Vuonna ’83 oli taitoluistelun MM-kisat Helsingissä. Isoäitini vei minut tuolloin sellaisena 8vuotiaana nappulana katsomaan kisoja ja ihastuin saman tien tuohon upeaan lajiin. En minä sitä koskaan ole harrastanut – kuten sanottua, en ede erityisemmin kouluaikaan nauttinut jäällä olemisesta, kun jalkoihini sattui – mutta kisoja katselin aina televisiosta ja myöhemmin seurasin silmä kovana Susanna Rahkamon ja Petri Kokon uraa, ammattilaisaikaa myöten.

 

Eilen minulla oli tilaisuus päästä asiakkaani vieraana Hartwall Areenalle katsomaan tämän vuotisten taitoluistelun EM-kisojen avajaisia. Jäällä kävi Susanna Rahkamokin, yhdessä ei suinkaan Petri Kokon vaan Sauli Niinistön kanssa. Niinistön luistelusta kohkattiin kovasti etukäteen, mutta mitäpä tuosta kohkaamaan. Miksei rullaluistelija jäälläkin pystyssä pysyisi, sitä paitsi tiettävästi on herra puhemiestä nähty tuossa joulun alla ihan jäälläkin luistelemassa. Hyvinhän hän siitä selviytyi. Niinistön jälkeen jäällä luisteli muodostelmaluistelun muistaakseni maailmanmestariryhmä, jolla todella oli upea esitys!

 

 

 

Varsinaiset kisat avasi noin virallisesti ottaen (jotainhan vissiin luisteltiin jo päivällä) pariluistelun lyhytohjelma. Ei aivan Susannan ja Petrin upeiden tanssien veroista hohtoa – eikä tietenkään edes sama laji, hehän olivat jäätanssijoita! – mutta komeaa katsottavaa yhtä kaikki ja tuli jotenkin todella nostalginen olo! On siitä jo aikaakin, kun olen viimeksi lajia seurannut. Lyhytohjelman voittajapari tuli Venäjältä, ja oli voittonsa ansainnut. Suosikkiparini oli silti pinkkiin sonnustautunut israelilaispari, jonka luistelussa oli jotain samankaltaista sielukkuutta kuin Rahkamossa ja Kokossa.

 

 

 

Hiukan haikea olo tuli tuota luistelua katsellessa. Sellainen olo, että olisi kiva päästä katsomaan sitä paikan päälle uudestaankin. Sellainen olo, että olisi kiva viedä tyttäretkin sitä katsomaan. Meillä kun ei edelleenkään ole sitä antennia, ei voi kisoja katsoa edes telkkarista. Esikoinen kun kuuli, että olin noihin avajaisiin menossa, hihkui heti, että haluaa mukaan. Ja varmaan olisi tosikoinenkin mieluusti ollut katsomassa, sen verran suurella mielenkiinnolla selasi läpi kisavihkosen. Ja tuliaisiksi lapsosilleni otin Kiira Korven julisteet.

 

Sen verran tämä kärpänen taas puraisi, että piti ihan alkaa kaivaa youtubesta videoita. Sieltä löytyy ihania pätkiä Susannan ja Petrin luisteluista, niin kisoista kuin koosteita uralta kuin Enigman musavideoakin. Ja onhan siellä Kiira Korpea ja Susanna Pöykiötä ja muita tämän hetken suomalaisia luistelunimiä myös! Pitää näyttää lapsille edes niitä. Ja vau, kyllä menee itselläni väreet selkää pitkin, kun katselen noita Rahkamon&Kokon luisteluita!

 

[Susanna Rahkamo & Petri Kokko montage: Beyond the Invisible]

Eipä kovin paljon meidän perheessä ole tyttäret ammateista haaveilleet. Hyvin harvoin – jos koskaan – on kumpikaan suustaan laskenut sitä lasten tavanomaista lausetta "isona musta tulee…". Välillä en olisi mitään osannut vastata, jos joku olisi kysellyt neitosten ammattihaaveista. Ainoa mitä olin kuullut, oli että tosikoinen oli päiväkodissa sopinut ikiaikaisen "poikakaverinsa" kanssa, että menevät isoina naimisiin ja ryhtyvät poliiseiksi. Ei siinä mitään, voisi sopia tytsylle sekin ammatti hyvin 😉

