Minua ärsyttää. Monikin seikka, mutta juuri nyt eritoten ihmisten vastuunottamattomuus. Tai vastuunsiirto. Tai vastuun puskeminen muille. Miten sen haluaakin sanoa. Olen miettinyt tätä monesti, nyt tämän aktualisoi eräs typerä koirankakkakeskustelu eräässä naamakirjan ryhmässä.
Olin näet tässä eräänä aamuna koirien kanssa aamulenkillä, kuten melkein joka aamu (siis koirat käyvät kyllä ulkona joka aamu, mutta ihan aina hihnan toisessa päässä en ole minä). Kuljin niiden kanssa metsätietä, kuten minun on tapana. Koirat kakkasivat sinne metsään, hyvän matkan päähän hiekkatiestä, kuten melkein aina. Olen opettanut ne kakkaamaan puskaan, kutakuinkin käskystä.
Mainittakoon, että jos sattuvatkin kakkaamaan liian lähelle hiekkatietä tai katujen varsille, kerään kakat, pusseja on taskussa, mutta minusta on parempi kakkojen maatua luontoon, kuin kasaantua kaatopaikoille. Ja vaikka joku käskikin minua tunkemaan tuon syyn samaan paikkaan kuin keräämättömät kakat (??), pitäydyn mielipiteessäni.
Tuona eräänä aamuna perässäni sattui tulemaan nainen, jonka mielestä tuo metsä ei ole metsä vaan puisto – luultavasti koska hänen pojallaan oli tapana leikkiä noissa metsissä. Tuo nainen kovasti ärhäkkäästi huuteli minulle: “Eksä kerää niitä kakkoja?!” Minä siihen vastasin, etten minä niitä metsästä kerää. Nainen koitti sanaharkkaa kanssani, sanoin tuntevani järjestyssäännöt, kerääväni kakat hoidetuilta alueilta ja etten ala riidellä asiasta siinä hänen kanssaan.
Tästä syntyi kyseisen henkilön avautuminen tuossa aiemmin mainitussa Facebook-ryhmässä, missä jo valmiiksi oli joku pyydellyt, että koirien kakat kerättäisiin metsiköistäkin, juuri tuohon lapsi-asiaan vedoten. Sehän on oikein hyvä ja validi syy vaikka mille vetoomuksille, ja kuka tahansa, joka kehtaa olla toista mieltä on barbaarinen idiootti. Yksinhän minäkin kyseisessä keskustelussa valtavirrasta eriävine mielipiteineni olin, vaikkeivät tasan minun koirani ole ainoat, joiden kakkaa noissa lähimetsissä on.
Lapset. Vastuu. Minun lapset, minun vastuu. Muiden lapset, ei minun vastuu. En puhu nyt yhteisvastuusta tapauksissa, joissa lapset tekevät vaarallisia ja/tai selkeästi kiellettyjä asioita. Puhun siitä, miten tänä päivänä tuntuu trendi olevan, että koko maailma on lasten temmellyskenttä, joka pitää pehmustaa, ettei vain meidän kullanmuru satuta itseään tai – herravarjele! – saa koirankakkaa vaatteisiinsa!
Kuinkahan monta kertaa tulin kakruna himaan koirankakkaa kengissä ja vaatteissa? Kuinkahan monta kertaa tulivat omat muksuni snadeina himaan koirankakkaa ainakin kengänpohjissa. Kuinkahan monesta metsästä kenkiin tai vaatteisiin saaduista kakoista voin edes olla varma, että se oli koiran jätös, eikä vaikkapa ketun?
Miten niitä lapsia edes voi päästää sinne metsään leikkimään? Eihän niitä metsiköitä ole pehmustettu EU-säädösten mukaisesti. Siellä voi vaikka polvi kolahtaa kiveen, päästä puhumattakaan! Minulle tästä koko koirankakkakeskustelusta tuli mieleen se isä, joka pyysi kaupunkia pehmustamaan tai poistamaan puiston puut, jotta lasten olisi turvallisempaa laskea mäkeä.
Joo, kyllä minä ymmärrän. Olisihan se vanhempana hirveän kiva, jos voisi lapsensa varjella kaikelta mahdolliselta. Mutta kun se ei ole ihan mahdollista, edes tarpeellista eikä ainakaan yhteiskunnan ja muiden ihmisten (saati puiden ja muun luonnon!) vastuulla! Lapset ovat vanhempiensa vastuu, ei kenenkään muun. Meillä jokaisella on vastuu omista lapsistamme. Eikä se tarkoita sitä, että me kaikin keinoin ja muita syyllistämällä koitamme pehmustaa ympäristön lapsillemme, vaan sitä, että opetamme lapsiamme elämään maailman vaarojen keskellä.
Jossain vaiheessa, oliko se ysikytluvulla? puhuttiin Curling-vanhemmista. Termi on sittemmin kadonnut, mutta konsepti vain pahentunut. Sen sijaan, että vanhemmat opettavat lapsensa kiipeämään puissa turvallisesti, he vaativat puiden poistoa, jottei se piltti (joka ei kuitenkaan sitä kieltoa noudata) vaan kiipeä ja putoa! Sen sijaan, että vanhemmat sanoisivat lapsilleen “voi voi, sellaista sattuu, se on elämää, laitetaan vaatteet pesukoneeseen, käy pesemässä naamasi” kun lapset kaatuvat koirankakkaan, he alkavat marista koiranomistajista, jotka eivät kerää koiriensa kakkoja (metsästä). Ja niin edelleen.
