Throw new SystemOverflowException(“All inputs disconnected.”);

Kun välillä ei vaan riitä. Ei vaan voi olla yhtaikaa 100% läsnä kummallekin tyttärelle. Eikä aivot aina vaan meinaa jaksaa ottaa vastaan kaikkea mitä niille koitetaan syöttää. Sillon kun tytöt ovat isällään, kaipaan heidän jutusteluaan ja läheisyyttään. Ja kun he ovat täällä, nautin siitä täysin siemauksin. Mutta sitten aina välillä tulee niitä hetkiä kun väsyttää ja liika on vaan liikaa ja minua vaan on liian vähän.

Kyselin esikoiselta yllin (niikö se ymppä/mantsa/bilsa/whateva nykyään oli?) läksyä tuossa ennen iltapalaa. Ensin olin tehnyt tosikoisen kanssa lukuläksyn – melkeinhän tuo lukee, mutta joku viimeinen niitti siitä vielä puuttuu – minkä aikana esikoinen oli pulputtanut koko ajan valitustaan siitä miten pitkä läksykappale hänellä siitä yllistä oli luettavana. Huomionhaku iskee aina kun joudun antamaan jakamattoman huomion toiselle. Näin se menee molemminpäin.

Niin, olin siis ollut tosikoisen kanssa sohvalla aapisensa kanssa ja esikoinen ahtautui siihen reunalle vielä keikkumaan jo omaa läksyään lukiessaan. Minulla on selvästi liian pieni sohva. Tosikoinen siirtyi sitten lukujensa jälkeen pelaamaan Pelikoneessa, siinä sohvanreunalla istuen. Ja minä kyselin niitä yllin läksyjä. “Mikä on Suomen väestöntiheys?” “15 asukasta neliömetr… eikun neliökilometrillä!” “Heh, meillä on tässä nyt tiheys 3 asukasta yhdellä neliömetrillä ja onhan tää aika tiivistä, saati että olis 15,” nauroin. Läksy meni tytöllä kuin vettä vaan, tytöstä polvi paranee – minä en ollut yhtä tunnollinen lukuläksyjen kanssa.

Iltapalalla vielä jutustelu oli leppoisaa ja äidyin jossain vaiheessa heittelemään tytöille, tai lähinnä tosikoiselle, vähän vaikeampia sanoja toistettavaksi, ihan vaan pientä testailua. Esikoinen tietenkin halusi tietää niiden kaikkien merkityksen. Hänellä on vielä ihana tiedonjano, tänään ehdittiin jo käydä läpi vähän Euroopan aatelistoakin. Apua! Wikipedia esiin! “Mitä dermatologi tutkii?” kysyi tytär kun heitin sen sanan toistettavaksi. “Ihon sairauksia. Mistä sä keksit kysyä mitä se tutkii?” “No, kun se on -logi! Kerro lisää erikoisia sanoja!” “Öööh… mun aivot ei enää tuota mitään. Ne meni kiinni.”

Iltapalan jälkeen alkoi taas se päivän vaikein hetki. Tosikoinen halusi iltasaduksi pelata alfapetia, vaikkei vielä oikein lue ja kirjoitakaan, mutta eihän siihen mitään aikaa ollut. Esikoinen ilmoitti, ettei saa tarpeeksi huomiota ja luin pyynnöstä hänelle vähän kirjaa, pitkästä aikaa.  Ja meinasin saada lauseet ihan solmuun, aivojen väsymyksestä. On ollut melkoisia työviikkoja viime aikoina ja mennyt välillä iltatöiksikin, mutta ihan jo 8 tuntia aktiivista aivotyötä uuvuttaa yllättävän paljon. Päälle joojoota joka komentoon hokevat lapset (“en mä halua kuulla joojoo, mä haluan nähdä toimintaa!” “mut eikös se ole epäkohteliasta olla vastaamatta toiselle? ainakin mä vastaan kun sanon joo!”), joihin iskee puheripuli juuri kun pitäisi alkaa nukkua.

