“Kuulepas, annahan se transformeri tänne. Sinä olet tyttö, menepä tuonne leikkimään barbeilla toisten tyttöjen kanssa”, ohjasi varahoidon hoitotäti esikoistani tämän ollessa kahden vanha. Lapsi katsoi hoitajaa hämmentyneenä, muttei uskaltanut vieraalle aikuiselle sanoa vastaan vaan kiltisti siirtyi barbien pariin, vaikka mieli halasi leikkimään poikien kanssa transformereilla ja sisällä itketti.

Vieläkö joku kehtaa sanoa, ettei sukupuolineutraalista kasvatuksesta tarvitse tai edes pidä puhua? Kaipa joku kehtaa, sillä näitä roolittajiahan tässä maailmassa riittää. “Et voi leikkiä autoilla, koska olet tyttö.” “En minä sinulle nukkea osta, sinähän olet poika!” Mietitäänkö sitten seuraavaksi, miksi se himoittu sukupuolten tasa-arvo ei toteudu ja miehiä joutuu patistelemaan pitämään perhevapaita ja naisia pusketaan IT-alalle?

En ollenkaan yritä sanoa, etteivätkö miehet ja naiset, tytöt ja pojat olisi erilaisia. Ovathan he, monella tapaa! That said, se ei poista faktaa, että jokainen tyttö on omansalainen, jokainen poika omansalainen ja sitten ovat vielä he, jotka eivät oikein asetu kumpaankaan. Naisia näkyy IT-maailmassa vieläkin aika vähän ja varmaan näin tulee olemaan jatkossakin, sillä se kiinnostaa luontaisesti pienempää joukkoa tyttöjä kuin poikia. Hoiva-ammateissa jako on toisinpäin. Ja se on ok!

Ihminen ihmisenä. Lapsi lapsena. En näe mitään syytä ohjata poikia johonkin malliin ja tyttöjä toiseen. Sukupuolineutraali kasvatus ei tarkoita sen kummempaa kuin että annetaan lasten olla lapsia ja valita mielenkiintonsa kohteet itse ja tukea heitä niissä. Lopetetaan roolien tuputtaminen. En haluaisi yhdenkään lapsen ikinä joutuvan kuulemaan, että se mistä hän on kiinnostunut, on väärin, koska sukupuoli.

Esikoiseni syntyi tyttönä. Tietenkin sen mukaisesti minäkin häntä puin toisinaan myös mekkoihin. Siihen se sukupuoliroolittaminen pitkälti jäi. Koulun alkuun mennessä oli mekottaminen taakse jäänyttä elämää, ainakin jonkin aikaa, sillä lapsi ei niitä päälleen halunnut. Ostin juhlavaatteiksi hänelle mustat housut ja puseron, kuten hän itse pyysi.

Ihan pienenä kyläilimme usein erään naapurissa asuneen ystäväperheen luona. Siellä oli vajaan vuoden vanhempi tyttölapsi, joka tykkäsi niistä barbeista ja tyttömäisistä jutuista. Siellä oli myös aivan huisin hienot barbie-kurpitsavaunut hevosvaljakkoineen. Tuhkimo ja Prinssi. Lapseni tuolloin 2v alkoi himoita samanlaista settiä. Joululahjaksi sellaisen hänelle ostin. En tänä päivänä tiedä viehättikö häntä enemmän hevonen ja prinssi vai vaunu ja Tuhkimo. Tai ehkä vain koko kombo.

Koko lapsuutensa ajan esikoinen leikki ennemmin autoilla, muumeilla ja eläimillä kuin barbeilla tai nukeilla. Kyllä hän nukkevauvaakin (jonka sukupuolesta sanoi, että se on poika) satunnaisesti hoivaili ja laittoi ruokaa niin nukelle kuin nalleillekin leikkikeittiössään. Lapsi työnsi välillä nukkea tai lempipehmoaan rattaissa, välillä luukullista kuorma-autoa, joka oli lastattu eläimin tai pikkuautoin. Hevoset ja legot olivat kova juttu aivan pienestä pitäen. Dinoista esikoinen innostui viiden vanhana Hannoverin Dino-parkissa käytyämme.

En milloinkaan yrittänyt pakottaa lastani muottiin. Hän sai itse valita, millaisia leikkejä leikki ja joulu- ja synttärilahjalelut olivat toiveiden, eivät jonkun tyttö/poikastandardin mukaisia. Meillä oli parkkitaloa ja muumitaloa ja Tuhkimon kurpitsablingbling-kärrysettiä ja hurja määrä dinosauruksia. Ja kun tosikoinen alkoi leluja pyydellä, ilmestyi prinsessakamaa ja kaikenlaista vaaleanpunaista. Silloin kun lapset leikkivät Bratzeillä yhdessä, tyttöbratzeiltä alkoivat hiukset lyhentyä, sillä esikoisen mielestä miehiä oli liian vähän.

