Minä vannoutunut talven vihaaja. Minä ikuinen palelija. Minä kesän lapsi. Joka tykkäsi talvesta joskus lapsena ja vielä nuorenakin, kun oli upeeta lasketella tammikuun hangilla auringon kimaltaessa lumikiteissä, kunnes alkoi tuntua mukavammalta ihailla tammikuun aurinkoa ikkunan läpi sisältä lämpimästä. Joka alkoi vihata koko pimeää talviaikaa ja lunta auton katolla ja kylmää ja märkää sitä mukaa kun vanheni. Minä. Olen yhtäkkiä alkanut taas nauttia talvesta täysin siemauksin!
Ehkä se oli se viime talvi, joka opetti, että oikeastaan on paljon ankeampaa, kun koko talven on mustaa, märkää ja pimeää, kuin että on lunta ja vähän pakkasta. Tai miksei paljonkin pakkasta, jos vaan voi pukeutua siihen asianmukaisesti. Duuniin en suin surmin vedä ylleni mitään toppiksia ja fleecekerrastoja! Sitä paitsi, kun menee autolla suunnilleen ovelta talliin ja takaisin, ei ole oikein motivaatiotakaan pukeutua sään mukaan, vaikka siinä on monta palelevaa hetkeä välissä silti.
Italialaisella hyvin Suomen oloihin sopeutuvalla (not 😀 ) Alfa Romeolla ajeleva hyvä ystäväni duunista kerran totesi vaatetuksestani (lyhyt hame, saappaat ja ohut trikoinen paita), että ihan palelee kun minua katsoo. Oli pakko heittää hälle takaisin oma lauseensa: "image is everything". Ei siinä sinänsä mitään, voi ne ulkoiluvaatteetkin olla aika sexyt 😉 Musta untuvatakki ja tummanharmaan housut, mikäs siinä ulkoillessa. Muttei ne työvaatteista käy.
Keskiviikkoiltana kirjoittelin, ettei miehellä ja minulla ole murtsikoita, joten on lasten kanssa laskettu mäkeä skimboilla. Esikoinen meille vinoili, että sen takia ei kaaduta mäessä, kun meillä on "apusukset". Itse oltiin kovasti sitä mieltä, että ei me muutenkaan, onhan tota hiihto- ja laskukokemusta kertynyt jo jonkin verran… Mutta tänään korjattiin molemmat asiat. Ostettiin meille miehen kanssa murtsit ja kaaduttiin niillä kumpikin tuossa tien toisella puolella olevassa pikkumäessä 😀 Ei ne murtomaasukset hyppää ja käännykään niinkuin skimbat!
Nyt on siis minullakin ensimmäistä kertaa noin viiteentoista vuoteen adekvaatit perus-talviurheiluvälineet. On luistimet ja on sukset. Laskettelemisesta miehen kanssa puhuttiin myös ohimennen, mutta ainakin alkuun siinä hommassa vuokrattaisiin välineet (vanhat kun ei ole siis enää suinkaan adekvaatit). Tänään oltiin hiihtämässä koko perheen voimin, mutta niin vaan on, että väittävät nuo ulkoilualueiden huoltojoukot, ettei vielä(kään) ole tarpeeksi lunta, että saisi kunnon latuja ajettua, joten sellaisia ei löydetty vaikka etsittiin. Tehtiin pieni pyörähdys Tornimäessä, mutta etenkin lasten oli vaikea hiihtää ilman latua.
Mies keksi tehdä tuohon jokivarteen pienen kahdeksikkoladun lapsille, siinä passaa hiihtää arki-iltoinakin, kun se on tässä kodin vieressä. Ja naapuri muistutti tuosta Valkjärven jäästä, siellähän pääsee hiihtämään kyllä ihan kunnolla ja luultavasti sinne on jo joku latuja hiihtänyt. Ja bongasinpa tuossa illalla läheiseltä pellolta latuja myös, samoin kuin kunnon pulkkamäen. Pitää muistaa, kun seuraavan kerran lähdetään pulkkailemaan! Huomenna kuitenkin tarkoitus olisi jälleen luistella, kunhan palataan appivanhemmilta syömästä.
Tämä pakkassää jostain syystä todellakin houkuttelee minuakin ulkoilemaan, vaikka vielä syksyllä olisin voinut muuta vannoa! Ja lumi inspiroi valokuvaamaan. Joten tänään läksin vielä päiväruuan päälle yksikseni pitkälle kävelylenkille kameran kanssa. Lähdin auringonlaskun aikaan, hiipuvassa vaaleanpunaisessa valossa, palasin täydessä pimeydessä puolisentoista tuntia myöhemmin, kamerassa satakunta uutta kuvaa. Matkaa kertyi arviolta kymmenkunta kilometriä, etukäteen suunniteltu etappini oli Klaukkalan kauniisti valaistu kirkko, mutta matkalla poukkoilin kuin pupu ja otin monta muutakin hienoa kuvaa!
Nautin kyllä aivan suunnattomasti tänään niin päivällä kirkkaasta aurinkoisesta pakkassäästä kuin sitten illemmalla tähtikirkkaasta kirpeästä ilmasta, lumen narskuessa jalkojeni alla. Kummallista, mutta niin voi mieli muuttua näköjään vuodenaikojenkin suhteen 🙂
System Failure for the Masses 