Minä menisin mieluusti nukkumaan siihen aikaan kun lapset. Jos vaan olisi joku joka hoitaisi kaiken sen mitä pitäisi vielä tehdä sen jälkeen täällä. Viimeiset työjutut, viimeiset siivoukset (jep, minusta on tullut sen suhteen absolutisti, täällä on joka ilta päällisin puolin siistiä), mitä milloinkin pitää asioita hoitaa (onneksi netti on aina auki, mutta silti teki mieli ärähtää pahasti eräällekin asiakaspalvelijalle, joka hoki koko ajan miten voin tehdä tämänkin netissä, kun minä nyt vaan halusin hoitaa asian ihmisen kanssa! lopulta sanoi minulle “niin, saa tänne siis soittaakin, mutta netissä…”, ja meinasin räjähtää).

Niinniinsiis, miksei niitä mussantunnin lauluja voisi kertoa vaikkapa iltapalalla? Tai jonain muuna hetkenä, kun EI ole nukkumaanmenoaika – kyllä meilläkin niitä idlejäkin hetkiä on! Lapsille se on kuitenkin tärkeää, joten koitan kuunnella toisen laulukavalkadia toisen pulputtaessa ja hyräillessä omiaan samaan aikaan, eivätkä aivoni enää meinaa jaksaa ottaa vastaan saati kaivaa jostain nauhavarmenteiden kätköistä edes sen Alouette-biisin – joka putkahti sieltä pääni mediasoittimeen juuri nyt tätä kirjoittaessani – nimeä. Ja silloin alkaa olla kaikki inputit disconnected ja System.Shutdown lähellä aivojen ylivuodon seurauksena.

Ei se mitään. Nyt on lapset unten mailla ja kohta olen minäkin. Huomenna taas uusin voimin, onneksi on viikonloppu edessä!

Finally{
System.Shutdown(“zzzz”);
}

En minä kai koko elämääni ole ollut herkkäuninen, mutta enää en edes muista aikaa jolloin en olisi sitä ollut, sillä viimeistään esikoisen syntymästä olen ollut sellainen herkästi heräilevä, eikä se vaan mene ohi vaikka lapsista nuorempikin on jo seitsemän eikä normaalisti tarvitse äitiä pitkin yötä. Onneksi. Tuolta tyttöjen vauva- ja pikkulapsi-ajoilta on kuitenkin jäänyt päälle se että herään herkästi kaikkiin ääniin ja kun lapsi yskäisee yöllä en vain herää siihen vaan jään hengitystä pidättäen odottamaan jatkuuko se ja pitääkö nousta sen vuoksi vai ei, ja unen jatkaminen viivästyy.

Enkä minä kai koko elämääni ole ollut unihäiriöinenkään, mutta enää en oikein edes muista aikaa joilloin en olisi sitä ollut, sillä viimeistään esikoisen odotusaikana aloin heräillä aamuyöllä unettomana ja saatoin nousta puoli neljältä pariksi tunniksi lukemaan tai kirjoittamaan päiväkirjaa tai mitä milloinkin, kun en vaan saanut nukuttua. Viime vu3osina elämän stressitason vaihdellessa korkean ja #%”#¤:n korkean välillä on unihäiriöt se millä olen reagoinut vaikka muuten kai pysynyt kohtalaisen järjissäni. Milloin en ole saanut illalla unta, milloin olen valvoskellut aamuyöstä, mutta yhtä kaikki unet ovat aivan liian usein jääneet vajaiksi unettomuuden takia.

Mutta sen tiedän, että olen aina ollut ennemmin illan virkku ja aamun torkku kuin toisin päin. Lapsena mutsin sanojen mukaan “tappelin nukkumattia vastaan” verissäpäin, niinkuin omanikin ovat tehneet ja tosikoinen tappelee usein vieläkin. Vanhempana kun itse sain valita, en vaan mennyt koskaan illalla ajoissa nukkumaan vaikka aamulla väsytti. Tai pitäisi tietenkin sanoa, etten edelleenkään vaan osaa mennä ajoissa nukkumaan vaikka joka aamu väsyttää.