Tosikoisesta on kasvanut tyttö. Erilaisia vaiheita hänkin on käynyt läpi, mutta aina on näkynyt melko perinteinen tyttömäisyys. Meikit, käsityöt, prinsessajutut viiden vanhana, vuosikausia hoivattu vauvanukke, Barbiet ja Bratzit. Eivät ne kuitenkaan ole sulkeneet pois autoilla ja dinoilla leikkimistä, puissa kiipeilyä, tai muita “perineisiä poikien leikkejä” – molemmilla lapsillani on aina ollut sekä poikia että tyttöjä kavereinaan.

Parin vanhana tosikoisen lempilelu (uninallen ohella) oli eBaysta ostamani 40cm korkea pehmeä Puuha-Pete. Ei lapsia kiinnosta “tyttöjen jutut” tai “poikien jutut”. Lapsia kiinnostavat jutut. Miksi ihmeessä me aikuiset siis yritämme väkisin tuputtaa heille jotain ikiaikaisia rooleja, joiden nojalla naisia on alistettu vuosisatoja ellei -tuhansia?

Esikoinen alkoi murrosiän kynnyksellä käyttäytyä tyttömäisemmin, halusi mekkoa ja meikkiä, kunnes 13-vuotiaana alkoi hirveä ahdistus, joka syveni lopulta masennukseksi. Porukan paine, luokan muiden tyttöjen asettamat vaatimukset, yritys kasvaa naiseksi, joka hän ei ollut. Vähän aikaa teini haki identiteettiä minun lookkiani matkimalla, kunnes vaihtoi isänsä lookin matkimiseen ja huomasi olevansa sinut sen kanssa. Eiskoiseni ei olekaan tyttö vaan poika.

Sanotaan, että oikeasti transsukupuoliset ihmiset ovat harvassa. En ota kantaa lukuihin, enkä trendeihin, mutta sen tiedän, että ihmisen tunkeminen muottiin on äärettömän vahingollista. Esikoinen oli onnellisen tietämätön sukupuolihaasteestaan aina siihen saakka, kun jokin ulkopuolinen voima yritti väkisin vääntään hänet muottiin, joka ei ollutkaan oma. Päälle vielä murrosiän aiheuttama kehodysforia, ja niin alkoi kamppailu, joka melkein vei lapseni hengen jokunen vuosi sitten. Kun lapsi ilmoitti olevansa transsukupuolinen, poika eikä tyttö, en oikeastaan edes lopulta yllättynyt.

Viikko sitten poikani, josta olen suunnattoman ylpeä, sai viimein trans-diagnoosinsa. Äidin näkökulmasta on hirveän hyvä, että nuoren transtutkimus on perusteellinen, sillä se pakottaa nuoren ajattelemaan asiaa huolella. Äidin näkökulmasta toisaalta on välillä ollut ihan hirveän raskasta seurata sitä nuoren tuskaa ja ahdistusta prosessin edetessä etanan vauhdilla. Nuorelle(kin) kuitenkin pitäisi mahdollistaa juridisen sukupuolen ja nimen vaihtaminen ja esiteineille blokkerihoito. Väärässä sukupuolessa eläminen ja jatkuva itsensä todistelu puoleen tai toiseen on nuorelle mielelle erittäin vahingollista.

Toisaalta lupa pysyviin muutoksiin, kuten hormonihoitoihin ja leikkauksiin, tulee arvioida kunnollisella prosessilla, sillä niiden vaikutuksia ei voi kääntää. Valitettavasti tänä päivänä, kuten kaiken uuden vapaustaistelun tuoksinassa, transsukupuolisuuttakin käytetään toisaalta kapinoinnin välineenä, toisaalta paikkaamaan nuoren egon saamoja haavoja ja traumoja, joilloin kyse ei olekaan oikeasti transsukupuolisuudesta ja mieli usein muuttuu myöhemmin. Mitä paremmin lapsen ja nuoren sallii olla oma itsensä, sitä vähemmän on tarvetta äärimmäisyyksiin, sitä terveempi itsetunto kehittyy ja nuori uskaltaa olla juuri sitä mitä on. Olipa se sitten tyttö, poika tai jotain siltä väliltä tai sen ohi.

