Kuinkahan sitä tästä talvesta taas selviää hengissä? Ajelin tänään viideksi Tapanilaan kiipeilemään ja tuntui kuin olisi ollut liikkeellä yömyöhällä. Haukottelin matkan aikana varmaan miljoona kertaa, vaikkei oikeastaan voinut edes väsyttää. Eikä väsyttänytkään enää kun pääsin sisälle tapsaan. Ei väsyttänyt yhtään siellä kirkkaissa keinovaloissa, vaan hyvin jaksoi kiivetä metrin toisensa perään, parin tunnin ajan. Mutta kotimatkalla pimeässä väsytti taas, pahasti.

Tänään on jopa paistanut aurinko, mutta ei se aamulla lohduttanut, kun se oli vielä horisontin alapuolella. Ei se rehellisesti sanoen lohduttanut hirveästi päivälläkään, vaikka duunikaveri jopa avasi nuo kaihtimet niin että ehkä tunti sitten se laskeva aurinko heitti säteensä ihan silmiäni häikäisemään. Väsymys on ja pysyy osana tätä jokapäiväistä olemista hamaan kesälomaan asti, jos vanhat merkit paikkansa pitää. Mielialaa se aurinko satunnaisesti saattaa nostaa kyllä. Samoin kuin joulu ja hiihtolomaviikon talviloma.

Esikoinen olisi halunnut tänään lähteä uimaan. Minä en. Ja kun sanoin, etten tänään lähde uimaan, sain vaihteeksi niskaani melkoisen ryöpytyksen siitä, miten ikävä mutsi olen, kun en tykkää uimahalleista ja uimisesta. Minkä minä sille voin, etten tykkää? Siellä on märkää ja kylmää, paleltaa. Kyllähän minä lasten kanssa uimahallissa välillä käyn, mutta se vaatii riittävän tsempin osaltani ja tänään se tsemppi puuttuu. En edes tiedä, milloin lakkasin nauttimasta vedestä ja uimisesta, kun nuorempana vesi oli ihan oma elementtini. Nyt tykkään kuumasta suihkusta, mutta uimaan menen vain jos on aivan pakko.

Alkeiskurssin itsenäinen harjoittelukerta 1/2 ohi. Vielä toinen treenikerta maanantaina ja sitten viikon päästä sunnuntaina saankin jo sen kortin, joka todistaa että olen varmistustaitoinen ihminen. Eihän se seinille kiipeäminen nimittäin niinkään, kyllä sinne kuka vaan ainakin jonkin matkaa pääsee, mutta se köyden piteleminen siellä alhaalla. Ei pelkkää köyden pitelemistä vaan vastuu siitä, ettei se kiipijä putoa kuin kivi vaan pääsee turvallisesti takaisin alas seinältä. Se pitää osata tehdä oikein. Niin ja se solmu, jolla itse kiinnittyy siihen köyteen kun kiipeää.

Eilen kävin ostamassa itselleni omat valjaat ja kengät ja ne muut tilpehöörit, so. kiinnitysrenkaat, varmistulaitteen ja jauhopussin eikun siis magnesium-pussin. Olisin vielä tänään ja maanantaina voinut kiivetä lainavermeilläkin ihan maksutta, mutta otti ne valjaat viimeksi niin tuohon vyötäröön ja sopivien kenkien löytäminen niin vaikeaa, että tuumasin että parempi hommata omat varusteet vaan saman tien – koska tiedän haluavani jatkaa kiipeilyä. Saan sen verran hyvät kicksit jo ihan silkasta kiipeämisestä, puhumattakaan siitä kun onnistuu reitissä, jossa ei ole ennen onnistunut.

