mutta onneksi saatiin asiat selvitettyä ja korjattua. Silti harmittaa, että asiat täällä menivät niinkuin menivät.

Sunnuntai oli Äitienpäivä. Äitini vietti senkin päivän sairaalassa, sängyssä maaten. Aamupäivällä puhuin puhelimessa hänen kanssaan, hän kuulosti ihan ookoolta. Iltapäivällä tosikoisen kanssa hetki skypetettiin maamon kanssa, mutta silloin äiti ei jaksanut puhua kokonaisia lauseita. Silti vielä ajattelin, että kunhan hän vähän lepää, eiköhän hän siitä selviä vielä. Taistelutahtoa hänellä ainakin oli.

Eilen meinasin soitella mutsille jälleen, mutta systeri ehti ensin. Niin mutsille – joka ei enää vastannut, sillä hän nukkui jo viimeistä untaan – kuin sitten minulle kertoakseen puhuneensa mutsin ystävän kanssa. Äidin viimeiset tunnit olivat käsillä. Tiimalasi oli jo pyörähtänyt.

Yritin vielä itsekin äidille myöhemmin illalla, ajatellen, että jospa vaikka sittenkin äiti vielä heräisi puhelimeen ja saisin muutaman viimeisen sanan vaihdettua. Mutta puhelimeen ei vastannut enää kukaan. Yritin soittaa sairaalaan ja kysyä tarkemmin – mutta en osaa espanjaa eivätkä he englantia. Työkaverin espanjalainen vaimokin yritti, pyynnöstäni, mutta eivät he mitään tarkemmin sanoneet.

Tänään aamupäivällä istuin jälleen palaverissa – minähän en edes istu palavereissa päivittäin, mutta jostain syystä saan aina huonot uutiset palaverissa ollessani – kun siskolta tuli viesti, että äiti on aamulla nukkunut pois.

Minut valtasi latteus. Turta olo. On vaikea käsittää, että ihminen, joka synnytti minut, hoivasi minua, kasvatti minut, antoi kotiarestia ja laittoi tiskaamaan, hoiti minua kun olin sairas, halasi kun oli paha olla, oli läsnä kun tarvitsin, on poissa. Meillä oli omat vaikeutemme, mutta äiti on aina äiti.

Ja nyt äiti on poissa.

Äidinkään elämä ei ollut helppo. Toivottavasti äiti on nyt onnellisessa paikassa. Ainakin hän sai viettää viimeiset hetkensä saarellaan, missä hän oli onnellisempi kuin kylmässä Suomessa, edes meidän luona ollessaan. Ainakin hän sai nukkua pois pehmeästi, ilmeisesti ilman kipuja.

Mitä seuraavaksi? Palapelin palat loksuvat paikalleen yksi kerrallaan. Onneksi mutsilla on ystäviä siellä paikan päällä, jotka auttavat kaikissa järjestelyissä, kun me siskon kanssa ollaan täällä etänä. Varmaan mennään sinne yhdessä hoitamaan loput käytännön asiat järjestykseen.

Äiti on poissa. Äitiä ei enää ole. Ei heinäkuun visiittiä odottamassa, ei varsinkaan syksyn visiittiä tyttöjen kanssa. Kyyneleet vierivät. Antaa vieriä. Vähän kerrassaan se lävistää tajunnan. Minun äitini. Kuollut. Huomenna vain tuhkaa.

 

Kahdentoista tunnin yöunien jälkeen, koiran nuollessa sormiani, sain vieläkin suostutella silmiäni auki. Suostuivat lopulta, ja nousin yöllisten sateiden jäljiltä vielä märkään Äitienpäivään, auringon kurkistellessa pilvien lomasta. Vain karvalapsi oli kotona, tyttöjen lähdettyä perjantaina toisille vanhemmilleen.