Olen onnellinen poikani puolesta. Hän on päässyt masennuksestaan, hän on itsenäistynyt lähdettyään opiskelemaan hevostaloutta, missä on yksi harvoista pojista. Hän on upea nuori mies, joka ei häpeä sitä mitä on eikä yritä olla jotain mitä hän ei ole. Ei yritä olla tyttö, eikä yritä olla stereotyyppinen poika, vaan on juuri sitä mitä on, tekee juuri sitä mikä kiinnostaa – ja saa siihen ja koko elämäänsä vanhempiensa täyden tuen. Hevoset ovat hänen elämänsä ja on hienoa, että hän näyttäisi löytäneen paikkansa maailmassa hevosten parista.

“Miksi pojat ei enää ratsasta? Ennen vanhaanhan nimenomaan miehet ratsastivat eniten.” esikoinen ihmetteli aikoinaan ehkä yhdeksän vanhana eräällä ajomatkalla tallille. Niin, sanopa se. Se on roolitettu tyttöjen lajiksi viimeisen sadan vuoden aikana, miesten siirryttyä autoihin. Söpöt ponit ja muu epämaskuliininen. Voitaisiinko jo lopettaa ihmisten ja asioiden strereotypisoiminen?

[Inspired by Annuskan kirjoitus “Miten kasvattaa miesoletettu, joka ei käyttäydy kuin miesoletettu“]

Leipäjono rumentaa katukuvaa, joten se pitäisi saada lakaistua pois silmistä. Suomessahan ei ole köyhyyttä, sillä yhteiskunta pitää kaikista huolen. Leipäjono on ikävä muistutus siitä, että yhteiskunnan huolenpito ei riitä kaikille päivittäiseen elämiseen ainakaan pääkaupunkiseudulla, missä eläminen on kallista. Pois silmistä, pois mielestä siis! Avuntarvetta ei kukaan voi eikä edes yritä kiistää, mutta hallituksen epistolan mukaisesti samalla, kun leipäjono lakaistaan maton alle, pyritään aktivoimaan jonottajia.

Aktivoinnissahan ei ole mitään pahaa, päinvastoin! Luin juuri eräästä amerikkalaiskaupungista, joka palkkasi katuihmiset keräämään roskia pientä palkkaa, ruokaa ja terveydenhuoltoa vastaan. Kodittomat ryhtyivät toimeen innolla ja olivat vastuuntuntoisia ja kaupungin edustajan mukaan ensiluokkaisia työntekijöitä. Samalla kadut siistiytyivät, kun roskat siirtyivät roskakoriin eivätkä kodittomat enää notku katujen kulmilla kerjäämässä. “I don’t like to ask for money, I’d rather earn it”, totesi artikkeliin haastateltu koditon.

Ihminen on luontaisesti aktiivinen ja kaipaa tekemistä. Ihminen on tyytyväisempi saamaansa, jos sen eteen on joutunut vähän tekemään jotain. Sosialismi sotii tätä vastaan passivoimalla ihmiset. Vastuu itsestä katoaa, kun kaikki tarjoillaan valmiina ja odotus on, että joku toinen huolehtii, että raha elämiseen tulee jostain. Kiukku nostaa päätään, kun yhteiskunta ei pystykään elättämään kaikkia odotusten mukaisella tasolla.

Ihmisen ei ole tarkoitus olla passiivinen vastaanottaja vaan aktiivinen tekijä. Siksi ihmettelen, että aktivoinnista puhutaan vasta nyt. Että vastikkeettomasta rahanjaosta puhutaan vasta nyt. En tarkoita, että vaikkapa hallituksen kaavailema työttömien aktiivimalli olisi hyvä. Ei se ole, sillä se sysää ongelmat pienen ihmisen niskaan, vaikka syy on yhteiskunnallinen. Aktivointi ei silti olisi pahitteeksi. Muutama tunti viikossa jotakin kaupungin määräämää työtä kuten kunnossapitotöitä kaupungin puistoissa, metsissä ja muissa. Sellaista, mitä kuka tahansa pystyy tekemään.

Leipäjonottajien aktivoinnin pohtimiseksi on perustettu komitea, jonka tehtävä tuntuu lähinnä olevan perustaa lisää komiteoita. Oikeasti ratkaisu ei ole vaikeakaan. Kaupungilta tai vaikka kirkolta, jos niin halutaan, riittävän iso tila – niitähän on vapaana joka puolella kauppojen sulkiessa ovia siellä ja täällä – ja avunhakijat työhön jakamaan ruoka-annoksia. Samalla voisi laajentaa ruuan lahjoittamista esimerkiksi kanavoimalla koulujen ylijäämäruuat näihin ruuanjakelupisteisiin. Pöydät ja tuolit tilaan, jotta ihmiset voivat jäädä sinne istumaan ja juttelemaan samalla. Sosialisointi on helpompaa kuin jonossa hytisten.

