Our kitchen is finally fully functional, albeit it’s still missing tiles and some sanding of the counter tops and the cooker hood. Our home is finally free of tools and (other such) stuff, vaccuumed properly for the first time and tidy. Actually, it WAS tidy yesterday, but then we had a party.

On Tuesday we finally tied the knot and said I do and [insert cliché here] as we got married at the local registry office with our family only present (our teens, my sister, and my dad and his wife) No big parties then; our “reception” was coffee and cheesecake in our still then messy home, for those present at the ceremony only.

Yesterday we had a kick-ass wedding kick-off party with grilled cheeseburgers and hot dogs, home made cole slaw, baked beans, and some cheesecakes, awesome friends, and good music. Some Prosecco, beer, long drinks, sodas and a vodka watermelon. Last guests left at three am.

Today we’re not doing any kitchen work, hardly even picking up the mess, more like just nursing hangovers with left over food and drinks 😉

Luin tänä aamuna Marko Hautalan kolumnin “Kirjallisuus on selviytymiskeino”. Minua ei sinänsä kiinnosta se, lukeeko Teemu Selänne kirjoja vai ei. Minua kiinnostaa se, lukevatko omat teinini kirjoja. Esikoinen lukee paljon. Tosikoinen aika vähän, mutta ilahduin kun hänen mökkikassissaan päällimmäisenä oli kirja. Englanninkielinen kirja, jonka tilasin hänelle Amazonista aiemmin keväällä, pyynnöstä. On sitä kuulemma vähän sentään lukenut.

Tosikoisesta ei luultavasti koskaan kehkeydy sellaista intohimoista lukijaa ja kirjallisuuden ystävää kuin veljensä ja äitinsä. Tosikoisella on muita mielenkiinnon kohteita ja intohimoja. Hän on paljon liikunnallisempi kuin me esikoisen kanssa. Vähän kuitenkin aina pusken sitä lukemista hänellekin, ja kun Wilmasta luin, että kesäksi olisi lukuläksynä kaksi kirjaa, joista toinen non-fictionia, noukin hyllystäni Zlatan päiväkirjan tosikoiselle luettavaksi. Se ei ole kovin pitkä eikä raskas, mutta mielenkiintoinen.

Kuten Hautalalle, kirjat, tarinat, kirjallisuus ovat minullekin tärkeä keino selviytyä elämässä, mutta ovat ne paljon muutakin. Hetken pako arjesta – olkoon se sillä hetkellä harmaata tai kaikenkirjavaa, ikkuna muihin maailmoihin, toisenlaiseen elämään, kurkistus jonnekin ihan muualle. Viihdettä, jännitystä, uusia näkökulmia, tiedonmurusia, kirjasta riippuen.

Joskus suunnilleen kahdentoista vanhana kirjoitin päiväkirjaani, että haluaisin elää jännityskirjan sivuilla, sillä oma elämäni tuntui niin kovin tylsältä siihen verrattuna. Siinä vaiheessa olin jo kolmisen vuotta ahminut kirjoja 1-2 kirjan päivävauhdilla. Luin noiden varhaisnuoruuden ja nuoruuden vuosien aikana satoja ja taas satoja kirjoja. Yliopisto-opinnot laannuttivat intoa hieman, sillä kun luki kutakuinkin työkseen, ei meinannut enää riittää mielenkiintoa ja energiaa lukea vapaalla.

Vaikka opin lukemaan viiden vanhana, kesti jokunen vuosi ennen kuin pääsin oikein lukemisen makuun. Saatoin kyllä läksyjen teon lomassa unohtua lukemaan äikän lukukirjaa, mutta ihan varsinaisten kirjojen lukeminen antoi vielä odottaa. Sinä kesänä kun täytin yhdeksän, antoi äiti minulle “lukuläksyksi” lukea kesän aikana viisi kirjaa. En lukenut ensimmäistäkään loppuun saakka.

Ehkä syynä oli tylsäksi kokemani kirja – Pelastuspartio Bernard ja Bianca – tai ehkä viisi kirjaa tuntui liian vaativa ensihaaste. Oli miten oli, syksyn aikana jo löysin lukuvaihteen vähän kerrassaan. Muistelen aloitelleeni Tiina-kirjoilla, tai ehkä sillä Kolmella etsivällä, joka oli omassa hyllyssäni. Eikä aikaakaan, kun jo kolusin Munkan kirjastoa ja vähän myöhemmin Töölön kirjastoa. Luin myös kaiken omasta hyllystäni (ja sitä oli vanhempieni peruilta paljon). Kaiken paitsi sen Pelastuspartion.