Facebook oli täynnä Äitienpäivä-toivotuksia. Minä pohdiskelin omaa puoliäitiyttäni ja äitipuoleuttani, ja tuumin jälleen, että joka päivä on äitienpäivä. Exältä tuli viestiä, että tosikoinen odotetusti haluaisi tulla vähäksi aikaa Äitienpäivän viettoon, esikoista – teiniäni – ei voinut vähempää kiinnostaa.

Cappucino, scrambled eggs ja pekonia – passeli aamupala tähän päivään – ja aamupalan jälkeen suihku. Tosikoinen tuli joskus yhden maissa, jolloin olin jo puolimatkassa suklaakakun leipomisen kanssa. Pitihän sitä joku Äitienpäiväkakku laittaa! Tytär piiloutui hetkeki huoneeseensa ja palasi mukanaan kortti, maalaus ja itse tehdyt jääkaappimagneetti ja sormus ❤

M&M's-kakku tuli syötyä (tai puolet siitä, toinen puolet meni jääkaappiin), skypetettiin maamolle, joka lepäilee ja keräilee voimia laspalmasilaisessa sairaalassa tällä erää. Vähän aikaa siinä touhuttiin jotain, ja lähdettiin sitten liikkeelle, viemään tosikoinen takaisin isälleen ja kuvaamaan Roihuvuoren japanilaistyylistä kirsikkapuistoa.

Luin puistosta jokin aika sitten, bongattuani sen lapsuudenystäväni äidin fb-päivityksestä, ja tuumin silloin, että sinne pitää päästä, kun kirsikkapuut kukkivat. Olen Tokion-matkastani lähtien, siis siitä asti kun olin kahdentoista, rakastanut kirsikankukkia. Minusta on hassua, että kaikkien tietojen mukaan ne kukkivat Japanissa maaliskuun lopulla, mutta sinä vuonna ne kyllä kukkivat täyttä häkää jo silloin helmikuun lopulla.

Ensi sunnuntaina puistossa olisi japanilainen Hanami-juhla, jota voisi olla kiva mennä katselemaan. Tänään siellä oli tuulista, muutama picnic-party ja monta muutakin puiden valokuvaajaa. Paljon muutahan siellä ei ole kuin nurtsia ja kirsikkapuiden reunustamia hiekkateitä, joten se oli vähän sellainen “tultiin, nähtiin, valokuvattiin” -keikka. Vaikka aurinko olikin enimmäkseen esillä, oli aika viileää.

Kotiuduttuamme maistelin shotin verran laivalta tuomaani Sherindan'sia ja istahdin kaivamaan kuvat kamerasta. Vähän koiran kanssa kävelyä, vähän puutarhan alun tarkastelua – basilika, salaatit, pavut ja kesäkurpitsa ovat alkaneet itää kivasti, kevät- ja ruohosipuli kasvavat kovasti, munakoisoja vielä odotellaan ja takatalvi tappoi valkosipulit – vähän bloggailua ja nyt onkin kello jo päälle kahdeksan ja minua alkaa taas väsyttää 😛

 

Lounaaksi oli ankanrintaa. Kuinka monessa työmaaruokalassa voi tilata lounaaksi ankkaa? Tuolla asiakkaalla perjantaina sitä sai. Ja kun koulutustilaisuus/palaveri päättyi, siirryttiin meidän toimistolle jäätelöille. Meillä on nykyisin siellä jätskiallas. Melkoista kiusantekoa 😉

Vielä oli puolisentoista tuntia työaikaa jäljellä ennen kuin kerättiin kimpsumme ja kampsumme ja hypättiin ysin ratikkaan, joka kuljetti meidät näppärästi lähes toimiston ovelta Länsisatamaan. Eikä tietenkään ole matkaa ilman jotain lähtösäätöä, joten yksi duunikavereista oli puoli neljän maissa lähtenyt hakemaan himaan unohtunutta passia, ja tuli sieltä suoraan satamaan, minne me tuotiin toimistolta hänen laukkunsa.

22 tunnin duuniristeily Silja Europalla Tallinnaan oli alkamassa.

