Lost and found

Tosikoinen oppi kiipeilemään puolivuotiaana, kävelemään 9,5kuisena ja juoksemaan 10kuisena. Kuka osaa laskea yhtälön? Minä autan: edes liukas jäinen maa ei pidellyt pientä marakattia, joka mennä viipotti puistossa kiipeilytelineestä toiseen, kaikkiin mihin pienellä varrellaan yltti. Tuohon aikaan puistoiltiin tyttöjen kanssa päivittäin, usein koko päivä etenkin sitten kevään ja kesän tullen vierähti puistossa, kun laitettiin ruuatkin siellä muutaman muun äidin&lasten kanssa. Ja minä sain kieroja katseita, kun en suinkaan aina jaksanut paahtaa vuosikkaani perässä vaan seurailin ennemmin katseellani.
 
Hyvin tuo pikkuruinen jo osasi pysyä puiston rajojen sisäpuolella. Kertaakaan ei lähtenyt puskiin ja metikköön puistosta. Eikä tosikoinen kyllä itse asiassa katoillut koskaan Itikseenkään toisin kuin siskonsa, mutta jonkun kerran paineli luvatta Suomenlinnan luoliin kyllä ja siinä vähän etsittiin tyttöä! Tosikoinen on ihan pienestä asti ollut omapäinen ja itsenäinen menijä ja ajattelija, mutta kun lieka on sopivalla, homma hänenkin kanssaan toimii pääsääntöisesti oikein hyvin kyllä. Tunnollisen esikoisen kanssa ei ongelmia ole noiden Itisseikkailujen jälkeen ollutkaan. Ja toisaalta tosikoinen on paljon aktiivisempi kulkija kuin esikoinen.
 
Eikä tosikoisenkaan kanssa oikeastaan edelleenkään ole ongelmia sen suhteen että menisi jonnekin minne on kiellettyä mennä. Tosikoisella on pihapiirissä annetut rajat (tämä kortteli) ja muutoin selkeät sävelet että koulun jälkeen saa mennä kirjastoon tai kavereille tai jäädä ulos kavereiden kanssa, kunhan soittaa ja pyytää sen kursorisen luvan. On yhtäkuin tiedottaa minulle tai isälleen missä on mitä tekee. Ja sovitaan kotiintulosta. Yleensä. Mutta sitten kun äiti on upoksissa SharePointissaan tyttären soittaessa saattaa sellainen pikkuseikka kuin kotiintuloaika unohtua asettaa…
 
Niinpä sitten saattaa välillä sattua ja tapahtua. Kuten maanantaina. Tosikoinen soitti koulun jälkeen, kysyi lupaa saada jäädä koulun pihalle leikkimään kavereiden kanssa. Ja sai luvan tietenkin, eihän minulla yleensä siis ole mitään syytä kieltääkään neitosen sosiaalisia rientoja. Mutta kas kun siis tosiaan twiikkailin yhtä SharePoint-ratkaisua niin uppoutuneena en huomannut sanoa milloin pitäisi tulla kotiin. Sitä paitsi eihän tuo osaa lukea kännykän kelloa! Mutta ainakin olisin voinut käskeä kotiin siskon mukana, joka pääsi koulusta pari tuntia myöhemmin.
 
Paitsi että siskonsa meni kaverille ja soitti matkalta että se varmasti on ok. Sinne vaan, näitkö pikkusiskon koulun pihalla? Joo, siellä oli. Hyvä, ja takaisin css:ien ja SP asetusten ja muiden kimppuun. Jossain vaiheessa katselin kelloa että kappas kun on jo puoli neljä, pitäisi lapsi saada vähitellen kotiin. Ja sitten luin uutisotsikoista kuinka Keravalla etsittiin 7vuotiasta tyttöä. Soittelin tyttärelle, mutta sain vain kuulla "numeroon johon yrititte ei juuri nyt saada yhteyttä". Ja silloin alkoi nousta se paniikki, missä on mun lapsi?! Koitin vakuuttaa itselleni että siltä on vain akku mennyt tyhjäksi, mutta kas kun hyppäsin autoon ja lähdin tytärtä etsimään.
 
En ehtinyt koulullekaan saakka kun neiti itse soitti minulle: "Sori äiti, mä olin vahingossa laittanu tän kiinni ettei akku menis tyhjäks. En mä muistanu et sä saatat soittaa mulle!" Keskusteltiin siinä autossa sitten hetki siitä mistä se akku kuluu. Kuluuko se pelaamisesta ja kavereiden kanssa lörpöttelystä vai siitä että se on päällä jotta äiti voi soittaa. Mutta päällimmäisenä oli van helpotus siitä että lapsi oli turvassa ja kaikki hyvin.
 
Enkös minä silti saanut sydämeni kurkkuun seuraavan kerran tänään. Havahduin yhtäkkiä töitteni keskeltä siihen, että typy, joka on tähän mennessä ihan tunnollisesti soittanut joka kerta (ainakin minun viikoillani) kun ei ole tullut koulusta suoraan kotiin ei ollut tullut kotiin eikä soittanut vaikka oli päässyt koulusta jo puolitoista tuntia sitten! Koitin soittaa, ei vastausta. Vartin päästä uudestaan, ei vastausta. Koitin hengittää syvään ja kävin suihkussa ja koitin soittaa, ei vastausta. Mietin jo, pitäisikö sitä taas hypätä autoon, mutta silloin pärähti kännykkäni soittamaan "She’s a rebel, vigilante…" ja sieltä kuului hengästynyt ääni: "Pitääks tulla kotiin? Mä en kuullut kun sä soitit, ai joo mä unohdin soittaa sulle, mut saaks mä mennä kaverille?" Jep. Sai silti. Pieni vielä.
 
Mutta eihän siitä ole kuin puolisentoista viikkoa kun sain sunnuntai-lenkkini siitä että etsin nuorimmaistani ympäri tätä korttelia. Oltiin lähdössä ostamaan ratsastuskamppeita hälle ja siitä HopLopiin, tyttö lähti edeltä pihalle, mutta kun esikoinen meni tovin päästä perästä, ei siskoa näkynyt missään. Eikä vastannut huutoihin. Eikä kukaan pihapiirissä ulkoillut ollut nähnyt mihin pieni vaaleanpunapuseroinen tyttö oli kadonnut. Juoksin hädissäni pitkin korttelia uskoen kuitenkin että sieltä jostain rajojen sisältä se kuitenkin löytyy. Ja löytyi. Olipa lähtenyt vähän kuljeksimaan, kun kerran periaattellinen lupa oli kulkea korttelin alueella.
 
Minkäs hälle mahtaa? Tai heille. Sukuunsa tulleille hajamielisille. Sehän se esikoisenkin edesottamuksissa aiheuttaa välillä harmaita hiuksia (onneksi punainen peittää), ettei tytär muista laittaa kännyä koulupäivän jälkeen pois äänettömältä. Kyllä sitä miettii, miten omat vanhemmat selvisi meidän kanssa kun ei ollut koko kännyköitä! Kun nyt revitään hiuksia siitä jos ne onkin kiinni tai hiljaa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.