Samoihin aikoihin syttyi into kirjoitella omia tarinoita. Kaikki ovat kauan sitten jo kadonneet. Ehkä ihan onneksi niin.

Siinä murrosiän kynnyksellä luin myös kaiken äitini kirjahyllystä. Urisit, joista eritoten Exodus kiehtoi ja luin sen uudestaan ja uudestaan – nuorena jotenkin jaksaa ja ehtii lukea kirjojakin moneen kertaan toisin kuin nyt, kun tuntuu, että maailmassa on aivan liikaa kirjoja ja aivan liian vähän aikaa. Flemingin Bondit, joista päiväkirjaanikin kirjoitin oppineeni, miten mies tapetaan rannekellolla ja sopivalla puukoniskulla. Tai jotain. Luin Modesty Blaiset ja halusin olla kuin hän. Luin Okalinnut kerran, toisen, monta kertaa. Ja Timin myös.

Äidinkielenopettajat järestään tykkäsivät minusta ja kirjoituksistani. He myös järestään usuttivat minua lukemaan Mika Waltaria. Lopulta lukiosta ulos kirjoitettuani tartuin viimein ensimmäiseen Waltariini, Sinuheen. Ostin sen suorastaan itselleni; tuolla se nököttää hyllyssäni isovanhemmiltani perimieni vähän vanhempien Waltareiden vieressä; siellä on ensimmäistä ja kolmatta ja neljättä painosta ainakin Mikael Karvajalasta ja Turms kuolemattomasta ja jostain muustakin vielä.

Luin Sinuhea tuona lukionjälkeisenä kesänä mökillä ennen naimisiinmenoa. Mökki, hyttyset ja Sinuhe.

Tosikoista odottaessani tutustuin vähän kevyempään kirjallisuuteen siskoni lainatessa minulle pinon Janet Evanovicheja. Olisikohan ollut kuusi ensimmäistä Stephanie Plumia. Olin ennenaikaisten supisteluiden kanssa sairaslomalla. Luin kirjan päivässä esikoisen ollessa (lyhennettyä päivää) perhepäivähoidossa ja katsellessa Fröbelin Palikoita haettuani hänet kotiin. Yhdistän vieläkin tietyt Fröbelien laulut noihin kirjoihin, joita samalla siinä lapsen vieressä sohvalla luin.

Lasten ollessa pieniä, en jaksanut oikein lukea mitään muuta kuin hyvin keveää viihdekirjallisuutta. Evanovicheja, Michael Palmereita, Tess Gerritseneitä, Patricia Cornwellia jne. Tosin en siitä keveydestä kaikkien osalta niin tiedä, mutta viihdettä yhtä kaikki. Leikkaukseni jälkeen kolme vuotta sitten keski-ikäistyin yhtäkkiä ja aloin lukea kirjahyllyssäni vuosia pölyä keränneitä elämäkertoja.

Siitä se sitten lähti. Elämäkerta toisensa perään, ja kun mies ehdotti, että lukisin Anthony Kiedisin elämäkerran, alkoi ketju, jonka loppua ei näy. Ikonisten ja vähän vähemmänkin ikonisten, mutta kuuluisien, “isojen” rokkareiden elämäkertoja yhden toisensa perään. Jokainen kirja herättää kiinnostuksen seuraavaan. Kirjavirta Amazonista on jatkuva. Ja päässä on lista seuraavista.

Mies aina sanoo minulle, että uteliaisuus tappoi kissan. Sillä minä olen hyvin utelias luonne. Toisinaan se saa minut vaikeuksiin, kun uteliaisuuttani työnnän sormeni tai pääni – joskus jopa aivan kirjaimellisesti – jonnekin minne ei pitäisi. Toimin impulsiivisesti, uteliaisuuteni vauhdittamana.

Kirjat ruokkivat uteliaisuuttani sellaisella turvallisella tavalla – jos ei lasketa sitä, että todennäköisin kuolinsyyni on auton alle jääminen kännykkä kädessä, Kindle auki. Kirjat ovat ikkuna maailmoihin, joista muuten voin vain uneksia. Seikkailuihin, joihin en oikeasti itse haluaisi, vaikka näennäisesti haluaisinkin. Erilaisten ihmisten ajatuksiin ja elämään.

Juuri nyt minulla on kesken Helen Macdonaldin kirja “H niinkuin haukka”. Ostin kirjan Akateemisen kirja-alesta. Kirjan kansi tuijotti minua pöydältä vaativasti. Nostin kirjan käteeni ja luin takakannen. Tuumasin, että ehkä. Kiertelin vähän ja palasin kirjan luo. Nostin sen uudelleen käsiini, laskin jälleen alas ja kiertelin vielä vähän. Palasin kuitenkin aina vain takaisin kirjan luo. Siinä oli jotakin outoa vetovoimaa. Eikä se oli tuottanut pettymystä. Kirja on erittäin kiehtovasti, hienolla tavalla kirjoitettu.