Meillä oli kaikki hytit samalla käytävällä, lähellä toisiaan, joten hengattiin siinä käytävässä juttelemassa, kunhan oltiin ensin syöty vatsat täyteen buffet'n ensimmäisessä kattauksessa – toinen kun oli jo täysi siinä vaiheessa, kun puffettia varattiin. Syötiin siis ennen kuin laiva oli edes irronnut laiturista. Ei se onneksi mitään haitannut!

Vähän myöhemmin lähdettiin tsekkaamaan yökerho-skeneä. Löydettiin nurkkaus, jossa minunkaan korvaani ei sattunut, ja istuttiin siinä hörppimässä drinksuja, kuuntelemassa NRJ:n DJ-finalisteja ja yrittämässä muka jotain vähän jutellakin. Kun se alkoi kyllästyttää siirryttiin discon puolelle, diceen, kuten nuorisoni sitä kuuluu kutsuvan.

Ennen risteilyä tosikoiseni ykstoista-vee kysyi minulta: “äiti, aioksä sitten bilettää siellä?” Äiti HIUKAN häkeltyi tyttären kysymyksestä, ja vastasin siihen jotain sen tapaista kuin että taitaa minulta olla biletysajat jo takana. Melkein uskoinkin siihen, sillä kuvittelin tämän puolikuulevaisuuteni ja akustikusneurinoomani hidastavan tahtia ja haittaavan menoa. Mutta niin vain löysin itseni ensin ihan tanssilattialta joraamasta, ja sittemmin pöydältä…

En minä siinä pöydällä pitkään tanssinut – se oli sellainen dare-juttu duunikaverilta, joten tottahan siihen syöttiin piti tarttua 😉 Viskasin korot jaloistani ja kiipesin pöydälle tanssimaan. Ja huom! Vaikka olikin toki pohjalla niin skumppaa kuin viiniä kuin GT:täkin, olin ihan järjissäni 😉 Olen sillä tavalla vähän outo, että tietyt estot puuttuvat vallan. Minä myös kiipeilen, niinkuin se mummo, jonka perään hälyytettiin poliisit. Outo mikä outo.

llta jatkui vähemmän räväköissä merkeissä, vähän tanssilattialla ja vähän jutellen ja vähän baaritiskillä notkuen. Kello tuli monta, ja yksi kerrallaan porukka hipsi hytteihinsä. Lopuksi taisi olla enää minä ja kolme muuta (ja ne pari, jotka jo alkuillasta katosivat teilleen).

Hetken aikaa olin baaritiskillä yksin, siis viitisen minuuttia, jona aikana hätistin pois yhden noin parikymppisen yrittäjän, yhden noin kuusikymppisen ja pari jotain siltä väliltä. Miehelle kotona kerroin tästä, ja totesin, että pettynythän hän olisi ollut, jos ei kukaan olisi yrittänyt iskeä minua. Mies jopa myönsi sen 😀

Neljän maissa kömmin minäkin hyttiin muka-nukkumaan, mutta nukkumisesta ei oikein tullut mitään, sillä olin typerästi ottanut avaavaa astma-lääkettä tanssin lomassa, ja se + alkoholi EI sovi yhteen. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa, estäen kunnollisen nukkumisen. Kymmeneen asti silti nukuin on-off, jotenkin, ja heräsin sellaisen seksikkään viski-basson kanssa, joka nyt on muuttunut liki äänettömyydeksi.

Olin ajatellut viettää aamun pedissä, mutta kun hyttikaverini houkutteli lähtemään kävelylle, en lopulta tarvinnut kahta kehotusta. Tuumasin, että raitis ilma on huomattavasti sängynpohjaan jäämistä parempi vaihtoehto, joten lähdettiin liikkeelle. Virkeimmät duunikavereista olivat heränneet ennen seitsemää ja kuljeskelleet maissa jo useamman tunnin siihen mennessä kun me vasta könyttiin hytistä ulos.

