Luin kerran viiltävän terävän analyysin sosiaalisesta mediasta ja itsensä brändäämisestä. Sen oli kirjoittanut 16-vuotias tyttö, joka esimerkein valotti erilaisten sosiaalisten medioiden käyttötarkoitusta nuoren elämässä. Mihin käytään Twitteriä, mihin Instagramia ja mihin Facebookkia. Tech-median mukaan tosin Facebook on jo ihan out. Ollut jo kauan. Jänskästi se silti vielä kukoistaa.

Tuossa eräänä hetkenä postatessani jotakin kuvaa Instagramiin ja miettiessäni laittaisinko sen saman tien Faceen ja Twitteriinkin, pohdin omaa some-käyttäytymistäni, ja muistin tuon artikkelin (jota en liian laiskana jaksa etsiä, sillä en oikeastaan tiedä millä hakusanoilla sen löytäisin, enkä kuollaksenikaan muista mediaa). Facebook ei ole minulle kuollut. Ja Installa ja Twitterillä on ihan omat paikkansa.

Joskus vuosia ennen Instagramia (tai ennen kuin minä siitä mitään olin kuullut, ei minulla ole aavistustakaan, milloin se singahti some-maailmaan) kaipasin jotakin juuri sellaista. En niinkään niiden efektien takia, vaikka niitäkin nykyisin käytän, vaan ajatuksena, ideana vähän randomisti jaetuista kuvista. Palvelusta, johon helposti voisi lykätä kuvan, jonka nappasin jossain, kun jotain hassua sattui silmiini.

Löysin silloin Flickrin. Se melkein oli niinkuin se mitä kaipasin. Alkuun käytinkin sitä aivan kuten Instaramia nyt. Satunnaisia otoksia silloin tällöin sieltä täältä, useimmiten mobiiliaitteella ladattuna. Mutta Flickr on aivan liian paljon. Pian se houkutti tekemään settejä ja ryhmiä ja maksamaan pro-tilauksesta, ja… ja se menetti instamaisuutensa. Käytän sitä yhä, mutta se on nyt kuvagalleria.

Taistelin mielessäni Instagramin käyttämistä vastaan hyvän pitkän taiston. Ensinnäkin i. Se oli i-laitteiden juttu, ja ne (siis nämä, iPadilla tätäkin kirjoitan) konseptina saivat minut näkemään punaista. Yhä saavat. Ok, pidän padistäni, mutta maailmassa on muutakin kuin i. Niin, eli se. Ja sitten ne yksityisyysasetukset, joita vuosi sitten veivattiin. Lopulta kun tyttäret yksi kerrallaan alkoivat luoda Insta-tilejä, tein omankin. Heitä stalkatakseni. Ja hopsis, sehän on nyt aktiivikäytössä!

Ei tämän pitänyt olla mikään henkilökohtainen some-historiikkini kuitenkaan. Minä siis sometan. Harvoin kuluu päivää, etten postaa jotain ainakin jonnekin. Faceen, Twitteriin, Instaan, Pinterestiin, johonkin lukuisista blogeistani Flickriin… Miksi? Se on ihan hemmetin hyvä kysymys? Enkä minä osaa vastata siihen juuri sen paremmin kuin tuo 16-vuotias. Tai siis hän vastasi hyvin, mutta toivoisin voivani vastata toisin. Totuus lienee kuitenkin, että minäkin brändään itseäni.

Naamakirjassa kavereilleni. Twitterissä lähinnä työkontekstilleni. Instassa? No, kelle vaan ketä tägini kiinnostavat, tai ehkä itselleni. En yritä kalastella tykkäykiä, postaan asioita ja kuvia, joista itse pidän. Mukavahan se tietenkin on, jo niistä on jollekulle muullekin ilo. Eihän kukan kerro vitsiäkään vain nauraakseen sille itse. Tai ehkä joku, but maybe tou get the point.