 

Eilen tuossa ruokapöydässä esikoinen avasi suunsa aiheesta ensimmäistä kertaa ainakin vuosiin. "Äiti, arvaa mikä musta tulee isona. Musta tulee arkeologi. Ainaki ehkä. Mä haluun isona tutkia dinosaurusten luita." Jolloin jouduin tosin korjaamaan ammattihaaveen: "Eli siis susta tulee paleontologi. Arkeologi tekee kaivauksia kyllä, mutta etsii ihmisten jälkiä. Paleontologi tutkii luonnon menneisyyttä." "Ainii, no musta tulee sit ehkä paleontologi." Niinhän se oli, pikkuinen rossgellerhän sai pari dinotietokirjaa joululahjaksi ja ne on jo luettu ja se pitkä dinodokkarikin katsottu dvd:ltä taas kertaalleen läpi.

 

Siskon jälken avasi tosikoinenkin suunsta: "Äiti tiedäksä mikä musta tulee? Musta tulee tanssiopettaja." Figures. Se sopii pikku-neitoselle kuin nyrkki silmään yhdistäessään rakastetun tanssin (jossa typy on lahjakas myös) ja tytön aivan ilmeiset opettamisen ja auttamisen taidot ja tahdon – on kuulemma päiväkodissa se, joka parhaiten luotsailee kaveriporukkaa tekemisestä toiseen ja opastaa muita erilaisten pelien saloihin.

 

Ei hullumpaa. Ammattihaaveet tietenkin mitä todennäköisimmin vaihtuvat vielä moneen kertaan, ja tähän päiväänhän kuuluu ilmiönä myös se, että opiskellaan yhtä ja tehdään toista (nimimerkillä tiedän mistä puhun) ja vaihdetaan työtä ja ammattia sujuvasti sopivin intervallein. Mutta on noilla likoilla selvästi joku tatsi siihen, mistä tykkäävät ja mitä sillä voisi tehdä. Auttaa varmasti ammatin ja opintojen valinnassa myös sitten kun se oikeasti on käsillä!

Ostin itselleni luistimet joskus vuosi vai olisiko peräti kaksi sitten. Paljon ei ole näillä Suomen kolkilla luistelusäitä nähty, enkä minä ole jaksanut kyseisen aktiviteetin vuoksi raahautua likkojen kanssa millekään tekojääradallekaan – nimittäin siitä huolimatta että itsellenikin luikat ostin, se ei ihan mielipuuhaani kouluaikoina ollut, enkä sen jälkeen ole luistimia jalkaani laittanut kuin pari kertaa. Kerran kokeilin hokkareita – kaunareihin tottuneelle katastrofi! Ja kerran vedin jalkaani kouluajan luistimet ja jalkani olivat kuolla, kun olivat liian pienet… Niin, ja plussana tähän sitten se, että luistelu päättyy aina kiukkuun, esikoisella ainakin.

 

Koska minulla ja molemmilla tytöillä on edellämainitusta syystä iskemättömät tai ainakin lähes – esikoinen taisi ehtiä viime talvena koulun kanssa jäille pari kertaa, mutta tosikoinen ei viime talvena ostettuja luistimiaan kertaakaan päässyt jalkaansa laittamaan – on minun tehnyt koko talven ajan mieli päästä luistelemaan, mutta aina se on johonkin kariutunut. Joko hyvä sää on ollut päivänä, jona on ollut ohjelmaa jo muuten tai sitten ei ole ollut luistelusää, kun aikaa olisi ollut. Kunnes tänään, viimeinkin, mitä mainioin luistelusää eikä ennalta sovittua ohjelmaa! Jäälle siis!

 

Mies jäi kotiin laittelemaan kaappeja, ja viime töikseni ennen lähtöäni lasten kanssa, takki jo päälläni ja kengät jo jalassani, autoin miestä kantamaan yhden kaapeista esikoisen huoneeseen. Peruutin, as always jostain syystä, ja kuinka ollakaan, kompuroin esikoisen keskellä lattiaa maanneeseen säkkituoliin. Kaappirunko luisui käsistäni ja luonnollisesti miehenkin käsistä, vetäen viillot sekä miehen kyynärvarteen että minun kämmeneeni. Nostettiin kaappi paikalleen ja minä lähdin kirvelevän kämmenen kanssa luistelemaan.

