Aurinko paistaa, linnut laulaa, koivut vihertää, oravat vaihtaa talviturkkiaan pois, kukat kukkiin, perhoset ja mehiläiset pörrää. Juuri ennen pääisiäistä vielä arvoin päivittäin talvitakin ja talvitakin välillä. Nahkarotsia käytin duunimatkoilla ja palelin, mutta periaatteestakaan en enää vetänyt toppista päälleni kuin koiralenkeille.

Sitten siirryttiin kertaheitolla lämpimiin säihin. Olkoonkin, että kevät nyt on kevät, ja eilenkin oli kova kylmä tuuli ja vain kymmenen astetta lämmintä, mutta yleisesti yhtäkkiä tuli lämmin. Pääsiäisen aikaan tosikoinen ja keskimmäinen jo riisuivat bikineille ja ottivat pihalla aurinkoa. Minä pidin farkut vielä jalassa, mutta bikiniyläosa oli riittävä minullekin välillä.

Niistä farkuista se johtuukin, että otin vaa'an taas jokapäiväiseen käyttöön, ja tein tänne tuon uuden sivun, Operaatio “easy come, hard to go”. Mustat farkut olivat auringossa kuumat, joten etsin vaatehuoneesta talven yli levänneet vaaleat farkkuni, joista usein kääräisen lahkeitakin vähän ylös. Ja ne olivat tiukat. Vielä ne menee jalkaan, tänäänkin niitä käytin, mutta tiukat. Aika tiputtaa salakavalasti kertyneet kilot ja tiukentaa linja jälleen niin ettei niitä tule takaisinkaan.

Kesäiset farkut, toppi, collari, Las Palmasista ostetut bling bling tennarit. Viileän kesäsään lempivaatetus. Ja lämpimän kevätsään. Ne oli päällä tänäänkin, ja iltalenkkiä lukuunottamatta ei takkia tarvinnut tänäänkään. Istuin tänään iltapäivästä vähän aikaa läppärin kanssa pihallakin, auringon lämmittäessä ihanasti, kunnes se aikka siirtyi naapurin pahuksen koivujen taa. Silloin tuli vilu ja palasin sisälle.

Meggie on alkanut tottua pihalla oloon alkujännitystensä jälkeen. Kahvakuula ja lipputangon narusta tehty lieka ovat maanmainio yhdistelmä ja Meggiestä tulee kunnon pihakoira, joka haukkuu kaikki ohikulkijat ja oravat ja linnut ja naapurit 😀 Etenkin kun naapurissa on koira kylässä. Se tuntuu viihtyvät ulkona, ja istuskelee tai makoilee välillä filtillään.

Grilli on taas kuumana harva se päivä – paitsi tuulisina päivinä – mutta ulkona ei ole syöty kuin pari kertaa. Sen verran viileä tuulenvire on useimpina päivinä käynyt, ettei syöminen olisi ollut miellyttävää. Pääsiäissununtaina mies grillasi meidän lampaanpaistin, ja on tässä ollut pari kertaa makkarabaarikin. Viimeksi tänään. Kolmeen tyttäreen uppoaa ihan vaan muutama makkara 😉

Huomenna on taas perjantai ja uutta viikonloppua pukkaa. Ensi viikolla Vappu. Päivät viuhaa. Tyttäriä katsellessa aina välillä alkaa päässä soida Fiddler on the Roofista biisi Sunrise, sunset. Aurinko nousee, aurinko laskee, kiitää päivät nuo. Vaikka toisaalta ei enää edes kunnolla muista aikaa, kun tytöt olivat pieniä, aina välillä hämmentää, miten isoiksi ne on jo ehtineet. “I don't remember getting older, when did they?”

Pääsiäsen pitkä viikonloppu on puolessa välissä. Koira torkkuu lopen uupuneena sohvalla. Poskiani kuumottaa päivän ulkoilujen jälkeen.