Tosiasia on, että vähempi tänne eetteriin kukaan laittaa negatiivisia asioita, jotain, mikä saa postaajan näyttämään huonolta. Niinhän opetan lapsillekin. Kaikki on netissä ikuisesti. Netin ikuisesti. Ja vaikkei suojatut kuvat ja kirjoitukset suoraan näykään kuin niille, joiden on sallittu ne nähdä, ei netissä mikään ole oikeasti täysin turvassa. Ja se puolihuolimaton lausahdus saattaakin saada yllättävän merkityksen oudossa tilanteessa.

En usko, että yritän näyttäytyä täydellisenä. Mutta aivan kuten jokainen muukin somettaja, näytän maailmalle vain sen, minkä haluan maailman näkevän. Hyvät puoleni, saavutukseni, harkitut epätädellisyydet. Liekö siinä mitään väärää. Niinhän me näyttäydytään oikeassakin elämässä. Harva tupsahtaa työpaikalle hiukset harjaamatta (olen muuten joskus huomannut vasta hississä että hiukset jäi harjaamatta, mutta nämä nyt on pörröt muutenkin), risaisissa verkkareissa ja paita väärinpäin. Ellei ole sellainen työ.

Ei, ei me anneta itsestämme juuri enempää oikeastikaan, ei ennen kuin henkilö on päässyt sen ulkoisen panssarin läpi. Toiset päästävät sen läpi helpommin, toiset ei niin helposti. Toisilla on laaja ystäväpiiri, toisilla pieni, vaikka kavereita olisi paljonkin. Itse kuulun jälkimmäisiin. On paljon asioita, kuten akustikusneurinoomani ja muut fyysiset asiat, joista minua ei haittaa puhua vieraidenkaan kanssa, mutta vain aniharva saa nähdä sisimpääni.

Blogiteksteissäni toisinaan raotan tuota panssaria harkitun pienen rakosen verran. Hyvin harvoin, hyvin vähän. Enimmäkseen some vain laajentaa hyvänpäivän tuttujeni verkostoa. Filosofisesti voisi miettiä, mitä iloa siitä oikein on. Minulle se on rikkautta. Jakaa pieniä paloja erilaisten ihmisten kanssa. Vai oliko se sittenkin niin, että haalimme some-tutuiksemme yhtä lailla itsemme kanssa samanhenkisiä ihmisiä kuin irl-tutuiksemmekin? Silti.

Vai olenko sittenkin narsisti? Hmm. Tuosta Iltiksen artikkelista tunnistan omasta käyttäytymisestäni vain profiilikuvan tiheähkön vaihtamisen. Ok, so I'm a bit vain. So sue me 😉

 

Tänä aamuna mittari näytti nollaa. Sisälämpötila oli jälleen tippunut yhdeksääntoista. Palelin. Auton ikkunat olivat jääriitteesä. Vedin päälleni puolikelitakin aiotun nahkarotsin sijaan. Etsin fleecevuoratut sormikkaani laatikosta, johon olin ne jo toiveikkaana työntänyt. Astuin ulos hyiseen ilmaan lämmin kahvimuki kädessäni, starttasin auton ja aloin raapia ikkunoita. On psykologisesti haitallista, että kun keväällä kerran on jo lämmennyt, tuleekin taas kylmä. Edes aurinko ei paista tänään. Karkasi mokoma jonnekin Hollantiin tai jotain.

Lähtö oli muutenkin normaalia aikaisempi ja nopeampi, mistä kielii se mukaan lähtenyt kahvimuki. Kello oli 7:40 kun kamoineni koitin päästä ovesta ulos. 7:45 kurvasin pihasta matkaan. Aivan aikataulussa. Ei minun asettamassani, vaan asiakkaan asettamassa. Suuntasin pitkästä aikaa autolla stadiin. Bussilta olisi ollut niin pitkä kävelymatka ja olisi pitänyt lähteä vielä 15-20min. aikaisemmin. Minua väsyttää aamuisin. Armottomasti. Joten auto se oli. Englantia suomeksi, sori.

