Makaan sängyssä silmät kiinni, pää tyynyssä, kuunnellen omaa hengitystäni. Voisin luulla nukkuvani, ellen tietäisi paremmin. Tarvitsen lepohetken, vaikken nukahdakaan oikeasti. Päässäni surisee – juuri nyt aivan kirjaimellisesti, vaikka pääni meteli onkin laskenut siedettävälle tasolle – ajatuksia. Hivenen levottomana odotan että jaksan taas.

Sillä vaikkei nukuta, ei se tarkoita ettenkö tarvitsisi lepoa. Eikä se, etten jaksa kuin ajatella, tarkoita etteikö minulla olisi tylsää.

Lakkasin nukkumasta päiväunia varsin varhain, tietääkseni alle kahden vanhana. Aivan kuten omat tyttärenikin, jotka molemmat kategorisesti lopettivat päiväunet (kotona) puolentoista vanhana. Päivähoidossa he tietenkin lepäilivät kyllä, mutta tosikoinenkin jo kahden vanhana pienten ryhmässä lepäili pakollisen tunnun, ja sitten ainoana hereilläolijana touhusi kaikkea hoitajien apuna.

Minä en koskaan ollu päivähoidossakaan. Nukuin päiväunia kummankin tyttären odotusaikana. Muutoin en ole päivisin nukahdellut kuin kipeänä. Kreikassa, kun olin vain miehen ja keskimmäisen kanssa ekalla kertaa, mies ja tyttö nukkuivat siestan harva se päivä. Minulle se tuntui täysin käsittämättömältä! Lähdin monesti keskenäni kameran kanssa kuljeksimaan sillä välin kuin toiset nukkuivat.

Leikkauksen jälkeen olin tarpeeksi kipeä siihen touhuun ensimmäiset puolitoista viikkoa. Nyt ei uni päiväsaikaan taas enää tule. Väsy kyllä, muttei uni. Lepään sitten silmät kiinni aikani, ajatusten juostessa, odottaen että jaksan avata taas silmät ja tehdä jotain. Kuten kirjoittaa sen blogikirjoituksen, joka nokosten aikana syntyi päässäni.

Aikamoista lepäilyähän nämä päiväni ovat enivei. Puolimakuulla ollen jaksaa kirjoitella, nyt jo lueskellakin, muttei paljon muuta. Tai no, olen minä päivittäin tsempannut vähän sitä ruoanlaittoakin, ja muutenkin viettänyt aikaa alakerrassa tyttöjen kanssa. Noin kerran päivässä ollaan lähdetty vähän liikkeellekin, mutta pari tuntia autossa, terveyskeskuksessa, kaupassa, lounaalla JuFussa ja energia on loppu. Ja tarvitsen taas torkut.

Ennen kaikkea silmäni tarvitsevat sitä lepoa. Ne ovat valoherkemmät ja kuivuvat ja väsyvät paljon normaalia herkemmin. Ja niinpä vaikka muuten jotain jaksaisin, silmäni eivät halua olla auki. Usein vedän “personal curtainsini” eli laput silmille jotta saan silmät täyteen pimeyteen vähäksi aikaa. Ja sitten saatan viiden minuutin välein raottaa lappuja ja tehdä jonkun yksittäisen pienen jutun. Jatkaa lepoa ja taas sama juttu. Kunnes olen levännyt riittävästi.

Minusta ei tulisi hyvää koiraa tai kissaa 😉 Ei sillä, tuo meidän koirakin vaikka torkkuilee paljon – paremman tekemisen puutteessa – kaipaa vastineeksi äksöniä ja tuntuu tylsistyvän päivän mittaan. Kun sillä on tylsää, se haluaisi ulos, ja jos ei se pääse ulos – ei sielläkään koko päivää voi viettää – se alkaa vaeltaa ja syödä kaikkea lattialta. Toisinaan se jopa viihtyy lelujensa parissa tovin tai kaksi. Ja on onnellinen kun tytöt tulevat koulusta ja leikkivät sen kanssa!