Unihäiriöiden ollessa pahimmillaan pari vuotta sitten sain siihen kuukauden kuurin nukhaduslääkkeitä. Otin niitä puolikkaana annoksena noin sen kuukauden ajan joulun aikaan saakka, jolloin sain unirytmini normalisoitua ilmankin. Sen jäkeen tabletteja tietenkin jäi laatikon pohjalle ja olen silloin tällöin saattanut ottaa yhtenä tai kahtena yönä niitä unirytmin palauttamiseksi jos on ollut oikein paha hetki ja nukkumatti karkuteillä. Näin olen saanut yleensä ainakin pahimman terän unettomuudelta pois.

Muutoin olen koittanut minimoida unihäiriöitä ulkoisilla keinoilla. Valon olen jo torpannut silmälapuilla, viikonloppuaamuisin koitan sulkea melua pois korvatulpilla, mutta ne useimmiten ahdistaa liikaa ja sitä paitsi katon läpi tuleva töminä kumisee koko kehossa, siihen ei korvatulpat auta. Eikä korvatulppia voi käyttää arkiaamuina, vaikka kai se herätyskellon pirinä siitä läpi tulisikin. Olen vain juuri sen verran liian neuroottinen etten voi. Ja kahvia juon enää vain kupin tai kaksi vain aamuisin – empiiriset kokeet ovat osoittaneet kahvinjuonnilla olevan selkeän vaikutuksen uneni laatuun.

Nyt kai unettomuudesta on jäljellä enää se harmillinen piirre, etten osaa viikonloppuaamuisin nukkua pitkään – ts. en osaa jatkaa enää uniani sen jälkeen kun yläkerta minut herättää toisen kerran. Toisaalta, en edes tiedä osaisinko nukkua pitkään, jos näitä häiriöitä uneeni ei tulisi, sillä ne ovat joka-aamuisia. On suunnattoman epäreilua, että nyt kun muuten nukun taas hyvin, eikä omat lapset enää herätä aikaisin, asuu yläkerrassa muksu joka herää ennen kuutta ja alkaa ajaa pikkuautoilla patterin päällä tai juosta maratonia huoneensa ympäri niin että töminä vaan käy. Ja viikonloppuaamuisin siellä aletaan siivota kolisten puoli yhdeksän – yhdeksän aikaan. MUR!

Ja aikas epäreilua sekin on, kun kerrankin olen saanut itseni nukkumaan jo puoli yhteentoista mennessä, ja kun kerrankin olen nukahtanut saman tien, ja kun kerrankin olen nukkunut hyvin ja ilman sisäisiä unihäiriötä, on untani härinneet ulkoiset unihäiriöt. Toissayönä tosikoinen näki neljän aikaan pahaa unta, heräsin ja kuuntelin ja odotin kuulevani tosikoisen tepsuttavan viereeni, mutta pyöriskely ja unessa puhuminen jatkui, joten nousin rauhoittelemaan tytärtä. Ja sänkyyn palattuani odotin hengitystäni pidättäen nukkuuko neiti nyt rauhassa vai vieläkö joudun nousemaan, kunnes viimein nukahdin uudestaan.

Viime yönä heräsin sydän pamppaillen yhden aikaan rysähdykseen ja sen jälkeen kuului säännöllinen klonks. klonks. klonks. Aivojeni käynnistyttyä toivuin alkushokista ja tajusin nopeasti, mitä oli täytynyt tapahtua. Nousin ja hipsin tyttöjen huoneeseen ja olin oikeassa. Tosikoisen yöpöytä-hylly oli pudonnut seinältä, typy oli potkaissut sitä vahingossa unissaan, ja nyt tytär yritti laittaa sitä takaisin, mistä se klonks klonks. Nostin hyllyn lattialle sanoen, että laitetaan aamulla, jatka uniasi, *suukko* ja painuin itsekin takaisin sänkyyn. Nukahdinkin jopa saman tien, mutta heräsin kuudelta sen pahuksen yläkerran muksun edesottamuksiin taas.

