Perjantaina oli tämän työkauden viimeinen päivä ja kello alkoi tikittää lomaa. Lähdettiin miehen kanssa toiveikkaina kohti Arvo Kokkosen kalatukkumyymälää, grillattavaa merenelävää etsimään. Tunne oli vähintäänkin antiklimaattinen ja pettynyt, kun näin kalatiskin täynnä lohta, lohta ja taas lohta, joukossa pari siikaa ja pari pientä kultaotsa-ahventa. Cittarissakin on enemmän kalavalikoimaa, kauppahallin komeista kalatiskeistä puhumattakaan. Taitaa olla niin, että tuonne tukkumyymälään päätyy vain se, mikä ei ole menny muihin myyntikohteisiin saakka.

Pari pakastettua kultaotsa-ahventa kainalossa käveltiin myymälästä ulos. Taitaa jäädä menemättä sinne ellei sitten erikseen sieltä jotain tilata. Nettisivut kun lupailevat ties sun vaikka mitä, mutta erikseenhän niitä tietenkin pitää tilata. Yritettiin kysellä skorpionikalojen perään, mutta niitä ei juuri nyt voi kuulemma edes tilata. Meh.

Itiksen Cittarista löytyi taskurapu (jos toinenkin, mutta vain isoin lähti meidän matkaan) ja kultaotsa-ahventen vielä sulaessa keittiön pöydällä grillattiin Buffalo-siipiä loman kunniaksi ostettua kuohuvaa siemaillen. Lämmin ilta, ei hullumpaa istua pihalla elämästä nautiskelemassa.

Taskurapu laitettiin pöytään eilen illalla parin ranch entrecôten kanssa. Päivä oli ollut kuuma ja työntäyteinen – ainakin jonkin tovin päivän kuumimpaan aikaan – sillä pensasaita oli eilen leikattava. Mies heilui vesurin kanssa ja minä huhkin oksia peräkärryyn haravan kanssa. Vartin välein oli käytävä juomassa jotain ja kastelemassa pää puutarhaletkulla. Se viilensi vähäksi aikaa. Töiden tultua tehdyiksi levitin viltin nurtsille ja luin kunnes oli aika käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet ennen kuin miehen ystävä tuli iltaa viettämään.

Eipä siinä ollut päivällä juuri nälkä ollut, joten auringon painuttua metsän taa ja illan vähän viilennyttyä (paino sanalla vähän, ilma oli painostava ja hiostava vielä nukkumaanmennessäkin) ruoka maistui. Syötiin ulkona, vaikka siinä iltasella alkoikin ripotella vettä, mutta mikäs siinä oli ison aurinkovarjon alla ollessa; käy se sateenvarjostakin.

Myöhemmin illalla ilmanpaine laski kymmenen tienoille ja Ilmatieteenlaitos varoitteli hurjasta ukkosmyrskystä. Pieni koiraparka tärisi ja läähätti kauhuissaa, jossain noin kahdeksan kilometrin päässä välähteli ja jyrisi ja varauduttiin jo henkisesti saapuvaan myrskyyn. Sitten se meni ohi. Loppui. Meni menojaan jonnekin muualle. Kaikki se koiran kauhu ja oma odotus – myrskyssä on jotain niin kiehtovaa, pelottavaa, valtavaa – snap! Ilman täyttymystä. Antikliimaksi. Nukuttiin yö vailla ukkosen ukkosta. Yöllä kyllä satoi ilmeisen rankasti, sillä autotallin lattia lainehti aamulla. Niin näyttää käyvän noin kerran kesässä.

Tänäänkin niitä ukkosia odottelin, ilman oltua aamupäivällä paksua ja kosteaa. Eipä tullut sitä tänäänkään, vaikkakin satoi kyllä. Juuri silloin kun päivällä grillattiin ystäväpariskunnan tultua kyläilemään. Onneksi grilli mahtuu aurinkovarjon alle ja onneksi sade alkoi vasta kun oltiin jo ehditty lennättää kopterikameraa. Tai siis sen omistaja oli ehtinyt sitä lennättää ja me muut ihastella vieressä.

Pitäisi kai olla tyytyväinen, että on säästytty pahemmilta myrskyiltä tänä kesänä. Jotenkin se vaan tuntuu niin antiklimaattiselta, kun myrskystä varoitetaan ja karvainen barometrimmekin on valmiiksi kauhuissaan ja, sitten ei tapahdu mitään. Lässähdys. Ignorance is bliss. Ehkä pitäisi vaan lakata lukemasta sääennustuksia ja antaa niin hyvän kuin huononkin ilman yllättää.