Torstaiaamun ruuhka oli oletettua vähäisempi ja parkkipaikka löytyi helposti (sitä en tosin epäillytkään, tiesin ennestään parkkitilanteen kohteessani olevan ok), joten olin perillä parikymmentä minuuttia etuajassa. Sormet kohmeessa sähelsin uusimman puhelin-appini InstaWeatherin kimpussa, yrittäen ottaa valokuvaa Kauppatorista ja lähestyvästä Suomenlinnan lautasta. Kädet tärisivät niin että uskoin kuvan tärähtävän pahasti, mutta onnistuin kuin onnistuinkin kuvassani. Otin vielä toisenkin otoksen, mutta sen pituinen se. Kännykkä taskuun ja käsineet käteen.

Nyt olen taas kotona, palelen vieläkin. Tuntuu, että se on korvien välissä. Olen vilukissa muutenkin, mutta vaikka talvella on paljon kylmempi kuin nyt, en minä näin pahasti palele! Varsinkaan sisällä, missä on kuitenkin sen parikymmentä astetta taas. Minulla on huopa ympärilläni ja villikset jalassa, mutta sormet on jäässä ja hytisen. Enkä ole kuumeessa tai muutenkaan kipeä. Minun vain on kylmä. Henkisesti.

Aurinko aurinko, tule takaisin! Kaipaan lämpöä! Mutta ei se auta. Untsi päälle ja koiran kanssa lenkille!

 

Due to some server issues http://marilka.net is currently offline, so I have been posting to this old idle blog. Unfortunately the Healing Diary  is thus currently unavailable too, but as soon as some server maintenance has been completed, marilka.net will be online again, and I will continue posting there.

 

Plavelinpulmista johtuen http://marilka.net on tällä hetkellä offline, joten olen kirjoitellut viimeisimmät kirjoitukset tähän vanhaan blogiini. Valitettavasti tämän myötä myös  Healing Diary on juuri nyt alhaalla, mutta heti kun palvelin on saatu kuntoon, marilka.net on käytössä taas, ja jatkan jälleen kirjoittamista siellä.

Eilen oli jälleen niin upea aurinkoinen kevätpäivä! Jotkut ovat kaiketi lukeneet säätiedotuksia minua tarkemmin tai pessimistisempien linssien läpi, kun näitä “ensi viikolla tulee taas lunta” -varoituksia on näkynyt naamakirjassa ja kuulunut livenäkin, mutta sittenpähän tulee. Meillä on grilli pihalla ja eile oltiin itsekin ihan pihalla.

Aamusella tein meille freddo cappucinot. Astuin ulos terassille aurinkoon lasi kädessäni. Ihan ei auringon lämpö vielä riittänyt, etenkään aamupäivällä, siihen että olisin viitsinyt istua siellä kovinkaan pitkään, vaan palasin sisälle juomaan kahvini loppuun. Lueskelin uutisia – ja noita lumivaroituksia naamakirjasta – jonkun tovin ja auttelin miestä ankan valmistelussa.

Alkuiltapäivästä ryhdyin iPadin lasinvaihtoon. Jälleen. Edellinen korjaus oli vähän susi. Ite tein, ite mokasin, ite korjasin. Nyt on lasi taas ehyt. Toivottavasti tällä kertaa onnistuin paremmin. Luulen ainakin oppineeni ekasta yrityksestä jotain, ja nyt kirjoittelin aiheesta oikein oman tutorialinikin So Tech Me -blogiini.

Jätin iPadin kirjojen alle liimautumaan, ja mentiin pihalle koko porukka. Siis mies, koira ja minä, sillä tytöt läksivät perjantaina jälleen toisille vanhemmilleen. Kiinnitin koiran aitaan ja alettiin kantaa kamaa ulos varastosta. Mieskään ei vielä ihan täysin tähän kevääseen luota, joten jätettiin vielä suurin osa pihakalusteista sisään, mutta ulos raahattiin grilli, fillarit, pari pikkupöytää ja tuolia.

Mies jäi putsaamaan ja testaamaan grilliä ja koira jäi vikisemään perääni, kun minä lähdin tyypittämään fillariani ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen (obviously, kun tämä talvi tässä oli ja silleen). Olin lukenut monilla olleen haasteita tasapainon kanssa pyöräillessä, mutta omani ollen ilmeisen ok jo taas, olin varsin luottavainen pyöräilykykyyni.