Nukuin silti vielä varttia vaille seitsemään jolloin soi kello ja totesin seuraavan kerran, miten eppiä vaan joskus on. Nimittäin nytkin taitaa olla viikon ainoa etätyöpäiväni aluillaan, olisin voinut nukkua vaikka tunnin pitempään, tai edes puoli kasiin, jos ei olisi tarvinnut nousta herättämään tosikoista kouluun. Esikoisella ei ole yhtään kasin aamua ja tosikoisellakin vain kaksi, mutta aina sillä tuntuu olevan kasin aamu niinä harvoina aamuina, kun minun ei tarvitse olla jossain tiettyyn aikaan.

Saisikohan sitä joskus elämässään vaan nukkua silloin kun nukkuu?

Aina joskus tuntuu, että heti jos päivä tuntuu yhtään liian hyvältä, kohta on pakko tapahtua jotain, mikä vähintäänkin himmentää päivän hohtoa ellei sitten pilaa sen kokonaan. Olkoon vaikka rauhallinen viikonloppuaamu lasten kanssa – tulenarka kylläkin jo itsessään, ei paljon tarvita kun jo alkaa huuto. Tai sitten vaikka iltapäivä töissä, kun puoli neljän aikaan uskaltautuu ajattelemaan, että päivä on sujunut kivasti ja alkaa olla pulkassa – eiköhän heti kohta jollain ole tulipalo joka pitää sammuttaa heti eikä kohta.

Tai se voi olla vaikka perjantai-iltapäivä. Kun ajelen töistä kotiin tuumien, että olipahan kiireinen viikkoa ja tulipahan tehtyä ympäripyöreitä päiviä, mutta kaikki on reilassa ja kohta tulee ystäviä viettämään tupareita. Kaikki on siis varsin hyvin! Poikkean siinä kauppaan hakemaan maitoa ja nappaan samalla pakastealtaasta Ben&Jerry’s Wich-jäden hemmotellakseni itseäni hieman. Tulen kotiin ja laittelen kaikessa rauhassa illan tarjoomisia kuntoon ja istahdan sohvalle hetkeksi relaamaan.

Niin mitä sitten tapahtuu vai? Sitten soi puhelin ja exä kysyy onko tosikoisen puhelinliittymälle tapahtunut jotain kun soitettaessa saa vain vastauksen: “numerovalintanne on virheellinen…”. Eeee…ei? Ei kai pitäs? Ja kohta huomaan hämmästeleväni oma-saunalahdessa laskua, jonka eräpäivä on HETI, vaikkei itse lasku ole koskaan tullut edes minulle asti – ei kai, kun osoitteena on viime keväinen osoitteeni. Ja etsin sauniksen asiakaspalvelun numeroa (ei, ei ole tyrkyllä nettisivuilla ja kun sinne soittaa, saa tietenkin ensin minuutin verran kuunnella, miten voin hoitaa asiani netissä) ja soitan viimein asiakaspalveluun ja kämmin tietenkin ensin näppäilyt kun samalla koitan siellä netissä tarkistaa että juu, olen muuttanut sinne osoitteeni, ja maksaa sitä pahuksen laskua.

Saunalahden asiakaspalvelusta kerrotaan, että osoitteeni on päivittynyt juuri postin kautta tuoksi viime kevään osoitteeksi. WTF?! Se oli muutenkin vain väliaikainen osoite. Samaan aikaan olen saanut laskun maksettua Nordean palvelussa ja yritän palata myyjän palveluun, joka ohjautuu osoitteeseen sampo.saunalahti.fi ja heittää tietenkin ruudulleni errorin eikä laskukaan näy maksettuna vaan yhä avoimena sekä minulle että asiakaspalvelulle. Mutta tililtäni se tiettävästi lähti kyllä! “Teillä taitaa nyt olla tietojärjestelmät siellä vähän sekaisin,” totean puhelimeen ja siirryn siihen toiseen pulmaani, lapsen liittymähäiriöön, ja minut ohjataan tekniseen tukeen, joka vastaakin suht pian ja alkaa tutkia alueen häiriöraportteja. Ei, sellaisia ei ole.