Viikko vielä ja minäkin voin lähteä koiran kanssa ulos. En sen kanssa kamalasti jaksa leikkiä ja touhuta kuten aiemmin, mutta sängyllä meuhaaminen onnistuu kyllä 🙂

“You make the best food. Moms make the best food,” kehui keskimmäinen ryhtyessäni mannapuuronkeittoon. Minusta mies on meidän perheen master chef, mutta lapsille on monesti enempi mieleen minun laittama perusruoka. Pasta bolognese. Keltainen kana-curry. Broileriwokki. Mannapuuro. Itsetehty pizza. Toastit. Niitä grillailee mieskin heille. Ja juustohampurilaisia.

Viikonloppuna jo istuskelin keittiön liepeillä jaellen ohjeita kana-curryn laittoon miehelle ja tosikoiselle, jotta tytöt saivat lemppariaan vaikkei äiti jaksanutkaan häärätä vielä keittiössä tarpeeksi kauan saadakseen aikaan kokonaisen aterian. Tai siis kaksi nuorinta sai lemppariaan. Esikoinen on yhä yhtä hankala syöjä kuin 10 vuotta sitten kolmen vanhana. Jotenkin hänkin hengissä silti pysyy ja on kaikki vuodet kasvanut nopeampaa tahtia kuin kumpikaan paremmin syövistä nuoremmista. Ja on nyt jo minuakin pidempi. Go figure.

Eilen minulla oli hyvä päivä. Vaikka heräsin aamulla itkuisena ja olotilaani kyllästyneenä, loppupäivä olikin yllättäen huomattavasti edellisiä parempi. Päätä särki vähemmän ja jaksoin enemmän. Jopa niin, että ainakin oman pääni sisällä tunsin jaksavani laittaa tytöille manniksen, ja meille dahlia – intialaista linssipöperöä – jota on tehnyt mieli jo jonkin aikaa. Minulla on mielitekoja kuin olisin raskaana…

Tosikoisen kotiuduttua tanssitunniltaan (niin tuokin kohta 11v sujuvasti kulkee jo itsenäisesti bussilla Sörnäisiin tanssitunnille ja takaisin!) könysin alakertaan ja ryhdyin puuronkeittoon. Näennäisesti en tiedä tehneeni mitään erilailla kuin ennenkään, mutta onnistuin saamaan puurosta paakkuista. Mistä omat tyttäreni surutta marisivat, keskimmäinen sanoi ettei se haittaa.

Tyttöjen saatua paakkuisen puuronsa aloin kerätä aineksia sitä linssipöperöä varten. Jouduin vähän improvisoimaan, sillä meillä ei ollut vihreitä chilejä. Sain linssit, sipulit ja pari rawit-chiliä pataan, vettä päälle ja odottelemaan kiehahtamista. Kiehahdus tulikin, kattilasta yli saakka. Vähensin lämpöä ja annoin hätiin tulleen miehen siivota ylikiehahduksen, ja lysähdin sohvalle voipuneena.

Mies hoiti linssipöperön loppuun sohvalta jakelemieni ohjeiden mukaan – olihan ne siinä keittokirjassakin luettavissa, mutta kun olin jo valmistellut homman ja tiesin ulkomuistista mitä vielä piti tehdä – ja vähän muuta ruokaa sen kaveriksi. On se hyvä että minulla on tuo ihana mies rinnallani ❤

Tietääkseni aivoihini ei leikkauksessa koskettu. Päin vastoin, sinne jätettiin siivu kasvaintakin, jottei aivot vaan vaurioituneet. Jotain tuolta pääkopasta tuntuu silti puuttuvan, kun ei yksinkertainen ruoanlaittokaan onnistu ilman pienimuotoisia katastrofeja. Tai sitten se on vain tämä väsymys. Silloinkin kun en varsin tunne itseäni väsyneeksi.

Ruoka oli hyvää, ja lapsetkin söivät puuronsa pienestä marinasta huolimatta. Joten ei tuo ensimmäinen leikkauksenjälkeinen keittiöyritelmäni ihan täysi katastrofi ollut, jos kohta ei ihan täysi succéekaan. Vähän kerrassaan. Tänä aamuna tsemppasin keittiöön uudestaan, paistoin itselleni eggwichin (kaksi paistettua kananmunaa, joiden väliin tulee cheddaria). Normaalia elämää kohti.