Eihän se sinällään ole mikään ihme. Tämä meidän suomalainen yhteiskuntamme opettaa, että “joku muu” on vastuussa. Valtio ohjeistaa, mitä on hyvä syödä (ja vie kansan sankoin joukoin terveyspalveluiden suurkuluttajiksi, sillä suositukset suosivat Suomen ruokateollisuutta, ei syöjää), valtio rajoittaa, ohjaa, kieltää… Mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä. Kun kansaa kohdellaan kuin viisivuotiaita, kansa alkaa käyttäytyä kuin viisivuotiaat.
And don't even get me started on parveketupakointi ja alkoholilaki ja vaikka sun mitkä muut holhouslait.
Toinen hyvä esimerkki tuosta vastuunsiirrosta on ne keltaiset nauhat arkojen koirien talutushihnoissa. Ei varmaan sinänsä mikään huono ajatus, mutta vastustan sitä, että jollakin nauhalla yritetään siirtää vastuu oman koira käytöksestä muiden ihmisten harteille. Vaikka olisi seitsemän nauhaa koiran hihnassa, kohtaamistilanteessa jokainen koirantaluttaja on vastuussa oman koiransa toimista, ei toisen.
Erään kerran kohtasimme aamulenkillä erään koiran ja sen omistajan. Hihnassa oli keltainen nauha, mitä en edes huomannut siinä aamuhämärässä, hädin tuskin hereillä ollessani. Koiran omistaja antoi koiransa löysällä hihnalla tulla kohti omiani, minkä tulkitsin merkiksi, että on ok antaa omienikin moikata. Vieras koira alkoikin huutaa hampaat irvessä ja omistaja sopottaa jotain keltaisesta nauhasta. Sen jälkeen omistana hivuttautui koiransa kanssa ohi, höpisten koiralleen: “päästiin ohi, päästiin ohi.” Ei noin!
Tai toisen kerran – pahoitteluni koirapolkuesimerkeistä, mutta se on tätä elämääni nyt, lasten ollessa jo isoja – 15 asteen pakkasessa vastaamme tuli nainen, taluttaen pienehköä koiraa. Koirat moikkailivat, seistiin hetki juttelemassa, kun huomasin koiran alkavan täristä kylmästä ja totesin sen ääneenkin. Nainen sanoi: “Olisi sillä takki, mutta kun ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.” Mietin siinä kotiin kävellessämme, että toivottavasti naisella ei ole lapsia. Vai laittaisiko hän kaksivuotiaankin ulos pakkaseen ilman talvihaalaria, kun “ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.”
Vastuu, vastuuttomuus, vastuunsiirto. Jokaisella on vastuu itsestään ja omista lapsistaan ja koiristaan, kodistaan ja niin edelleen. Ja kun vanhempia on kaksi, on vastuu molemmilla. Toinen ei saa siirtää kaikkea vastuuta toiselle, koska haluaa olla se kiva vanhempi – tätä erityisesti esiintyy eron jälkeen. Eikä vanhemmat vaan voi siirtää vastuuta lapsistaan muille. Se on itsekeskeisyyttä, “koska lapset”. Yhteisen hyvän illuusioon käärittyä itsekeskeisyyttä. Se ei ole sen parempaa kuin rakkauteen kääritty manipulaatio. “Tahdon sinulle vain hyvää, koska rakastan sinua, siksi määrään elämästäsi.”
Miten se OMO-mainos menikään? Lika on hyvästä. Miten se virheistään oppiminen menikään? Miten se kasvu mukavuusalueen ulkopuolella menikään? Ja miten se seiskytluvulla syntyneiden pitäisi olla kuolleita menikään? Ei ollut turvavöitä autossa, ei kypärää pyöräillessä, saati luistellessa, ei kännyköitä, puissa kiipeiltiin, kakkaan kaaduttiin, ja mitä lie. Mutta tässä porskutetaan. Ja itketään kuin oma lapsi sai kakkaa poskeen. Ou nou.
Kirjoitin siihen alussa mainitsemaani fb-ketjuun, ettei nämä metsiköt täällä ole mitään lastensuojelualueita vaan luontoa. Luonnossa on kakkaa, luonnossa on puita (iik, vaatteet voi vaikka revetä!), luonto on luontoa, ei leikkikenttä (vaikka toki siellä on kivempi leikkiä!).
Olen kaupunkilaiskakru, asfalttipihojen kasvatti, vaikka lapsuuteni kesät landella rymysinkin. Monesti minusta tuntuu, että olen paljon enemmän luonnonlapsi kuin suurin osa niistä mukakaupunkilaisista, jotka on tänne Stadiin aikuisuutensa kynnyksellä muuttaneet. Kynin kanan, perkaan kalan, kiipeän puihin, siivoan kakat, putsaan vaikka puolikkaan lehmänruhon jos tarvis on. Se on vain elämää! Elämä on likaista.
System Failure for the Masses 