“Minulla oli tapana lukea […] T.H. Whitea. The Once and Future Kingiä. […] Otin sen mukaan luin sitä meno- ja paluumatkalla,” vastasi eläkkeelle jäänyt U-2-vakoilulentäjä Macdonaldin kysymykseen, eikö 9-12 tunnin yksinlennot olleet kammottavia. Kyllä, kirjallisuus on selviytymiskeino. Ja The Once and Future King on ostoslistallani 😉

Lapsilla on ollut kesäloma jo muutaman viikon ajan. Minulla on vielä pari viikkoa lomaan. Tosikoisella on päivärytmi tyyliin ai mikä rytmi? Minusta vähän tuntuu, että teini nukkuu millon sattuu minkä pituisia pätkiä sattuu ja on hereillä sen verran että syö ja katsoo Netflixiä millon sattuu ja vie koiria ulos kun on pakko.

Esikoisen kesäloma ei ole ollut ihan niin rytmitönsä, kiitos kaiketi teatteriproduktionsa. Ekan lomaviikon ajan heillä oli harjoitus”leiri”, joka päivä alkaen ysiltä. Sen jälkeen on ollut esityksiä iltapäivisin/iltaisin, mikä on tarkoittanut, että liikkeelle on pitänyt lähteä suhteellisen järkevään aikaan. Tänäänkin poika oli ulkona ovesta ennen kuin minä edes avasin silmiäni. Joskus vähän enne puolta päivää 😉

Tuo teatteriryhmä, Gran Bianca, on joukko lukiolaisia, jotka ovat ihan itse käsikirjoittaneet, ohjanneet ja tuottaneet esityksen. Tietenkin siis myös ihan itse siinä näyttelevät. Näytelmä on nimeltään Sydän on kehon pääkaupunki ja on matka näytelmän päähenkilön tunnemailmaan. Lapsuuden traumoihin ja sieltä saakka mukana henganneisiin tunteisiin, pelkoon, ahdistukseen, yksinäisyyteen ja toivoon.

Noita esityksiä ryhmällä on ollut nyt vähän siellä ja täällä Helsingin kesässä. Me – minä, mies, tosikoinen ja isäni – oltiin tietenkin ensi-illassa, 11.6. Lapinlahden Lähteessä. Oli mielenkiintoista mennä sinne näin monen vuoden jälkeen, mutta tavallaan näytelmä oli aivan omiaan esitettäväksi entisen mielisairaalan auditoriossa, missä minäkin monen monta tuntia vietin luentoja kuunnellen, kun aikoinaan liki 20 vuotta sitten opiskelin psyktiatrian appron.

Näytelmä oli koskettava, hieno. Isäni tuumasi väliajalla, että vähän liian moderni hänelle – minkä sanomattakin tiesin kyllä, mutta olin iloinen, että hän oli siellä. Minä en pystynyt pidättämään kyyneleitä, kun itsellekin tutut tunteet mellastivat lavalla ja ihmisyyden rujo puoli esittäytyi.  Nuoret olivat luodanneet syvälle ja onnistuneet luomaan esityksen, joka kosketti kaikkea oleellista. Olen ylpeä pojastani, siitä että hän on osa jotain niin hienoa.

Viikko sitten perjantaista lauantaihin oltiin firman reissulla Tallinnassa. Syötiin, juotiin ja pidettiin hauskaa. Syötiin päivällistä Olde Hansassa ja jonkinlaisen baarikierroksen päätteeksi osa meistä päätyi Virun yökerhoon, luonnollisesti, ja osa jonnekin muualle. Lauantaina porukka lähti vähän eri laivoilla, osa aamulla, osa päivällä ja muutama meistä vasta illalla. Shoppailin vähäsen, jahka olin ensin istunut hyvän tovin torin laidalla tusinan työkavereita kanssa.

Tallinnasta puuttuu yhä kunnollinen Desigual, ihan niinkuin Helsingistäkin. Stradivarius on hyvä kauppa, Rotermannin laitamilla. Lempikauppani Bershka oli remontissa. Löysin montakin kivaa vaatekappaletta Stradivariuksesta, mutta lopulta mukaan lähti vain pari. New Yorkerista löytyi tuliaset teineille lopulta Kaubamajan Desigual-osastolta yksi toppi. Desigualin sivuilla listataan Demin Dream Tallinnan Desigualiksi, mutta siellä oli vain muutama hassu vaate tarjolla.