Niinno, monesko kerta tämä nyt olikaan? Viides tai jotain, kolmas nyt syksyllä. En minä nyt kovin monta reittiä ole vielä ehtinyt tosissani kiivetä edes, tai edes kovin monta eri seinää jos nyt ei reiteistäkään puhu. Mutta kyllä minä tänäänkin ylitin itseni pariin kertaan ja selvitin ylös asti yhden reitin, jossa olin ennen jäänyt jumiin negatiivisen seinän ja samassa kulmassa positiiviseksi kääntyvän seinän yhtymäkohtaan, ja yhden 16metrisen seinän, jota en viimeksi edes yrittänyt, mutta jonka naapurissa viimeksi väsähdin kesken.

Vaikka vain muutama metri tuntuu pudotuksena korkealta jos sitä jää miettimään, etenkin noiden kahden seinän huipulla katon rajassa sitä mietti yhden ohikiitävän hetken, miten sokeasti sitä on pakko voida luottaa siihen, että se hemmo siellä alhaalla hoitaa hommansa oikein. Ettei putoa kivenä alas siinä vaiheessa jos ote lipeää tai kun sen otteen ihan tarkoituksella irrottaa. Vaan että se kaveri osaa pitää sen köyden oikein varmistimessa ja laskea hallitusti alas. Meinaan, alashan pääsee aina, mutta mieluiten sitä tulisi jaloilleen eikä päälleen.

Minähän olen aina tykännyt kiivetä. Kauhistutettiin siskon kanssa etenkin mutsi sillä, miten keikuttiin landella pihlajan latvassa ja kattojen harjoilla. Akkarit luettiin katoilla ja nuket raahattiin tarvikkeineen puuhun. Ja kun mutsi käski vahtia systerin uimista, kiipesin pihlajan latvaan vahtimaan – enkä ollenkaan tajunnut, miksei se äidin mielestä ollutkaan hyvä mesta vahtia. Sieltähän näki niin hyvin! Koskaan en ole pudonnut, olin taitava kiipeämään. Myös tuuletusparvekkeita pitkin sinne lentäneiden pallojen perässä ja joskus ihan huviksi.

Olen minä kiipeillyt kaikkialla vielä aikuisenakin. Tytöt valittavat, kun kiipeilen puistoissa keinutelineiden ja kiipeilyseinien ja erilaisten telineiden päälle sen sijaan että istuisin siivosti penkillä tai seisoisin vieressä ja kulkisin peässä kuten muut vanhemmat. Aikansa inttivät, etteivät äidit kiipeile, mutta lienevät viimein uskoneet, että tämä äiti kiipeää ja sillä hyvä.

Ja mitä tästä on seurannut? Systeri harrastaa parkouria ja minä nyt seinäkiipeilyä. Varmaan sekin jeesaa tuohon lajiin sisään pääsemisessä, että on aina kiipeillyt. Mutta vain johonkin rajaan asti. Alkuun yritin vetää itseäni ylös käsivoimin jaloilla auttaen, eikähän siitä mitään tullut. Sitten opin tekemään enemmän töitä nimenomaan jaloilla, mutta silti homma takkusi. Kaveri kehotti käyttämään niitä keskivartalon lihaksia ja lienen sitä vähitellen oppinut, koska tuntuu, että seinälläkin löytyy jonkinmoinen tasapaino ja kyky olla siinä vähän vähemmälläkin puristuksella.

Kunhan tästä mennään vähän eteenpäin ja minulla on kortti plakkarissa, otan tytöt mukaan kokeilemaan kiipeilyä. Esikoinen sitä etenkin on pyydellyt, tosikoinen ei ehkä ihan edes tiedä mitä se on. Voisin kuvitella että tykkäävät, ovathan he tämän puun omenia – eivät ole perineet isänsä korkeanpaikankammoa. Saa nähdä miten laji tyttöihin iskee. Kivahan se olisi sitä(kin) yhdessä heidän kanssaan harrastaa 🙂

Vähän alkaa olla kylmä jo tuolla ratsastustunneillakin. Kun nyt ollaan noin pari astetta nollan molemmin puolin vielä oltu, on pienellä säädöllä löytynyt vaatetus, jossa melkein en palele, ainakaan tuntia häiritsevästi. Ainakaan ei sormet enää mene tunnottomiksi kylmästä tunnin aikana. Esikoisella ei tätä ongelmaa ole, hänhän ei palele juuri ollenkaan juuri koskaan. Mutta minä palelen. Aina.