On tärkeää pitää huolta avuntarvitsijoista yhteiskunnassamme. Köyhistä, sairaista, niistä jotka eivät kykene itse itseään palkkatyöllä elättämään. Juuri nyt Suomessa on kuitenkin aivan liian helppo hypätä sosiaaliturvan kelkkaan, jos ei työnteko vain huvita. Suomessa yhteiskunnan tuilla voi elää minimipalkkaa paremmin, mikä on todella väärin. Väärin niitä kohtaan, jotka pyristelevät pienen palkkansa turvin, väärin niitä kohtaan, jotka makaavat laakereillaan tukia nostamassa. Ihmisen tarvitsee ottaa elämästään vastuu, jotta se olisi mielekästä.

Suomalaiset olivat ennen köyhyydestään huolimatta sisukasta työteliästä kansaa. Sotien jälkeen vielä puhallettiin yhteen hiileen ja kaikki pakersivat niska limassa paremman huomisen puolesta. Hallitus oli läpeensä sosialistinen ja kansa nyökytteli, että kyllä, on oikein luoda sosialistinen hyvinvointivaltio. Se kuitenkin toimii vain niin kauan kuin ihmiset ovat valmiita työskentelemään sen yhteisen hyvän eteen sen sijaan, että jokainen miettii, mitä itse saa.

Alkoholilakiuudistuksen myötä mediassa on näkynyt suorastaan koomisia kirjoituksia siitä, miten koko Suomi menee viemäristä alas, kun ihmiset eivät osaa mennä ajoissa nukkumaan, kun baareista saa viinaa mukaan aamuyöllä. Tämä on suorastaan surullisenhupaisa kuva siitä, miten aivottomina ihmisiä on alettu pitää. Jos ei äiti ole sanomassa milloin mennä nukkumaan, ei ihminen osaa silmiään sulkea, että jaksaa seuraavana päivänä töissä. Olemme perikadossa!

Ihan niin pahassa jamassa emme sentään vielä ole. Suurin osa suomalaisista on vielä vastuullisia työssäkävijöitä, mutta yhteiskunnan rattaille vastuutta makailemaan nousevien joukko kasvaa kasvamistaan. Eikä se ole vain heidän vikansa, vaan yhteiskunnan vinoutumien vika. Talous on lähtenyt jälleen kasvuun, mutta työpaikkoja ei tunnu olevan sen enempää kuin laskusuhdanteessa. Jotain on pielessä.

Perikato meitä odottaa, jos ei jotain tehdä koko yhteiskuntarakenteelle. Sosialismi nykymuodossaan joutaa romukoppaan. Niin yritysten kuin yksityisten keskituloisten verotusta pitäisi laskea niin että yrityksillä on varaa palkata työntekijöitä enemmän ja yksityisillä on varaa maksaa yksityisen sektorin palveluista kuten päiväkodeista ja terveydenhuollosta. Silloin yhteiskunnan ehkä vähän vähentyneet – ehkä edes ei niin paljon vähentyneet, kulutusvoiman kasvettua – verovarat voidaan paremmin ohjata sinne missä niitä tarvitaan oikeasti. Köyhille ja sairaille.

Ei työssäkäyvän keskituloisen pitäisi edes tarvita ytheiskunnan tukea päivähoitoon tai terveydenhuoltoon kuin hätätapauksissa (kuten vaikkapa aivokirurgiassa). Yhteiskunnan kustantamat resurssit kuuluvat pienituloisille ja niille, jotka eivät pysty itse itsestään huolehtimaan. Mielenterveyspalvelut ovat hyvä esimerkki täysin vikaan menneestä säästökohteesta. Jotta yhteiskunta toimisi, tulisi mielenterveyspalveluihin panostaa, ei säästää niistä.

Ihminen voi paremmin, kun hän on vastuussa itsestään. Kun on mielekästä tekemistä ja mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Suomi ylpeilee sillä, miten hyvin täällä voi siihen vaikuttaa, mutta minä väitän sen olevan silkkaa silmänlumetta. Olemme ajautuneet passivoivaan yhteiskuntamalliin, jossa ihmiset voivat huonosti ja aktivoituvat vain kun heiltä yritetään vaatia jotain. Hallituksella on oikea ajatus, mutta toimet ovat väärät ja riittämättömät.

Pitäisiköhän yrittää itse päästä Arkadianmäelle seuraavissa vaaleissa? Tuskinpa sillä merkitystä olisi, yhden pienen äänellä, joka hukkuu satojen muiden erimielisiin ääniin. Kunhan siis jakelen mielipiteeni tässä blogissani.