Meillä on melkein kesä. Vähän aurinko-biased lämpömittari näytti (auringon jo siirryttyä kulman taa) 22 astetta lämmintä, auton mittari oli ehkäpä vähän rehellisemmin +16 C. Tänään. Eilen ei ehkä ollut aivan yhtä lämmin, vaikka auringossa jo viihtyikin ilman rotsia. Ensi viikolle on luvattu jopa yhdeksäätoista astetta varjossa.

Eilen illalla tulivat tyttäret. Sitä ennen päivällä lähdettiin koiran kanssa Pitkäkoskelle ulkoilemaan. Sinne on kivalla säällä ihan kävelymatka (ts. viitisen kilsaa suuntaansa), mutta viime aikaisten säiden, etenkin tuulten, perusteella ei arvattu lähteä vielä sitä matkaa taivaltamaan, vaan pakattiin itsemme ja Meggie autoon. Pitkäkoskelle tultaessa todettiin, ettei oltu ainoita 😉

Käveltiin suoraan koirapuistoon. Meitä lähempänäkin on koirapuistot, mutta aika pienet, varjoisat ja mutaiset. Nuo Pitkäkosken koira-aitaukset ovat huisin paljon kivemmat. Mentiin pikkukoirien aitaukseen, päästettiin Meggie juoksentelemaan. Se oli kivaa, kunnes sinne tuli poikakoira, joka ei jättänyt Meggien peppua rauhaan. Ja heti perään toinen mokoma. Lähdettiin pois.

Käppäiltiin “twisted tree” -kuntoilupaikalle, ja siitä alas joenrantaan. Käveltiin joen vartta pitkin, sillan yli toiselle puolen ja jonkin matkan päästä toisen sillan yli ja takaisin päin. Haettiin autosta vähän vettä juotavaksi ja mentiin uudestaan koirapuistoon scouttaamaan tilanne. Poikakoirat olivat poissa, mutta tilalla oli lauma isoja koiria!

Vieressä on isoille koirille tarkoitettu aitaus, mutta nämä mammat olivat kolmen ison (isoin niistä saku, pari muuta hivenen pienempiä) koiran kanssa pienten aitauksessa. Melkein ei menty ollenkaan, mutta tuumattiin sitten, että mennään puiston toiselle puolen, ja katsotaan miten menee. Puiston keskiaukiolta löytyikin Meggien kaveriksi pikimusta kääpiö-snautseri, jonka kanssa juoksivat ja telmivät pitkät pätkät meidän nautiskellessa kevätauringosta.

Himaan palattuamme laitettiin Megsulle pitkä lieka entisestä lipputangon narusta, ja mentiin kaikki pihalle. Istuin aikani siemaillen Fresitaa ja tuijotellen lehtiä nurmikolla, ja lopulta tartuin haravaan. Haravoin sisulla koko pihan, vaikka loppumetreillä alkoikin energia loppua. Jaksoin silti vielä senkin päälle tehdä meille cole slawt, ja nautittiin kevään ensimmäinen illallinen pihalla ❤ Grillattu possu ja itse tehty cole slaw ❤

Tänään esikoinen starttasi tavalliseen lauantai-tapaansa tallille jo puoli kympiltä. Tosikoisen kampesin ylös puoli tuntia myöhemmin, keskimmäinen siinä vanassa. Tosikoinen lähti vaarin kanssa landelle päiväksi. Me jäljelle jääneet mies, keskimmäinen, koira ja minä pakkauduttiin autoon ja ajettiin Munccaan. Haetiin Munkkivuoren Fasulta jädet, ja suunnattiin Konnariin, tai mikä Munkinpuisto se nyt virallisesti onkaan 😉

Roudattiin kamamme puistoon ja leiriydyttiin kukkulan laelle. Aika kirjaimellisesti, sillä meillä oli mukana jopa teltta. Nii-in. Teltta. Miehen vanha viiden hengen teltta, jota ei ollut kasattu vuosiin. Laitettiin se pystyyn, vähän tuulettumaan, ja tsekattiin, että se vielä on kondiksessa. Jos vaikka kesällä äidyttäisiin telttailemaan!