 

Jos en kouluaikoina siitä puuhasta niin pitänytkään, nyt tykästyin ihan tosissani! Minulla on nyt hyvät luistimet, jalat eivät tulleet ollenkaan kipeiksi, ja jäällä oli ihana liukua! Tytötkin osaavat luistella sen verran, että pystyssä pysyvät ja eteenpäin pääsevät, mutta oikea tekniikka, liukuminen, on vähän hakusessa molemmilla. Ei kai se ihmekään, ottaen huomioon, että ovat luistelleet todellakin sen kerran tai kaksi talvessa… Minä vuoroin auttelin ja parhaani mukaan opastin tyttöjä, vuoroin nautiskelin jäällä liikkumisesta pyörähdyksin ja vaa’assa liukuen ja lopulta vetelin kunnon vauhtia jääradan ympäri moneen kertaan.

 

 

 

Tuli taas tämä tytärten luonne-ero esiin. Tosikoinen sinnikkäästi meni ja meni luistimilla, ja lopulta ei olisi pois lähtenytkään. Esikoinen katseli minua, yritti perässä ja masentui, kun ei osannut. Yritin opastaa perusluistelutekniikkaa, yritin sanoa, että aika monta vuotta minäkin harjoittelin ennen kuin edes tuota vähää opin (ja muutamaa kivaa hyppyä ja pirskaa, jotka jo olen unohtanut). Hetken tytär harjoittelikin ihan perusliukua ja vauhdin työntämistä, mutta sitten yritti taas ja sitten iski kiukku. Ja meinasi ihan luistimet jalassa kävellä kotiin asti, kun ei tosikoisen kanssa heti oltu lähdössä kun hän niin päätti.

 

Tosikoinen ei nimittäin tosiaan olisi pois halunnut ollenkaan. Ei, vaikka oli kaatunut ja noussut ja kaatunut ja noussut ja kaatunut ja… miljoona kertaa. Tytöllä on nyt kyynärpäässä hirmuinen mustelma ja kuhmu ja saman käden keskisormi turvoksissa. Kaatui nimittäin jossain vaiheessa suoraan jalkoihini niin että luistimeni terä osui vähän typyn käteen ja säikähdin jo, että kädelle olisi sattunut pahemminkin. Kyllähän sitä kuulemma särkikin illallakin, tietty, ja hetken mietin pitäisikö näyttää se päivystyksessä, mutta oireiden lievyyden takia päätin, että seurailen sormen tilaa vielä itse.

 

Luistelemasta palasi kotiin lopulta hyvin pahantuulinen joukkio. Muistin esikoisen aloittaessa kiukuttelunsa, miksen erityisemmin rakasta luistelukeikkoja tyttöjeni kanssa… Ne päättyvät aina samalla tavoin. Esikoinen murjottaa, kun ei osaakaan harjoittelematta niin kuin uskoi ja toivoi (ja sitten vielä sinnikkäämpi pikkusisko otti taas taidoissa kiinni!). Tosikoinen kiukuttelee koska siskokin kiukuttelee ja koska äitikin on pahalla päällä kivan jutun käännyttyä jälleen ikäväksi. Ja tällä kertaa plussana tuo jomottava sormi ja kyynärpääkin. Ei siis ihme, että hetken päästä oli mieskin pahalla tuulella!

 

Eikä siis ihme, että illan aikana ehti vielä sattuakin yhtä ja toista. Ei tosin mitään sen vakavampaa kuin paperiviilto kirjan sivusta tosikoisen muutenkin jo kipeään käteen ja muutamat roiskeet keittiössä minun päälleni. Oikeesti! En tajua, mikä tänään oli, mutta ensin roiskin lounaalla jälkkäripirtelöt päälleni. Ja sitten illalla ensin paistinpannua huuhdellessani rasvaiset vedet ja heti perään tosikoisen lasista pirtelönjämät. Ja myöhemmin iltapalaa pöydästä korjatessani omenamehut päälleni. Aina roiskuu kun rapataan.