Maanantaina, hädin tuskin Tallinnan reissusta selvittyäni, oli vuorossa Rock the Beach. Stradivariuksesta ostamani tosi rock toppi pääsi heti käyttöön, mutta shortsi-kriisi uhkasi. Leikkasin lopulta miehen vanhat Levi’s 501:set shortseiksi ja olin outfittiini tyytyväinen. Lähdin sukissa ja Vanseissa, mutta viime hetkellä nakkasin reppuun mukaan sandaalit.

Hietsussa oli kolmen aikaan vielä väljää. Vant soitteli settiään piskuiselle yleisölle. Etsittiin ensitöiksemme Poppamiehen burgerikärry ja syötiin pekoniburgerit ennen kuin haettiin juotavaa. Aurinko porotteli liki kirkkaalta taivaalta, mutta pieni tuulenvire piti huolen siitä, ettei tullut liian kuuma. Otin hiekalla kengät ja sukat pois. Paljain jaloin oli rantahiekassa mukavampi kävellä ja tanssahdella puoli viideltä aloittaneen Apulannan tahtiin.

Apulantaa seurasi The Kills, joka ei ollut hullumpi, ja Biffy Clyro, joka oli hullumpi – tai siis ei kovinkaan hyvä. Käytiin siinä vielä haukkaamassa syötävää ja juotavaa ja kävinpä katselemassa fanipaitojakin. Foo Fightersin tarjolla olleet teepaidat ei oikein olleet kivoja, mutta se huppari! Se oli pakko ostaa. Uusi huppari lanteillani palasin sinne, minne olin miehen jättänyt juomiemme kanssa ja lähdettiin lavaa kohti.

Väkeä oli siinä vaiheessa jo reippaasti. PITiin ei enää ollut mitään asiaa ilman asianmukaista lippua – ei ainakaan sillä hetkellä. Yritettiin löytää jotensakin ok paikat, jostain siitä karsina-aidan läheltä. Ja sitten ne PIT-portit avattiinkin. Mies lähti luotsaamaan meitä portteja kohti ja vaikka änky oli melkoinen, päästiin kuin päästiinkin sisäpuolelle ja lopulta erinomaiseen suorastaan väljään paikkaan, mistä oli täydellinen näkyvyys lavalle.

Yhdeksän aikaan Foo Fighters aloitti settinsä ja sitä kesti melkein 2,5 tuntia. Lavalla oli välillä Mike Monroe huuliharppuineen ja välillä The Killsin solisti Allison laulamassa Grohlin kanssa syksyllä julkaistavan 9. studioalbumin biisejä. Grohl lisäili paljon maybejä spiikkeihinsä tästä tulossa olevasta albumista, mutta vain pari päivää myöhemmin se jo löytyi Wikipediastakin.

Keikka oli ihan huippu, jos minulta kysytään. Tietenkin, minä nyt lukeudun faneihin muutenkin. Eräs katkera Radiohead-fani kirjoitteli Hesarin Nyt-liitteeseen vuodatuksen siitä, miten Suomeen tulee vain makkaraperuna-rokkia, joihin Foo Fightersinkin luki. Makkaraperunoita ei muuten Hietsussa tietääkseni ollut tarjolla, vaikkakin pyttipannua taisi saada 😉

Danger Drama Tour 1975

Let there be rock – AC/DC

Toissailtana olin pitkästä aikaa teinieni kanssa leffassa. Käytiin katsomassa Wonder Woman ja vietettiin sitä ennen vähän aikaa siinä ihan kolmisin. Minä tykkäsin elokuvasta kovasti, teinit olivat vähän kriittisempiä. Kliseiset romanssit ja (useimpien) päähenkilöiden selviytyminen sodasta liki naarmuitta sai heiltä sapiskaa. Minä tykkään viihteestä hyväntuulisena ja hyvän olon jättävänä. Teinit kaipaavat realismia.

Minusta tässä omassa elämässä on realismia ihan riittämiin. Ei ollenkaan sillä, etteikö elämä olisi hyvää ja kivaa, ihan juuri nyt ja tässä ja nyt, kuten tosikoisellekin sanoin hänen ilkkuessaan alati kasvavaa ikääni. Kuitenkin, nämä keittiöremonttijutut ja teinien touhut näin äitinäkökulmasta ja whatnot pitävät jalat ihan tiiviisti maassa.

Foo Fighters lopetti keikkansa Mike Monroen kanssa AC/DC-coveriin. Let There Be Rock.