Eilen olin korvaamassa yhtä väliin jäänyttä tuntia rahallisesti saman arvoisella tunnilla, eli olin taas vähän ylikasvanut siellä pikkutyttöjen seassa. Ei se minua pahemmin paina, pääasia että pääsen ratsastamaan 🙂 Eilen oli tosin väkeä tunnilla aika paljon, ja kun maneesissa on sekaisin pikkuishia shettiksiä, vähän isompia ja reippaampia jotain joiden rotua en nyt muista, sekä vielä vähän isompi tinkkeri, jolla minä ratsastan, on se tunti aikamoista paikan vaihtoa ja säätöä. Ja ratsastajatkin vähän eri tasoisia joten siinä sattuu ja tapahtuu. Välillä joku kompastuu tai tulee liian lähelle toista ja ponitkin osaavat kyllä potkia!

Nuo lähes leluponeilta näyttävät shettikset on aikamoisia veijareita. Niillä tuntuu olevan ihan oma mielipide siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten mennä. Tai oikeastaan ei mennä. Nimittäin useimmiten vaikuttaa siltä, että ne koittavat tavan takaa keksiä keinoja pysyä vaan paikallaan ja olla menemättä minnekään. Ainakaan ravaten! Saavat pienet tytöt tehdä hommia ihan urakalla, että saavat ponit pysymään aisoissa ja oikeassa suunnassa, ravaamisesta siis puhumattakaan. Mutta kun ne viimein jaksavat nostaa sen ravin, voi hellallettas miten söpöä se on, kun ne pienillä koivillaan ravaavat menemään!

Minä olen ratsastanut vain kahdella eri hepalla, tinkkeri Paavolla ja jollain pienehköllä hepalla nimeltä Wili. Molemmat ovat aivan ihania, rauhallisia, ja kivoja ratsastaa. Paavolla on sellainen vähän paksumpi pehmoinen karva, mukavan tuntuinen kädelle. Ja mieletön harja, paksuine otsatukkineen. Wilillä on karkeampi karva, vähän lyhyempi, mutta myös melkoinen otsis. Tykkään kummastakin 🙂 Nyt siellä on myös vastikään tullut norjan vuonohevonen. Sekin on nätti kuin mikä. Ja niilä on niin kauniit silmät ja katse 🙂

On siellä tallilla noita isojakin heppoja, uljaita ja komeita ratsuja, mutta en ole niihin päässyt tutustumaan sen henkilökohtaisemmin, mitä nyt tallissa niitä katsellut tai katsomossa ihastellut niiden sulavaa liikettä. Jahka tästä siirryn vuoden vaihteen jälkeen aikuisten tunnille, pääsen minäkin ratsastamaan niilläkin. Ne kun ovat jo liian isoja sinne pikkuisten shettisten sekaan.

Ratsastaminen vie kyllä ihanasti ajatukset ihan muualle kaikista arjen pienistä ja isoista jutuista, jotka muuten päässä pörräävät. Tunnin ajan ei paljon muuta ehdi miettiä kuin hevosen kanssa toimimista, välillä sitä keskittyy jopa niin paljon, että meinaa mennä opettajan ohjeetkin ohi. Ja ennen tuntia ja tunnin jälkeen, kun saa harjailla hevosensa ja laittaa kuntoon tai riisua (ja nyt kylmällä riisua ja pukea loimen), ei sinänsä ole mikään kiire siitä hevosen luota pois. Sen pehmeää kaulaa vasten on mukava painaa hetkeksi vaikka poski. Se on niin terapeuttista. Kuten naaman upottaminen myös kissan pehmeään karvaan.

Minusta taitaa olla tulossa vähän heppahöperö all over again 😀 Kohta tietty saan itseni kiinni lukemasta Jalojen poni- ja ravitalli-kirjoja uusintana 😛