Teini. Teini on teini vaikka äiti olisi aivokirurgiatoipilas. Kai se on ihan oikeinkin niin, mutta kyllä tänään väsyttää paljon enemmän kuin eilen päiväsaikaan väsytti. Eilen jaksoin yhtä sun toista pitkin päivää, ja sitten illalla jouduin ryhdistämään teiniäni, joka ei mielestään tietenkään tehnyt mitään ja syyttä joutui hampaisiini, ja lopulta sitä myötä miehenikin hampaisiin. Teini mököttää vieläkin. Minulta loppui energia jo illalla kesken draaman.

Siinä on puolensakin. Siinä, että jaksan rähjätä vain jonkin aikaa, ja sitten vaan enää en. Rauhoitun ihan väkisinkin. Joudun energian loppuessa toteamaan, että ihan sama, reuhatakoon rauhassa, mies hoitakoon kurinpalautuksen loppuun. Ja siinä taisikin piillä se pahin kohta teinin mielestä. Äiti luovutti ja jätti hänet isäpuolen armoille. Iik. Teini sulki lopulta suunsa ja huoneensa oven.

Päivällä jo, teinin tultua tallilta nälkäisenä, alkoi se sellainen valituskuoro. Miksi juustohöylät on väärässä laatikossa? Miksei ruoka ole valmista vielä? Miksi syödään vasta seiskalta kun sitten ei ehdi katsomaan Putousta? (Jälk. huom. teini ei saanut katsoa Putousta lopulta muutenkaan, käytöksensä ansiosta). Ja pikkusisko liittyi tietenkin kuoroon. Ei se sitä aina enää tee, onneksi.

Kuuntelin aikani, totesin että EVVK ja kävelin yläkertaan, kömmin peiton alle. Minulla on siihen lupa. Kukaan ei kuole nälkään tai mihinkään muuhunkaan mistään yllämainituista tai muistakaan syistä johtuen. Mutta minä voin kuolla aivoverenvuotoon, jos päässäni poksahtaa. Normaalisti jaksan sitä turhanaikaista ja vain minulle suunnattua käninää jonkin verran, nyt en yhtään. Energia loppuu kesken. Käännän kaikelle kuuron korvan – enempivähempi kirjaimellisesti, sillä vasemman korvani kuulon laita on vähän niin ja näin.

Asiat hoituu ilman minuakin. Välillä varmaan paremminkin ilman minua, sillä as said, valtaosa siitä käninästä on exclusively for me. Huomiota? Voi kun antaisin niin mieluusti positiivista huomiota! Tosikoinen ja keskimmäinen tulevatkin halailemaan silloin sun tällöin, ja juttelemaan mukavia loikoillessani milloin missäkin, mutta esikoinen tuntuu olevan minulle lähinnä vihainen siitä, etten ole täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ehkä tämä tilanne vähän pelottaakin tytärtä? Ei se silti oikeuta käyttäytymään ihan miten vaan.

Äitihän ei voi sairastaa, you know. Kun isä sairastaa, isä makaa sängyssä, mutta kun äiti sairastaa, äiti hoitaa perheen siinä missä terveenäkin. Not now. Nyt ollaan vesillä, joista en selviä kuntoon ilman sen vertaa itsekkyyttä, että annan pienempien asioiden hoitua tai olla hoitumatta, ja isommista huolehtii mies. Minun ei tarvitse riittää nyt. Ja lapsetkin ovat niin isoja, että heidänkin pitäisi jo ymmärtää. Heh.

Enimmäkseen on rauha ihan maassa ja kaikki rullailee omaa rataansa. Toivon mukaan teinikin lakkaa jossain vaiheessa mököttämästä. Elämä nyt vaan on. Ei aina just niinkun itse haluais. En minäkään haluaisi olla tämäntilainen. Pään särky ja outo olo saisivat väistyä, haluaisin jaksaa asioita normaalisti. Sekin aika koittaa taas, tiedän. Siihen asti mennään sillä mitä on.