Teltta oli okei. Keskimmäinen viihdytti itseään piirtelemällä teltassa, kunnes päätti alkaa opettaa Megsulle kepin noutamista. Meggie, sidottuna kahdeksan kilon kahvakuulaan pitkällä liekallaan, vahti kukkulaa ja haukkui kimeästi jokaista ohikulkenutta koiraa. Taisi olla harmissaan kun kukaan ei tullut moikkamaan. Käytiinhän me kiipeämässä narupyramidiinkin, joka on ollut puistossa teinivuosistani saakka 😉

Kotona sitten, kun olin hakenut esikoisenkin tallilta (tosikoinen on yhä vaarin kanssa), laitettiin taas grilli kuumaksi ja lankalauantain grillimakkarat tulille. Syötiin pihalla, vaikka tuossa pöydän ääressä hivenen tuuleekin. Tuulelta suojassa pärjäsi hyvin teepaidassa. Kesä tekee tuloaan ❤

Huomenna on Ensimmäinen Pääsiäispäivä. Tai miten ikinä se kirjoitetaankaan. Esikoinen ja keskimmäinen saivat jo Kinderinsä, tosikoinen – no, mutusteli kuulemma Kinderiä siellä landella. Ehkäpä sitä voisi huomenna antaa taas halukkaiden maalata pääsiäismunia? Päästää taiteellisuudet valloilleen. Keskimmäiseltä jo sainkin paperille maalatun pääsiäispupun ❤

Kyllä jo ramasee itseänikin. Kaikesta ulkoilusta huolimatta koira kaipasi ihan perinteiselle lenkillekin (ennen sohvalle tipahtamistaan), joten sekin tuli tehtyä. Parin-kolmen kilsan reipas lenkki tuolla ihanassa kevätilmassa. Jos vielä kolmisen tuntia jaksaisi, sitten pääsee nukkumaan. Minusta on joko tullut vanha, tai sitten olen vain väsyneempi yhä sen leikkauksen jäljiltä 😉

[Lisää pääsiäisen ajan kuvia Flickrissä]

So, after a month or so of being down, http://marilka.net is up and running again, on a new and hopefully more stable server. Please find all new (and old 😉 even those originally posted here during the down-month) posts there from now on!

Noniin, noin kuukauden katkon jälkeen http://marilka.net on taas pystyssä uudella, toivon mukaan vakaammalla, palvelimella. Löydät siis  uudet (ja vanhat 😉 jopa nämä tämän katkokuukauden aikana tänne kirjoittamani postaukset) sieltä!

Minulla on kotona kolme tytärtä, kaksi heistä teini-iän kynnyksellä, yksi jo ovesta sisällä. Teini-ikä ja sen esivaiheet ovat monella tapaa rasittavaa aikaa niin teineille itselleen kuin vanhemmilleenkin, mutta se mikä niin monesti unohdetaan murrosiästä puhuttaessa on ne hyvät puolet. Tyttöjen kanssa voi jutella vaikka mistä, ja vastassa on terävää analyysiä ja syvällistä pohdintaa. Ihan fantastista seurata lasten heräämistä tietoisuuteen ympäröivästä maailmasta! Heillä on mielipiteitä. Perusteltuja mielipiteitä.

Yksi kestoaihe tuon ikäisillä tytöillä, ainakin meillä, on pojat. Ja seurustelu. Meillä ei tytöt tietääkseni vielä seukkaile, eikä niistä ihastuksista juurikaan minulle puhuta, mikä on ihan ok. Mutta kuulen paljonkin heidän kavereidensa seukkailuista, ja ennen kaikkea niistä bänkseistä, jotka sitten aina jossain vaiheessa ovat edessä. Ovathan he vielä 11-12-13-vuotiaita. Yleensä se on se poika, joka lopettaa yhdessä olemisen. Ja usein “ilman hyvää syytä”, sillä sehän ei tyttöjen mielestä ole hyvä syy, ettei vaan enää halua “olla”.