Juhannuksessa oli isoäidilleni aina hiven haikeutta ja ikävää. Isoäitini isän syntymäpäivä oli Juhannuksen aikaan, joten hänen eläessään Juhannuksena aina vietettiin myös hänen syntymäpäiviään. Isoukkini oli kova kalamies, joka Juhannuksena toi landelle aina lohen (tiedä sitten, oliko se aina itse kalastettu vai ei 😉 ), joka valmistettiin Juhannussunnuntain ateriaksi ja jälkiruuaksi oli mansikkakakku. Isoukkini kuoli kauan ennen syntymääni, mutta tämä Juhannustraditio eli niin kauan kuin isoäitinikin.

Nyt on ensimmäinen Juhannus isoäitini kuoleman jälkeen. Ei me joka vuosi olla landella oltu, mutta suunnilleen joka toinen Juhannus kyllä. Isoäiti ei ole ollut oleellinen osa Juhannustani kuin silloin kun sitä ollaan vietetty landella. Landella Juhannukseen kuuluu Juhannuskoivut, vihdat, sauna, kokko ja joku hämmentävä radiokanava josta tulee jotain kummallista ohjelmaa. Juhannusaaton tunnelma oli landella aina lähes taianomainen. Muistan kuinka monesti lapsena ja nuorena istuin keinussa laualaen laulua Heilu keinuni korkealle, jonka isoäitini opetti minulle ollessani lapsi.

Isoäitini ja isoisäni opettivat minulle niin paljon. Kulttuuria, lauluja, kädentaitoja, kaikenlaista. Valmistin vähän aikaa sitten pari vihtaa illan saunaa varten, ihan täällä Stadissa, missä tämän rintamamiestalomme puusauna on kuin mökkisauna. Huolella valmistin vihdat ja sidoin ne koivupannalla, juuri kuten isoisäni minulle opetti silloin kun olin varmaan alle kouluikäinen. Silloin isoisä oli vielä kunnossa ja kesäisin landella ja opetti minut myös tekemään pajupillin. Sen taidon olen valitettavasti unohtanut, mutta vihtojen tekeminen sujuu näppärästi.

Jostain mieleni sopukoista pääni jukeboxissa alkoi soida tuo vanha lastenlaulu Lapsoset ketterät kotihaasta. Ja kun lähdin koirien kanssa kävelylle tuota mielessäni hyräillen, tulivat mieleeni pajupillit ja laulu Tein minä pillin pajupuusta. Vihdat ja pajupillit ja punaisen Marlboron tuoksu. Isoisäni oli ketjupolttaja, ja näppärä käsistään, älykäs ja kultturelli ja loppuun asti terävä kuin partaveitsi. Huumorintajuni lienee paljolti peräisin isoisältäni, ja isältäni.

Tuntuu, että Juhannus Juhannukselta mieleni käy kaihoisammaksi ja nostalgisemmaksi. Ehkä olen vain tulossa vanhaksi, mutta lapsuuden muistot käyvät jatkuvasti tärkeämmiksi ja tärkeämmiksi. Ne sitovat minut kiinni siihen jatkumoon, joka katkeilee säie säikeeltä ihmisten kuollessa yksi kerrallaan. Minulla on enää isäni, sen jälkeen minä olen oman perheeni vanhin lenkki. Tuntuu tärkeältä muistaa, mitä olen edeltäviltä polvilta saanut. Tuntuu tärkeältä muistella ja muistaa, etteivät he vaan katoaisi elämästäni kokonaan.

Me vietetään tänäkin vuonna kaupunki-Juhannusta kotosalla kaksistaan mieheni kanssa. Jos ei lasketa koiria. Keskimmäinen on äitinsä kanssa missä onkaan, esikoinen ja tosikoinen lähtivät mökille serkkujensa ja isovanhempiensa ja ties keiden kaikkien muiden kanssa. Siellä on tiettävästi tupa jos toinenkin täynnä porukkaa. Tosikoinen lähti jo eilen junalla Lahteen ja sieltä tätinsä kyydissä mökille, esikoinen katui eilen illalla päätöstään jäädä himaan ja halusi sittenkin mökille, joten hänet vein tänään OnniBusille, jolla matkaa Jyväskylään. Junat eivät tänään kulje Tamperetta pitemmälle.