Pari puhelua, ja tiedettiin kävellä aamukahville Viru-keskuksen Robert'sille, missä muutkin olivat. Aamukahvin jälkeen lähdettiinkin jo valumaan takaisin kohti satamaa, Super-Alkon kautta (vai mikä se nyt on?). Olin tsekannut laivalla illalla vähän hintoja, joten tiesin napata viinit maista ja Bombayt ja Bacardit laivalta. Vähän valkkaria, ja Tommasin Appassimento-punkkua. Joka sitten kotona osoittautuikin valkkariksi 😮

Ei siis saatu punkkua ankankoipien kanssa tänä iltana, mutta onpahan tuo kyseinen Tommasin valkku hyvää! Siis kun vielä päivällä tänään istuttiin laivan buffassa lounaalla, ryystäen palan painikkeeksi vähän niitä hanaviinejä… Ero on kuin yöllä ja päivällä! Ei sitä hanatavaraa voi oikein viiniksi kutsuakaan, mutta tämä Tommasi on todella hyvää! Ensi kerralla tiedän katsoa tarkemmin – ja ottaa yhden punaisen ja yhden valkoisen 😉

Nyt on tässä yksi sangen uupunut äänetön pedissä, onnellisena kotona, miehen ja koiran luona. Borta bra, men hemma bäst ❤ Tytöt lähtivät eilen toisille vanhemmilleen, mutta tytöt, tai tosikoinen ainakin tulee mahdollisesti huomenna käymään, kun on Äitienpäivä 🙂

Alan olla valmista kamaa nukkumaan. Onneksi huomenna on vielä sunnuntai, ehtii toipua. Jospa äänikin palaisi? Ensi viikolla pitäisi saada aikaiseksi pari opetusvideoa ja pitää kurssiakin pari päivää, mikä on vähän haasteellista, jos ei ääntä lähde. Pahoja paikkoja nuo laivat, eikä vanha enää jaksa niinkuin ennen 😉

 

Maikkarin uutta peliä (vaimikäsenyton?) mainostetaan “hauskalla” testillä “Mikä Suomen kunta olet?” Testithän ovat tehneet come-backin. Edellisen kerran joskus vuonna 2011 tiesin – testien perusteella tietenkin! – olevani kolmekymppinen Feeniks-lintu ja ekoäiti, ja sitä ennen kai vuonna 2008 tiesin olevani Marilyn Monroe, kuuluvani 50luvulle, olevani Aston Martin ja pirteä cocktail. Kolmen vuoden syklit havaittavissa? Nettitestit tulevat ja sitten ne menevät, tullakseen taas kolmen vuoden kuluttua uudestaan, uusina ja ehompina?

Niin siis, kaiken maailman testit ovat taas pitkin Facebuukkia. Minäkin tiedän olleeni edellisessä elämässäni Explorer, voimavärini on punainen, eläimeni on Karhu ja olen mikähän-shotti-se-olikaan. Ei siis ihme, että MTV3, jolla perinteisestikin on ollut testejä Helmi-osiossaan vai mikä hitsi se olikaan, päätti monen muun median tavoin mainostaa tuotettaan testillä. En tosin tiedä tuosta mainonnan tehosta, sillä minäkin vaan teen testin, mutten silti tiedä, mistä Naapuri-pelissä on kyse.

Anyway, siinä missä joku muu testi tiesi kertoa, että minulla on eniten hengenheimolaisia Virossa ja että minun kuuluisi asua Lontoossa ( 😮 ), tämä testi paljasti sisäisen Rovaniemeläiseni (!!!???). Siksi(kö?) että olisin mieluummin eräopas kuin mainostoimiston AD? Tai mistäs minä tiedän. Stereotypiointiinhan nuo kaikki testit perustuvat (elleivät sitten jonkin esim. elokuvan hahmojen piirteiden jäljittelyyn). Se onkin sitten ihan toinen juttu, pitääkö stereotypiat paikkansa vai ollaanko me sittenkin vaan yksilöitä.