Enkä pettynyt. Oli huikea fiilis ajella (pienikin lenkki, testimielessä) fillarilla, pari kuukautta siitä kun käveleminenkin tuotti vaikeuksia! Niin minä vaan olen parantunut, selviytynyt, kuntounut. En jaksa uskoa, että minulle jää akustikusneurinoomastani mitään muuta pysyvää, kuin ehkä tuo toisen korvan kuuroutuma (ja se loppukasvain siellä päässä, jonka sietäisi ymmärtää olla kasvamatta). Kevät tuo optimismia kaikkeen 🙂

Palatessani pyörälenkiltäni mies seisoi pihassa koiran remmi käsissään. “I tested the grill and the gas went out immediately. We need to go get a refill, preferably now, for I don't want to be grilling when the sun is already setting.” Siis päivähän on jo aika pitkä, pitempi kuin yö, mutta aurinko menee jo viiden aikaan meidän pihalta metsän taa ja sitten tulee viileä vielä tässä vaiheessa kevättä.

Hain auton avaimen ja pakattiin kaasupullo autoon ja mies ja koira etupenkille ja lähdettiin ajamaan kohti Kehä3:n ST1-asemaa, joka mainostaa 11kg kaasupulloja 20€ hintaan. Idästä kun tultiin, ehdittiin ajaa sen ohi ennen kuin noustiin rampista ylös ja seikkailtiin teillä, joita ei Google mapsikään tuntenut. Pettämättömän (haha) suuntavaistoni ansiosta löydettiin tiemme asemalle, saatiin kaasupullo ja kirjattin mental note: ensi kerralla kehältä ulos Viinikkalan liittymästä.

Palattiin himaan kaasupulloinemme ja kiinnitettiin koira taas ulos. Mies keksi hakea 16kg kahvakuulansa ankkuriksi; ei tuo meidän 6kiloinen sitä mihinkään raahaa, joten se on hyvä mobiili lieka-ankkuri. Miehen aloitellessa ankan grillaamista jätin koiran toistamiseen vikisemään perääni, sillä vedin suojat ja kypärän päälleni ja rullaluistimet jalkaani ja lähdin kokeilemaan niitäkin. Mieli oli jo koko viikon syyhynnyt testata, miten niillä sujuu nyt leikkauksen jälkeen.

“Be careful, don't kill yourself,” huuteli mies minulle lähtiessäni. Kova luotto kykyihini 😉 eikun siis mies tuntee minut ja onnettomuusherkkyyteni ja olihan se leikkaus ja kaikkea… Lupasin olla varovainen ja välttää mäkiä näin ensikokeilulla. Ja olinkin. Rullailin rauhaksiin pitkin noita suht tasaisia hiljaisi pieniä peräteitä ja tunsin samaa euforiaa kuin pyörän selässä. Sehän luisti! Ilman mitään pulmia!

Pihaan palattuani oli ankka grillillä ja kypsymässä hyvää vauhtia. Korkkasin Hard Ice Tean (superhyvää!) ja nautiskelin sitä siinä auringossa, kunnes menin sisälle tekemään vähän grillikastiketta ankalle ja salaattia ankan kaveriksi. Meggie parka oli pihalla ihan ihmeissään, häntä vähän koipien välissä, sillä kaikki uusi pelottaa sitä. Lopulta se rentoutui sen verran, että söi ruokansa, mutta filtilleen se ei ollenkaan arvannut käydä makuulle.

Siihen mennessä kun ankka oli valmista, oli jo aurinkokin painunut metsän taa. Siirryttiin sisätiloihin syömään ja koirakin rentoutui sohvalle. Kuin lepakot olisivat ryömineet ulos luolastaan. Oli hieno fiilis, kun oli voinut viettää koko iltapäivän pihalla! Ilman että tuli kylmä (paitsi minulle loppuvaiheissa, kun olen tällainen vilukissa, mutta mies pärjäili teepaidassa).

Tänään on tuommoinen puolipilvinen puolilämpimän oloinen päivä. Suunniteltiin vähän ulkoilu jossain ulkoilualueella. Kunhan ensin on syöty eiliseltä jääneet ankankoivet lounaaksi.