Voi meitä tyttöjä. Tuon lajin kehittyminen kun kulkee niin paljon poikia edellä, ja melkeimpä voisin sanoa, että turhan paljon muuta kehitystä edellä muutenkin. Siihen on syynsä, että olin 11-13vuotiaana itse rakastunut itseäni neljä vuotta vanhempaan poikaan, jolle tosin olin vain lapsi. Ja sitten myöhemmin itseäni kuusi vuotta vanhempaan, jonka kanssa aikanaan päädyin naimisiin. Niin, ja nykyinen mieheni on yhdeksän vuotta vanhempi. En ole sitten kymppivuoteni juuri katsonutkaan itseni ikäisiin, ehkä jotakin lyhyttä ihastusta lukuunottamatta. Edes aikuisena.

Kun poika lopettaa seurustelun – tai tyttö, toki – oli syy mikä tahansa, se sattuu sisimpään. Etenkin herkässä murrosiässä, kun vielä etsii itseään ja muodostaa minäkuvaansa. Enkö olekaan tarpeeksi hyvä? Enkö ole tarpeeksi kaunis? Mitä minussa on vialla, kun toinen ei jaksakaan olla kanssani? Sydänsurut kuuluvat elämään. Vaikka sattuu, ne ovat tärkeitä kasvamiselle. Kuka tahansa ei ole oikea kelle tahansa. Se että itse on johonkin ihastunut, ei tarkoita, että kemiat synkkaisivat ja että juuri SE ihastuksen kohde olisi se oikea.

Ihminen määrittelee itsensä suhteessa toisiin ihmisiin. Se on vääjäämätöntä, sillä emme ole saaria, vaan ihminen tarvitsee ihmistä. Määrittely tapahtuu suhteessa vanhempiin, sisaruksiin, kavereihin, opettajiin, seurustelukumppaneihin, ihastuksiin. Ja kun tulee torjutuksi, sattuu se sisimpään. Se pitää oppia käsittelemään. Sen yli pitää oppia pääsemään. Se, joka ei rakasta sinua sellaisena kuin olet, ei ole sinun rakkautesi arvoinen.

Ennen kuin sitoutuu siihen, minkä olisi tarkoitus kestää läpi elämän, on yleensä syytä käydä läpi muutama sydänsuru ja löytää itsensä, jotta tietää mitä odottaa toiselta, mitä hyväksyy, mitä ei voi hyväksyä. Jotta ei riko suhdetta omalla rikkonaisuudellaan ja vaativuudellaan. Parisuhdettakin täytyy harjoitella. Jotkut onnistuvat harjoittelemaan yhdessä ja selviytymään siitä hamaan hautaan asti yhdessä. Useimmat meistä tarvitsevat harjoitussuhteita. Parasta tietenkin olisi, jos harjoitussuhteet eivät olisi niitä, joihin syntyy myös lapsia.

Äidistä/äitipuolesta tuntuu silti pahalta, kun tytär tulee torjutuksi. Kun ihastus ei vastaa ihastukseen. Kun tytär kertoo nähneensä ihastuksensa kulkevan tyttöystävän kanssa. Suojeleva leijonaemo haluaisi tytöilleen vain onnea ja hyviä kokemuksia. Omat kokemuksensa läpikäynyt nelikymppinen nainen minussa kuitenkin tietää, että vain pettymysten kautta he voivat löytää itsensä ja kasvaa täyteen naiseuteen, ja löytää sen kumppanin, jonka kanssa oikeasti voivat olla onnellisia. Uskon, että jokainen heistä sen vielä löytää.

Onneksi seurusteluilla ei ole kiire. Ei sitä todellakaan tarvitse aloittaa vielä 11vuotiaana, ei edes 13vuotiaana, ei edes 14vuotiaana, vaikka tiedänkin sen kaipauksen tunteen. Vielä on aikaa. Eikä niitä sydänsuruja ehkä kuitenkaan tarvitse metsästämälläkään metsästää 😉 Ei ole helppoa olla (esi)teini.