Lapsetkin sen meillä tietää, että all you need is lo… nope, coffee. Tosin en kiellä sitä, etteikö rakkauskin ole sangen tarpeellinen ja ennen kaikkea elämän ihanaksi tekevä juttu, mutta sanoipa Mustanaamio mitä vaan, pelkällä rakkaudella ei elä. Ei tosin ehkä ihan kahvillakaan, mutta jos siinä on mukana maitoa, pääsee aika pitkälle. Ja todella, jos meidän muksuilta kysytään, mitä äiti syö aamupalaksi, ne vastaa että kahvia. Ja mitä äiti syö lounaaksi, kahvia. No melkein. Aamupala pitää paikkansa, mutta lounaaksi yritän yleensä saada sisääni vähän jotain muutakin 😉

 

Tässä uuden työviikon ja -vuoden kunniaksi päätin yrittää edes vähän vähentää kahvia, jos vaikka yöunet siitä petraantuisivat. Duunikaveri kertoi lukeneensa jostain, että jo seitsemän kuppia kahvia päivässä voi aiheutta jopa aistiharhoja. Se selittääkin paljon 😀 Ei vais, harhoja en tunnusta, mutta seitsemän kuppia kahvia päivässä ylittyy päivän aikana kevyesti. Nyt aloitin uuden uljaamman tai ainakin kahvivapaamman elämän: päivän viimeinen kuppi kahvia on se, minkä nautin lounaan jälkeen. Siis huom, jälkeen eikä tilalla. Ja olenkin nukkunut paremmin. Kahvia kuluu yhä se neljästä kuuteen kuppia viimeiseen kuppiin mennessä, mutta se ehtii haihtua iltaan mennessä ja nukun paremmin.

 

Jos ei lasketa päänsäryn aiheuttamaa haittaa. Iltaan mennessä jomottaa, kun kofeiini on poistunut elimistöstä. Uh. Ja aamulla jomottaa, kunnes saan taas kahvia elimistööni. Aamupäivällä sitä enimmäkseen tarvitsenkin, käynnistymiseen. Kyllähän se kone jotenkin käy ennen ensimmäistä kupillistakin, jollain varavirralla. Mutta se riittää juuri ja juuri siihen, että robottimaisen mekaanisesti laitan kahvin tippumaan (ihan ekana, of course!), pesen hampaat, käyn suihkussa. Hyvänä aamuna, kuten tänään, saatan jopa kyetä poimimaan matkani varrelta lasten likaisia lattialle jääneitä vaatteita ja viemään ne pyykkiin. Kuuluu äiti-robotin perustoiminnallisuuksiin, onnistuu ilman kahviakin. Mutta vasta kahvi muuttaa robotin ihmiseksi.

 

Vaikka kahvi onkin peruspolttoaine, ei haittaa yhtään, jos mukaan sekoitetaan vähän muitakin lisukkeita. Eihän autokaan käy pelkällä bensalla tai dieselillä – jos öljyt loppuu paikasta tai toisesta, loppuu menokin siihen. Alussa mainittu rakkaus, lasten ja miehen halaukset ja suukot, ystävien ja vanhempien välittäminen ja halaukset, antavat kummasti voimaa jaksaa päivästä toiseen tänä pimeänäkin vuodenaikana. Mutta jos se ihana ihana aurinko sattuu vielä näyttäytymään keskellä kaamosta, oi onnea! Ja tänään näyttäytyy. Ja tänään satyun vielä olemaan paikassa, jossa melkein voin sitä ihaillakin – paistaa tuosta puusäleiden välistä sisälle asti. Jos astun tuonne käytävään on näkymä suorastaan kaunis aurinkoinen talvipäivä, meren jää ikkunan alla.

 

 

Kahvia auringonpaisteessa, ah!

On tullut aika moneenkin kertaan valiteltua, miten vaikeaa on nousta aamuisin ylös. Todellakin! Aina vaan. Eilen ja maanantaina oli koko ajatus töihin lähtemisestä enemmän kuin vastenmielinen – ei siksi, etten sinänsä työstäni pitäisi, mutta siirtyminen a) lomalta ja b) kehityspäivien biletyksestä takaisin normiarkeen vie oman aikansa. Ei onneksi paria aamua enempää kuitenkaan, tänään oli jäljellä vain se tavallinen aamuväsy. Tulisipa jo kevät ja valoisat aamut! Ne auttavat tätä asiaa kuitenkin edes karvan verran!