Meillä on grilli (tai kaksi) kuumana vaikka sataa. Baked beans and ribs tulossa, ja illalla tietenkin sauna. Olisihan se kiva istua ulkona valoisassa illassa, mutta eihän tuolle säälle mitään mahda. Juhannuksena tosin illaksi sade aina lakkaa ja taivas kirkastuu. Ainakin aina kun me ollaan (oltu) landella kokolla. Isän kanssa juteltiin sinne menosta tänäänkin, mutta ei oikein ole sellainen fiilis. Isoäiti on poissa landelta. Isäkään ei ole saanut siellä oikein siivottua eikä tehtyä mitään. Se on juuri nyt aavistuksen verran ahdistava paikka.

On hyvä että on muistoja. Vaikka sydämessä tuntuukin haikealta, samalla muistot tuntuvat lämpimiltä, turvallisilta. Niillä on aikansa ja paikkansa, monesti vuoden tärkeinä päivinä. Ne muistuttavat myös jatkamaan elämää ja jatkamaan asioita eteenpäin, seuraaville polville. Kuten äitini (isän) lättyohjeen, jonka toissaviikolla opetin viimein esikoiselle – oppiminen vaatii motivaatiota sisältä päin. Elämä on jatkumo, jossa meistä itse kukin on vähän matkaa kantamassa jotain eteenpäin, lisäten siihen aina oman mausteensa matkalla.

Turvallista Juhannusta!

Ulkona kiljutaan. Neljä 15-17-vuotiasta yrittää iltauinnille. Järvivesi lienee kylmää. Mökkiviikonlopun “pakollinen aikuinen”/autokuski lojuu jo peiton alla sängyssä koiran kanssa, pidellen silmiä puoliväkisin auki. Pakko vielä vähän kirjoittaa.

Järven pinta on vaaleanpunainen ja tyyni. Taivas on puoliksi pilvinen, puoliksi aivan kirkas. Aurinko on jo painunut jonnekin metsän taa, mutta yhä on valoisaa. Lähestytään vuoden valoisinta vuorokautta. Unohdin silmälaput himaan, eikä mökissä ole pimennysverhoja. Täytyy koittaa kääräistä teepaita silmille. On sillä ennenkin pärjätty.

Pakkailin eilen laukkuni niin valmiiksi kuin sen suinkin sain. Yksi esikoisen ystävistä tuli jo iltasella yöksi, loput tänään minun ollessani töissä. Kun sieltä viiden maissa kotiuduin, vaihdoin vaatteet ja heitin viimeiset kamat kassiin. Pakkasin mukaan koiran herkkuja ja nappuloita, ruoka- ja vesikupit sekä matkavesipullon. Sullottiin kassit auton takakonttiin, kolme teiniä pakkautui takapenkille ja esikoinen sekä koira etupenkille ja minä tietenkin kuskinpukille.

Takapenkillä viriteltiin Spotify ja Bluetooth-kajari. “Äiti eihän sua haittaa, jos me laitetaan musaa?” “Riippuu vähän musasta.” “Me kuunnellaan vaan hyvää musaa.” Istuttiin Lahdentien ruuhkassa (siltatyömaan kupeessa oli kolari) ja sain täyslaidallisen kaikkea aivan käsittämätöntä kotimaista räppiä sekä kaikenlaista oikeasti hyvää musiikkia. Teineille musiikki ei ole kovin vakava asia, vaan mitä ilmeisimmin mukaan mahtuu “niin kuraa, että pakko kuunnella” -tyyppistä tavaraa.

Ajettiin toisenkin kolarin ohi kohti Lahtea, pysähdyttiin juottamaan ja pissattamaan Timmy, ja jatkettiin Lahden ohi kohti Heinolan Citymarketia. Siitä on vuosia, kun siellä olen viimeksi pysähtynyt tai edes ohi ajanut, mutta Sinilähteen kyltin nähdessäni muisti kummasti palautui. Kurvattiin Cittarin pihaan ja lähdin esikoisen kavereiden kera kauppaan, esikoisen jäädessä koiran kanssa ulos. Aurinko paistoi, oli kuuma, auto olisi ollut sille pätsi.