Ensimmäinen kaveri ehtii jo paikalle minun vielä soitellessa exälle ja exän soitellessa takaisin vianmääritystestausten jälkeen ja minä jonotan kymmenisen minuuttia uudelleen tekniseen tukeen, kun kännykän pulmaa ei vaan ole saatu ratkaistua buuttaamalla tai muullakaan – mutta syy eristetty sim-korttiin/liittymään, ei puhelimeen. Vaan kas kun yhtäkkiä on teknisten pulmien määrä vissiinkin kasvanut ja jonotan ja jonotan ja jonotan – ja kyllästyn. Ehtii sitä myöhemminkin. Porukkaa alkaa sitä paitsi jo tulla niitä tupareitani viettämään, time to have some fun with friends 🙂 Ilonpilaaja jää unhoon, puoleksi vuorokaudeksi.

Oli kai ihan ok kuvitella, että kun sim-kortti vaihdetaan, ongelma ratkeaa ja kaikki on hyvin. Joten en oikeastaan lauantaiaamuna uhraa ajatustakaan mokomalle vaan aloitan aamun rennosti katsomalla pitkästä aikaa Linnunradan käsikirjan liftarille. “So long and thanks for all the fish” soi päässä vielä kun totean auringon paistavan sittenkin ihanasti ja alan suunnitella fillarilenkkiä Vantaankoskelle kameran kanssa iltapäiväksi, ennen lasten tuloa. Elämä näyttää aurinkoiselta kun aurinko kultaa puiden ruskalehdet ja oikein houkuttelee luontoon kuljeskelemaan ja zoomailemaan.

Mutta kuinka ollakaan, juuri kun olen vetämässä kuteita niskaani, exä soittelee että ei se sim-kortin vaihto mitään auttanut. Joten kun liittymä on minun nimissäni ja edellisen päivän tiketit samoin, ei siinä muuta kuin jonotan ja jonotan ja jonotan uudelleen sauniksen tekniseen tukeen. Laitan kännykän kaiuttimelle jotta voin pukea samalla kun kuuntelen Elvistä puhelimesta. Ja painun pyöräkellariin kännykkä taskussa, kuulokkeet korvissa että kuulen koska siellä vastataan. Ainakin vartin ehdin siinä jonottaa, kun pyörää ottaessani kände (jonka touch screenin ei pitäisi ottaa kuin sormesta se sohaisu) osuu johonkin taskun läpi ja Elvis tai mikä lie silloin katkeaa kuin seinään. Ja samalla totean pyöräni kumien olevan löysät ja unohtaneeni aurinkolasit kotiin.

Haen aurinkolasit, soitan uudestaan saunalahteen ja painan ykköstä ennenkuin miesääni ehtii sanoa mitään ja kappas! asiakaspalveluhan vastaakin heti! Se vaan ei auta, kun tarvitsen sen teknisen tuen. Siellä on kuulemma jonoa nolla, mutta silti ehdin pyöräillä luuri korvalla ainakin kilsan verran ennenkuin siellä vastataan. Ja tämä hemmo siellä sitten osaakin sanoa heti, että numerossahan on soitonsiirto johonkin kummaan numeroon päällä! Kaveri ottaa sen pois päältä ja kiitän, soitan exälle ja koitan olla syyttämättä siitä ettei sitten katsonut kunnolla tosikoisen kännykkää läpi ennenkuin teki asiasta maanlaajuisen. Omapahan oli turha vaivansa kun kävi simmiä vaihtamassa. Paitsi että kaikki tuo soittelu oli minun vainvani…