Minä en ole koskaan pitänyt lokeroimisesta, vaikka rehellisyyden nimissä on pakko myöntää, että teen minä sitä itsekin. Niin pitkään olen tehnyt kouluttajan hommia ja nähnyt erilaisia ihmisiä, että huomaan oppineeni luokittelemaan heitä jonkin oman kaavani mukaan, ja useimmiten olen oikeassa. Mutten aina, tunnistan, ja niinpä koitan aina työntää tuon varsin nopeasti tekemäni luokituksen syrjään, ja antaa jokaiselle mahdollisuuden todistaa minun olleen väärässä luokittelussani – olkoon se sitten hyvässä tai pahassa.

Paradoksaalisesti siis vastustan stereotypioita, mutta tykkään testeistä. Olen testaillut itseäni vuosien varrella myös hivenen verran vakavammin otettavin persoonallisuustestein, mutta aina sillä varauksella, että ne eivät kuitenkaan määritä minua, vaan ennemmin testaan, miten hyvin osaan analysoida käytöstäni, sen perusteella kuinka kurantin tuloksen testi antaa. Ja totean kerta toisensa jälkeen, että edustan periaatteessa tyyppiä INFP, mutta kaikissa elementeissä ero vastakkaiseen on häviävän pieni. Eli voin vaihdella eri kombojen välillä melko suvereenisti, tilanteesta ja asianhaaroista riippuen. En mahdu lokeroihin.

Menemättä syvällisemmin luonneanalyyseihin tai edes tämän pitemmälle stereotypioihin, toinen asia, jota jäin tuon paikkakunta-testin myötä pohtimaan, on geeniperimä. Suomalaiset ovat kaikkiaan varsin sekarotuinen kansa, kuten ovat kaikkikin indoeurooppalaiset, jos mennään sinne ihan perimmäisiin geeneihin, joskin meillä itä- ja länsi-suomalainen geeniperimä ovat toisistaan kauempana kuin monet keski-Euroopan kansakunnat toisistaan.

Niin siis että rovaniemeläinen. Johan pomppasi 🙂 Paljon kaikenlaista minussa on, mutta tuo rovaniemeläisyys on aika kaukaa haettua. Niin monen muunkin helsinkiläisen tavoin, olen oikeasti geeni-cocktail. Täysverinen toisen polven helsinkiläinen, kolmattakin polvea isäni isän kautta, mutta todellisuudessa isovanhempieni osalta minusta löytyy kolmea eri ilmansuuntaa (täältä katsottuna).

Ukkini oli kotoisin Pohjanmaalta – Oulusta muistaakseni. Mummini sukujuuret tulevat pohjois-Karjalasta, vaikka perhe asuikin Vaasassa kunnes mummi lähti maailmalle eli muualle Suomeen ja päätyi Stadiin, kuten ukkinkin. Tuo helsinkiläiseksi syntynyt isoisäni tulee savolaisista juurista, sieltä, missä mekin käydään kesäisin sukulaisissa ja lehmiä katsomassa. Isoäitini on ehta viipurlainen, joskin ainakin äitinsä suku on itse asiassa Vaasasta. Helsinkiin päätyi hänkin, evakkoon Jatkosodan aikaan.

Olenko minä siis iloinen viipurilainen, juro pohjalainen, lupsakka savolainen vai, ööh millainen? stadilainen? Onko tapani puhua tuntemattomille tullut viipurin verestä ja tapani vetäytyä piilooni jurottamaan pohjalaisesta verestäni ja rento elämänotteeni sitä savoilaista osaa? Tai siis, eihän verellä kai mitään tekemistä minkään kanssa, mutta kulttuurilla ehkä vähäsen, vaikka kuinka en pitäisi stereotypioista. Ympäristö versus geenit. Ympäröivä kulttuuri versus perhekulttuuri. ==> Minä.