Kadotin teinit kaupassa moneen kertaan, mutta aina he löysivät minut uudestaan. Kerättiin kärryyn kamaa, mitä nyt viisi tyyppiä viikonloppuna tarvitsee. Maitoa, leipää, kivennäisvettä, jääteetä, jugurttia, juustoa, kanaa, quornia. Ja pakastepizzat täksi illaksi. Helppo valmistaa, kun vasta ysin pintaan oltiin perillä. Minäkin tein poikkeuksen ja ostin itselleni hipsteripizzan: pinaatti-ricotta-pizzan. En sitä kyllä kokonaan jaksanut, en niin millään.

Pakattiin ruokakassit autoon ja matka jatkui. Spotify oli kadottanut biisijonon ja kajari kännykän, joten turvauduttiin hivenen vanhanaikaisempaan laitteeseen ja kuunneltiin Red Hot Chili Peppersejä CD:ltä. Levy pyörähti ympäri kerran loppumatkan aikana; viimeiset viitisen kilsaa ajettiin ilman musaa. Teinit päivittelivät sitä, miten isoja heidän pikkusisaruksensa jo ovat ja huokailivat miten vanhoiksi he itsensä tuntevat. “Mä en onneks”, sanoin ja kohtautin olkiani.

Perillä meitä odotti mitä kaunein ilta järvenrannalla. Huomennako myrsky? Vielä siitä ei näy jälkeäkään, ei edes pientä aavistusta. Hyttysiä sen sijaan kyllä on, ja niille maistun minäkin (toisin kuin stadilaisille serkuilleen).

Se päivä vuodesta, jonka tarkoitus on muistuttaa, että taas vanhenin vuoden (vaikkei se missään näykään). Se päivä vuodesta, jolloin Facebookin seinä täyttyy onnitteluista. Se päivä vuodesta, jolloin seinälleni kirjoittavat nekin, jotka eivät muina 364 päivänä edes muista että olen olemassa. Koska Facebook käski. Älköönkä kukaan loukkaantuko; jokainen onnittelu ilahduttaa, mutta niinhän se on, eikö?

Sain yhden perinteisen onnittelukortin tänä(kin) vuonna. Ex-anoppini lähettää sellaisen joka vuosi. Ennen sain sellaisen isoäidiltäni, but she is no more. Aika ironista on, että sekä minä että mieheni saadaan ainoat onnittelukorttimme ja joulukorttimme nykyisin ex-anopeiltamme. Jaa no, miehen äiti lähettää joskus kortteja myös.

Olin tänäänkin kurssinpidossa toimistolla. Lähtiessäni valitsin meidän jätskialtaasta Mövenpickin Maple Walnut -jäätelöpuikon mukaani. Ensimmäinen jätski kuukausiin. Se maistui hyvältä (toisin kuin esimerkiksi Sprite, jota vahingossa kerran join, luullessani sitä soodavedeksi jonka olin tilannut), joskin aika hämmentävästi siitä tuli vähän huono olo. Kotona piti saada jotain suolaista nassuun. Kuukausi sokerittomana (lukuunottamatta yhtä kertaa kun kylässä söin pikkumunkin ja toista kertaa kun kylässä söin pienenpienet palat mutakakkua ja Daim-kakkua) ja tuollainen sokeri-load aiheutti heti vatsanväänteitä.

Kuukauden olen ollut nyt tipatonkin (lukuunottamatta tervetulomaljoja parissa ylppäreissä ja yksissä valmistujaisissa, kaikki samana päivänä ja yhtä viinilasillista viime pe tomahawkin kanssa). Viini ei edes maistu yhtä hyvältä enää. Tai no, miten sen ottaa. Ensimmäinen sip ei, mutta sitten kohta maistuu 😀 Sen sijaan kupliva rosé maistui tänään oikein hyvältä.

En yleisesti ottaen ole juhlinut synttäreitäni pariinkymmeneen vuoteen kuin pyöreiden osalta. En odota mieheltä enkä lapsilta lahjomista tai mitään. Joskus on syöty erityisen hyvin synttärinäni, joskus ei sitäkään. Tosikoinen tänään kysyi, kai ihan huumorilla: “Äiti annaks rahaa, niin voin ostaa sulle lahjan?” Esikoinen kysyi miltä tuntuu olla 41. Mies toi kotiin ruusuja sen pullon kuplivaa ja totesi, että tänään voin tehdä poikkeuksen tipattomuudesta.

Siitä puheen ollen, paino putoaa 🙂 Hitaasti mutta varmasti kuljen kohti normaalia painoani ja normaalia vaatekokoani. Kieltäydyn antamasta keski-iän hormoneille mitään valtaa. Bite me, I’m stronger than you!