 

Aamu-unisuus on silti juuri nyt meidän perheessä se pienempi kahdesta aamuongelmasta, vaikka koskettaakin kolmea neljästä. Se neljäs, jolle nouseminen ei tuota läheskään samaa tuskaa kuin meille muille, on se esikoinen, jolla on meistä myöhäisimmät lähdöt neljänä päivänä viikossa. Esikoisella on kolme kymmenen aamua, mikä tuntui tyttärestä houkuttelevalta alkusyksystä, mutta sitä mukaa kun syksy eteni (ja aamut pimenivät, vaikkei tytär itse sitä syyksi tunnustakaan), alkoivat aamun yksinolot tuntua aina vaan raskaammilta. Ennen joulua elättelin toiveita, että joulupaussi helpottaisi asiaa, mutta toisin kävi. Ahdistus palasi entistä pahempana.

 

Eilen illalla meinasi päästä itku itseltäkin, kun toinen itki sylissäni, ettei kestä tätä viikkoa loppuun noiden yksinäisten pelottavien aamujen kanssa. Yritin keksiä, miten voisi pelkoa helpottaa, musiikilla ja tekemisellä. Mutta kuulemma se tyhjä talo vaan on liian iso asia. Huomenna minun ei sentään tarvitse sännätä heti aamusta työpaikalle, joten edes yhtenä aamuna voin tytärtä vähän auttaa. Ja mies taisi lähteä tänään pikkuisen myöhemmin.

 

Tosiasia on kuitenkin, että työtunnit tarvitsee tehdä ja minun työni on luonteeltaan hankala. Parhaimmillaan se suo mahtavan vapauden tehdä jopa kotona töitä, jolloin ei lapsella ole sen paremmin yksinäistä aamua kuin iltapäivääkään. Pahimmillaan olen sidottu kellonaikoihin ja matkustamiseen, lentäen tai autolla, pitkälle tai lähemmäs, mutta joustovaraa ei ole. Väliin jää se, että pystyn joustamaan jommasta kummasta päästä. Mies on sitten tässä vähän puun ja kuoren välissä, koska hänen on pakko pahimmillaan pystyä hoitamaan sekä aamu että ilta lasten kanssa, mikä tarkoittaa aikaista lähtöä, myöhäistä tuloa. Ja minun kalenterini on tänä keväänä ainakin maaliskuuhun asti yhtä täysi kuin syksylläkin – luultavasti se siitä täyttyy kesälomaan asti kun aika kuluu. Niin tämä bisnes meillä menee.

 

Tunsin itseni suunnattoman avuttomaksi siinä lapsen itkiessä hätäänsä ja tuskaansa, kun keinot ovat niin hirveän vähissä. En oikein ymmärrä tätä meikäläistä koulujärjestelmää, kun pienillä lapsilla on nelituntiset päivät, vaikka vanhemmilla ne kasituntiset. Iltapäiväkerho on oma juttunsa, mutta harvassa paikassa on aamukerhoja kuitenkaan. Miksei koulupäivä voisi olla vaikka säännöllinen 8-15? Tai vapaaehtoisesti koulussa toimintaa tuon ajan, sovitusti vaikka opetusta lyhyempi aika. Vähän niinkuin eskarissakin. Loppuaika askartelua tai liikuntaa tai ihan vaan leikkiä. Lienenkö taas toisinajattelija…

 

Niin tai näin, ainoa oljenkorteni tässä on pyyntö, jonka lähetin tänä aamuna esikoisen opettajalle: että tytär saisi vaihtaa aamupäiväryhmään. Se ei muuttaisi lukujärjestystä hirveästi, mutta lyhentäisi edes kahtena aamuna viikossa sen aamun odotteluajan tunnilla, kahdella. Toivon syvästi, että vaihto onnistuu. Muuten luultavasti itse hajoan. Kaikki näkökulmat huomioiden, virkavapaa ei ole minulle kuitenkaan vaihtoehto, valitettavasti.

 

[P.S. Juuri sekunti sen jälkeen kun olin tästä painanut että Publish, napsahti meiliini opettajan vastaus: ensi viikosta alkaen tytär pääsee aamuryhmään 🙂 I-HA-NAA!]