Meistä jokainen rakentaa itsensä perhekulttuurinsa ja ympäröivän yhteiskunnan vaikutusten alaisena. Kai siitä jotain yhteispiirteitä saa syntymään ihmisten pariin, jotka sukupolvesta toiseen kasvavat samalla alueella, samassa yleisessä kulttuurissa – mutta onko kaikki savolaiset lupsakoita, karjalaiset iloisia ja pohjalaiset juroja? Ja entäs me sekametelisoppa-stadilaiset? Millainen on stereotyyppinen stadilainen? Eikä me kaikki ainakaan olla sellaisia, kun kert minuntkin sijoitettiin Rovaniemelle 😉

Pitäisikö seuraavaksi luoda testi “Mistä päin stadia olet oikeasti kotoisin?” Kallion hipsteri vai lähiö-helsinkiläinen vai Munkan kulmakuntalainen vai keski-kaupungin ylimystöä? Vai kuulutko ehkä sittenkin Vantaalle tai Espooseen tai – *gasp!* – landelle? Vai olisinkohan minä sittenkin vain minä? Geeni- ja kulttuuri-cocktail, joka on imenyt itseensä ne vaikutteet, jotka parhaiten ovat sisimpään istuneet.

Takaisin geneettisempiin asioihin mennäkseni, sitäkin puolta olen kyllä vähän viime aikoina miettinyt, geenivirheen päässäni pantua elämäni sekaisin. Geenivirheet tiettävästi helpoiten syntyvät, kun vanhemmat ovat geneettisesti lähellä toisiaan. Suomi on aika pieni maa-alue, mutta geenitieteilijöiden mukaan me ei olla silti sisäsiittoinen kansakunta. Rohkenisinko maallikkona ilmaista epäilyni? Muuttoliike parina viime vuosisatana lienee pitänyt huolen siitä, että ainakin osa gene-poolista on sekoittunut iloisesti, mutta kuinka paljon kuinka paljon geeni-damagea on siihen mennessä ehtinyt syntyä?

Tämä pääni akustikusneurinooma on tiettävästi nimenomaan valkoisten indoeurooppalaisten juttu. Joitain harvoja tapauksia löytyy muista roduista, poikkeuksia vahvistamaan sääntöä. Tilastollisesti arvio on 1/100000 ihmistä, wikipedian mukaan Jenkeissä näitä löydetään vuosittain 3000. Suomen tilastoa en tiedä, mutta jos Töölön sairaalassa (jonka vastuualue ulottuu pitkälle Suomen vyötäröön, eli kattaa koko ruuhka-Suomen) näitä pelkästään jo leikataan yksi viikossa ja sitten on ne, joita seurataan, onhan noita väestöön suhteutettuna, noin lottovoittajien verran.

Mielenkiintoista minusta oli se, että eräässä AN-ryhmässä, jossa on viitisensataa jäsentä, joista suurin osa jenkkejä, on minun lisäkseni ainakin kolme suomalaisia geenejä kantavaa jäsentä. Amerikan-suomalaisia, toisen polven amerikkalaisia. Kertooko se vain sattumaa, vai jotain muuta meidän geeniperimästä? Ehkei se kerro mitään, ehkä se vain on. Mielenkiintoista se minusta on silti.

Akustikusneurinoomasta puheen ollen, olen mielelläni Feeniks-lintu, joka nousee tuhkasta 😉 Ehkäpä pitäisi tatuoida sellainen toiseen pohkeeseen? Jotain tuon tapaista ehkä (joskin piirrän tatskani aina itse, mutta tuosta voisi lähteä liikkeelle)? Pic taken from Colorbox.

[Enemmänkin suomalaisista geeneistä kiinnostuneet voivat lukaista vaikkapa Jani Kaaron Tiede-lehden (nyt jo muutaman vuoden takaisen) artikkelin Suomalaisten uudet juuret. Eikä Takkirautakaan aiheesta kirjoita yhtään hullummin.]