Asia haihtuu kuitenkin nopeasti mielestä, kun jatkan polkemista ihanassa syyssäässä keskellä mitä kauneinta luontoa. Poikkean Voutilaan tielle, joka seurailee joenvartta ja pysähtelen ottamaan kuvia upeista syksyisistä puista. Poljen Vantaankoskelle asti ja jätän pyöräni parkkipaikalle lukkoon ja menen samoilemaan kosken rannoille, tietenkin myös paikkoihin joihin ei kai saisi mennä. Melkein kiipeän yhtä seinää pitkin ylös, mutta viime hetkellä tuumin, ettei se ehkä ole viisasta kun olen yksin liikkeellä. Otan kuvia, istuskelen kivillä ja silloilla ja nautin auringonpaisteesta ja kauniista ympäristöstäni.

Lopulta lähden polkemaan takaisin kotia kohti ja muistan ne löysähköt kumit. Siis saattoi niillä hyvin ajaa, mutta liian vähän ilmaa silti. Poljen joen vartta seurailevaa hiekkatietä pitkin pohtien minne mahdan siitä päätyä ja että ehtii ne kumit täyttää myöhemminkin kun ei siinä nyt ihan hollilla ollut huoltsikkaa. Suunta ainakin on oikea – kunnes tie tekee 180 asteen käännöksen. Hupsista! No, ei se mitään, jonnekin se päätyy kuitenkin! Ja päätyyhän se, sinne Vanhan Nurmiäjrven tien ja Ylästöntien risteykseen suunnilleen, jolloin päätän polkasta siitä Martsariin pienen excursion, jotta saan renkaat täyteen.

Ajan eteenpäin miettien, että siinä Hesen vieressähän on huoltsi, siinä saan renkaisiin lisää ilmaa. Kunnes juuri nurkilla muistan että sehän on sellainen pahuksen kylmäasema, joita kotinurkillakin on riittämiin, eihän sieltä ilmaa saa! Poikkean kuitenkin Heseen hakemaan juotavaa – vesi unohtui tietenkin himaan siinä puhelinsäätöjen myötä – ja toiveikkaana kysyn, olisiko heillä sittenkin siinä ilmalaitteita, kun pesukin löytyy. Ei ole ei, mutta tietäähän tyttö kertoa siitä NesteOilin kunnon huoltsista vain kivenheiton päässä. Tottapa kyllä! Sinne siis, ja sitten kotiin, pienen kotiseutuajelun kautta.

Himpun verran illemmalla tytöt tulevat minulle ja ehdotan saunaa. “Me ollaan just eilen oltu.” No tietty! Sen kerran kun minä haluan saunoa, tytöt on juuri isällään olleet, mikä ei sekään ole jokaviikkoista tosiaan. Vaan eipäs se mitään. Napsautan saunan päälle ja rentoudun siellä ihan keskenäni tyttöjen pelatessa IceAgea pleikalla. Ja paistan meille iltapalaksi pinaattilättyjä. Ja kaadan itselleni lasin viiniä. Ja meillä on rauhallinen ja kiireetön ihana ilta. Tuntuu niin hyvältä kun tytöt taas viikon tauon jälkeen ovat luonani, vieläpä päivää normaalia aiemmin. Kunnes tosikoinen saa sängylläni loikoillessamme mustasukkaisuuskohtauksen kun “sä olen paljon enemmän siskon kanssa kuin mun!” mikä ei siis tietenkään pidä paikkaansa, kun kumpikin typy on kainalossani ja jaan huomiota tasapuolisesti.

Mutta kai se näin se elämä menee. Ei niistä hyvistä ihanista rauhallisista hetkistä ehkä osaisi niin paljon nauttiakaan, jos ei niille olisi sitä vastapainoa 🙂 Silti, olisin minä mieluusti jättänyt tuon Saunalahti-ruljanssin väliin…